Suuri paraati (1925)

Mykkäelokuvan suurten klassikoiden parissa on tullut varsinkin tämän kevään kuluessa vietettyä tovi jos toinenkin. Mukaan on mahtunut niin F.W. Murnaun yksinkertaisen kaunista tuotantoa kuin Chaplinin klassikoitakin.

Mykkäaikakauden suurin taloudellinen menestys oli King Vidorin vuonna ohjaama Suuri paraati. Kyseessä oli itsekin sotaan laivastossa osallistuneen Laurence Stallingsin mittatilaustyönä tehty käsikirjoitus MGM:lle ja legendaariselle tuotantopäällikkö Irving Thalbergille. Antimilitaristisesta elokuvasta tuli aikansa suurin tuotanto 3000 sotilaan, 200 kuorma-auton ja 100 lentokoneen voimin - tämä merkittävä apu saatiin sota-laitokselta.

Itse juoni on pääpiirteissään melko tavanomainen ja ennalta-arvattava, kun alkuun vain päästään. Rikkaan bisnesmiehen loikoileva poika James Apperson (John Gilbert) joutuu puoleksi vahingossa värväytyneeksi sotaan vuonna 1917. Kotiin jäävät odottamaan ylpeä isä, huolissaan oleva äiti ja kaipaileva kihlattu. Kaukana linjoista Ranskassa jalkaväki tappaa aikaa odottaessaan etulinjaan pääsyä, Gilbertin rakastuessa maalaistyttö Melisandeen (Renée Adorée).

Elokuvan toinen puolisko käsittää amerikkalaisten matkan rintamalle, tulikasteen ja taistelun juoksuhaudoissa. Apperson huomaa pian sodan julmuuden ja mielettömyyden, lähimpien kahden toverinsa saatua surmansa. Häntä itseäänkin kohtaa haavoittuminen.

Elokuva oli sittemmin Greta Garbon vastanäyttelijänä kunnostautuneen John Gilbertin kuuluisuuteen nostanut filmi ja hienostihan voimakaspiirteinenGilbert (lemmen)tuskaista sotamiestä näytteleekin. Rakastettunsa Renée Adorée on söötti, miehensä rintamalle ehkä ainaiseksi menettävä maalaistyttö.

Filmissä on mukana ehkä yksi elokuvahistorian kauneimmista hyvästelykohtauksista. Elokuvan puolivälissä amerikkalaisten kuorma-autokolonna on lähdössä eturintamaan, tytön etsiessä Gilbertiä tuhansien sotilaiden joukosta. Tässä järjestelmällisen sotaan lähdön ja toisaalta sekasorron keskellä, kahden pienen ihmisen tavoitellessa toisiaan, tavoitellaan tunnerekisterin ääripäätä lähes Frank Borzagen malliin. Loppukohtaus on toki sekin hieno - onko se uskottava, onkin sitten toinen juttu! Ja onko lopulta edes olennainen asia.

"Waiting! Orders! Mud! Blood! Stinking stiffs! What the hell do we get out of this war anyway!" (väliteksti)

Filmi, kuten sanottua, on kerronnaltaan sodanvastainen, esitellen vuosikymmenen takaiset uudet julmuuden välineet: taistelukaasun, konekiväärit ja tankit. Apperson kohtaa kuolevan vihollisen silmästä silmään pommikuopassa, havaitakseen saksalaisen sotilaan inhimillisyyden. Tämähän asetelma on tullut suurelle yleisölle hieman varioituna tutuksi Remarquen vuonna 1929 ilmestyneestä romaanista.

Vidorin rintamakuvat ovat graafisia ja - yhdessä Carl Davisin vuonna 1988 säveltämän musiikin kanssa - aikalaiselokuvaksi filmi onkin hämmästyttävän totaalinen sodan modernia koneistoa kuvatessaan. Elokuva on hienosti restauroitu 1990-luvulla MGM:n ja Thames Silentsin yhteisprojektina.

Suomen TV:ssä elokuva on nähty viimeksi vuonna 1976.


4 / 5


IMDb