sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Kummisetä (1972)



Rikollisia, poliitikkoja, bisnesmiehiä. Mario Puzon romaaniin pohjautuva Coppolan elokuva organisoituneesta rikollisuudesta 1940- ja 1950-luvun Yhdysvalloissa hävitti normaaleita rajalinjoja valkokankaan gangstereiden lokeroituneisuudesta.

Corleonen ja viiden muun mafiaperheen keinovalikoima muistutti – makaabereista kunniakoodistoon kuuluvista murhista huolimatta – lipevien ja manipuloivien poliitikkojen työnsarkaa. Asioita ei pitänyt ottaa henkilökohtaisesti, tämä oli vain työtä – ja bisnestä. Poliitikkaa oli käytännössä vain jatkettu väkivallalla ja sodalla – kuten jo Clausewitz asian aiemmin ilmaisi.

Kummisetää kuvaillessa loppuvat adjektiivit: filmi on kuin barokkimusiikkia, rönsyillen hallitusti muotokielen sisällä joka suuntaan, jokaisen vivahteen ollessa kokonaisuuden kannalta merkityksellinen. Coppolan Paramount-yhtiölle läpiajama roolitus on vertaansa vailla verrattuna mihin tahansa elokuvaan, kärjessä karismaattinen, haavoittuva Marlon Brando mafiaperheen isänä. Veljessarjasta Sonny on kuumakalle, Fredo heikko ja Michael lopulta rationaalisin. Consiglieri Tom Hagen ja sotilaat ovat työrukkasia ja sopeutuvat sotaan ja rauhaan, lähes rutiininomaisesti.

Hahmojen taustavaikuttimet ja keskinäiset yhteydet syventyvät kiitettävällä tavalla elokuvan mittaan samalla kun cosa nostran lopulta loogiset toimintaperiaatteet (vastavuoroisuusperiaate, perhekeskeisyys, toimena uhkapelit, ay-liike) valottuvat katsojalle. Filmissä riittää loputtomiin analysoitavaa ja uusia näkökulmia – ehkä kiinnostavimpana Kay Adamsin ja lopulta doniksi nousevan veljessarjan ”ulkopuolisen” Michael Corleonen välinen kissanhännänveto ”normaalin” elämän ja mafian pienoismaailman välillä.

Dramaattinen käännekohta elokuvassa on vanhan donin (Brando) murhayritys ja Luca Brasin surma. Epätietoisuutta seuraa lopulta toiminta, samalla Michaelin perheyhteys ja fatalismi tulevana perheen päänä syventyy ratkaisevalla tavalla. Väkivalta on äkkinäistä ja paljasta, toisaalta eleetöntä: nämä miehet ovat kasvaneet järjestelmän keskelle.

Raakuudesta huolimatta filmi on elegantti häineen ja hollywoodeineen, Nino Rotan musiikin lisätessä sentimentaalista tunnelmaa. Näitä ihmisiä tekee mieli toimintatavoista ja etiikasta huolimatta vastentahtoisesti ihailla, kyseessä ei ole ainakaan päähahmoltaan (don Vito) mikään Pikku Caesarin (1931) nilkki.

Sisilia-jaksossa siirrytään mafian juurille – aivan kuin esimakuna trilogian kakkososasta. Jota on vaikea sivumennen sanoen arvioida suhteessa ykkösosaan, niin paljon erilaisilla meriiteillä elokuvat taistelevat keskenään.

Kummisetä kasvaa rikoselokuvasta cosa nostraa luotaavana analyysina verrokkejaan (rikoselokuvat) paljon korkeammalle jalustalle. Rikollissyndikaatin toimintatavat sisältävät makaabereiden veristen ulostulojen lisäksi kokonaisen vuosisatojen takaa ponnistavan ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan juurtuneen inhimillisen kulttuurin riitteineen ja koodistoineen.

Samalla järjestelmä sisältää paljon kätkettyä epävarmuutta ja piilotetun italialaisen alemmuuskompleksin piirteitä.

Nähty viimeksi 31.8.2012.

5 / 5

IMDb

lauantai 28. toukokuuta 2016

Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946)

Kiintymystä tähän Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin elokuvaan on vaikea järkiperustein kuvata. Kyseessä on sentimentaalinen sympatia ja ihailu brittiläistä Technicolor-viitekehystä ja universaalia rakkaudenylistystä kohtaan.

Eletään toukokuuta 1945: Englantilaisen pommikonelentäjän Peterin (David Niven) radiopuhelun aikana syttyvä kiintymys amerikkalaiseen Yhdysvaltain armeijan ilmavoimille työskentelevään Juneen (Kim Hunter) olisi päättyvä ensimmäisen kuolemaan laskuvarjohypyssä mutta, mutta..

Toisen maailmansodan kiihkeän taistelun keskellä taivaaseen (mitkä lavasteet!) on ryntäystä ja laskut siellä menevät Peterin osalta sekaisin, Englannissakin sumu pannahinen häiritsee kirjanpitoa kuolevista.

Vaikka ”noutaja” tuleekin miestä hakemaan, näkee hän ansaitsevansa toisen tilaisuuden. Lopulta käräjiä Peterin oikeudesta jäädä maan päälle ja hänen ja Junen välisen kiintymyksen aitoudesta käydään taivaallisessa tuomioistuimessa vaikuttavalla kokoonpanolla, syyttäjä Farlanin pitäessä pariskuntaa lujilla. 

Miehen asianajajiksi ovat ehdolla niin Lincoln, Platon kuin Richelieu. Lopulta hän valitsee tohtori Reevesin (Roger Livesey), häntä hoitaneen lääkärin. Rakkaus on asianajajan pääsyy, kyynel todiste.

Aihepiiriltään (elämän rajallisuus keskellä kriisiä, kuoleman olomuodot) filmi on lähellä toista suosikkiani, Bergmanin Seitsemää sinettiä (1957). 

Loppu (taivaallisen tuomarin kasvot leikkaussalissa) jättää katsojan miettimään, oliko kaikki sittenkin hallusinaatiota. Ei sen väliä, Powell toi vereslihalla olevan Euroopan eteen filmin jossa sodan raju todellisuus, elämän hauraus ja kotirintama kohtasivat ajattomuuden ja universaaliuden sfäärit rakastettavalla tavalla.

Nähty viimeksi 2. tammikuuta 2007.

5 / 5

perjantai 13. toukokuuta 2016

Takaikkuna (1954)

Alfred Hitchcockin elokuvatuotannon yksi peruskysymyksistä on, mitä jos tavallinen kadunmies joutuisi keskelle äkkinäistä kysymystä elämästä ja kuolemasta. Brittimestari ymmärsi näkökulman vaikutuksen katsojaan, kyseessä on amerikkalaisen elokuvan perinteissä usein film-noireissa nähty tilanne.

Useimmin katsomani ohjaajan elokuva ja myös oma suosikkini ”villasukat jalassa turvassa kotona” –elokuvaksi on Takaikkuna.

Etusivun valokuvaaja Jefferiesin (James Stewart) liikkumista pois asunnostaan rajoittaa kuvauskeikalla katkennut jalka, joka on kipsattu. Pitkät päivät kuluvat mm. myötäeläessä taloyhtiön sisäpihan arkea. Eräänä päivänä mies alkaa epäillä jotain järkyttävää (paloiteltu vaimon ruumis!) tapahtuneen vastapäisessä asunnossa ja alkaa kerätä langanpäitä yhteen..

Olen selvästikin vihkiytynyt muodoltaan ulkonaisesti pelkistettyihin elokuviin, tässäkin katsoja periaatteessa elää hyvin pitkälti Jefferiesin silmin hänen ikkunasta käsin.

Hänen silmiensä kautta – voi mikä kohtaus! - tutustumme myös jumalaiseen Lisa Carol Fremontiin (Grace Kelly), miehen muotia rakastavaan tyttöystävään. Epäsuhdan parin suhde näyttää olevan epäyhtälö siihen asti kun Lars Thorwaldin, naapurin mörököllin, varjo uhkaa langeta uteliaiden päälle. Yksinhän Stewartin hahmo ei juttua ratkaisisi vaan siihen ohjaa osaltaan ”naisen vaisto”.

Hitchcockin elokuva on luultavasti viihdyttävin näkemäni elokuva esitellessään naapureiden juonenpätkiä ja kutoessaan ne yhteen lopulta yhden ainoan kerran (koiran kuolema). Ikkunan läpi katsottuna näemme samalla elokuvan voiman: kysehän on vain jalostetusta mykkäfilmistä, eleistä, ilmeistä ja kommentaattorista (Stewart).

Sivumennen sanoen on Thelma Ritterin esittämä kodinhoitaja Stella yksi maukkaimpia eteen tulleita elokuvahistorian sivuhahmoja, velkaa Agatha Christien rakastettaville dekkarinaisille. Jokainen ystäväpiiri kaipaa sisäänsä yhtä Stellaa, järjen ääntä.

Takaikkuna olisi helppo leimata ”vain yhdeksi” jännärimysteeriksi. Se on kuitenkin edellä mainitun takia vertaansa vailla oleva standardit asettanut filmi ja niin ollen viitoittanut tulevien elokuvasukupolvien työtä aina Brian de Palmasta lähtien.

Jännitys elokuvassa kehittyy samalla kun Jefferiesin asunto lakkaa lopulta olemasta turvahuone. Ja samallahan turvahuone lähtee myös elokuvakatsojalta, hänhän ON Jefferies!

Nähty viimeksi 28. elokuuta 2012.

5 / 5

torstai 5. toukokuuta 2016

Valamiesten ratkaisu (1957)

Sidney Lumet’n pieneen tilaan sijoittuva valamiesdraama voisi teknisesti olla aivan hyvin tv-elokuva (kuten uusintaversio 1990-luvulta onkin), sen verran pelkistetty on kerrontatyyli.

Kaksitoista oikeuden valitsemaa valamiestä erilaisista taustoista ovat kokoontuneet päättämään nuoren mustan miehen murhatuomiosta. Paikalla on niin hyvin toimeentulevia, slummien kasvatteja, liberaaleja kuin konservatiivejakin.

On lämmin, tila ilman tuuletusta ja useammalla herrasmiehellä omat pienet syynsä lyödä nopeasti päätös lukkoon. Keskustelu ajautuu usein sivupolulle, mainosmiesten paskapuheista jalkapallopeleihin. Konsensuksen tiellä on vain muuan (kuten hän lopussa esittäytyy) arkkitehti Davis (Henry Fonda) joka pitää tärkeänä olla periaatteellisesti eri mieltä – onhan kyse elämästä ja kuolemasta.

Syyttäjän esittämiä todisteita (tappoväline, motiivi, todistajat) lähdetään käymään läpi yksitellen, ei oikeuden kielellä vaan rationaalisesti John Doen näkökulmasta käsin katsottuna, mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia vatvoen.

Lumet’n elokuva sijoittuu perustuslaillisen amerikkalaisen oikeustajun konseptiin: ihmiset saavat oikeudenmukaisen, tasa-arvoisen käsittelyn lain edessä. Samalla se on ansiokas kuvaus ihmismielen hataruudesta ja arkikäsitysten sekä joukkokäyttäytymisen perustavanlaatuisesta olemassaolosta myös elämän ja kuoleman kysymyksissä.

Tulee miettineeksi: entä jos Henry Fondan erimielistä valamiestä ei joukossa olisikaan? Valamiehet lienevät tyyppitapauksia 1950-luvun amerikkalaisista miestyypeistä, Lee J. Cobb ja Ed Begley äärimmäisinä keski-ikäisen luupäisen miehen karikatyyreinä. Cobb oli filmiaikakauden amerikkalainen valkokankaiden voimahyökkääjä joka nostaa elokuvan kuin elokuvan ylös keskinkertaisuudesta – tässä hänen ei sitä onneksi tarvitse tehdä.

Lumet’n elokuva kasvaa kauas hikisestä kokoushuoneesta aina kysymyksiin, mikä on satunnaisesti kootun ihmisjoukon toiminnan dynamiikka kriisitilanteessa ja mitkä ovat oikeusturvamme ihmismielen perusteisiin asti menevät heikkoudet.

Nähty viimeksi 15. kesäkuuta 2005.

5 / 5

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Suuri illusioni (1937)

Jean Renoirin elokuvan merkityksien ja yhteensattumien avaruutta on haastavaa käsittää muuta kuin historiallisesta perspektiivistä käsin, olihan elokuva ajankohdaltaan ja nimeään myöten (illuusio pysyvästä rauhasta) kaihoisa kuva kadonneesta ajasta ja enne tulevasta suursodasta.

Kertomus ranskalaisista sotavangeista saksalaisten vankileireillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen ei sisällä ainuttakaan taistelukuvaa vaan keskittyy käsittelemään lentäjäveljeyden ja herrasmiesten aikaa, saksalaisten ja ranskalaisten vihollisten (mutta myös kohtalotoverien) kanssakäymistä.

Totaalisen sodankin keskellä elää vielä vanhan ajan henki ja ennen muuta ihmisyys: ”hunnit” muistavat ranskalaista kaatunutta seppeleellä, sotavangeille suodaan puitteet elämään (ruokalähetysten merkitys toivolle).

Elokuva on myös vankila- ja pakofilmi, tunnelia kaivetaan pieteetillä, onhan karkaaminen velvollisuus sotilaalle ja upseerille.

Rauhan ajan elinvoimaa kantaa mukanaan eniten Julien Caretten esittämä Cartier jonka siviiliammatti on näyttelijä. Mies naisen puvussa vankilaparakissa on ilmestys joka pysäyttää elokuvan muutamaksi sekunniksi. Ja itse teatteriesitys katkeaa vain tietoihin muuttuneesta taistelutilanteesta: vangit nousevat Marjeljeesiin, tilannehan muistuttaa asetelmaltaan myöhempää Casablancaa!

Elokuvassa on poikkeuksellisen monta tasoa. Ranskalainen kapteeni de Boildieu (Fresnay) ja kapteeni von Rauffenstein (Stroheim) ovat molemmat aristokraatteja ja siten luhistumassa olevan Euroopan ikoneita verrattuna kansanomaiseen luutnantti Marechaliin (Gabin) tai työllään rikastuneeseen juutalaissuvun luutnanttiin Rosenthaliin (Dalio). Heidän maailmansa risteää myös naisten osalta: tapasivathan me molemmat Fifin vuonna 1913 Maximissa!

Stroheim osallistui ennakoitua vahvemmin hahmonsa rakentamiseen ja von Rauffensteinin sentimentaalinen arvokkuus tuokin elokuvan loppupuolelle merkittävän lisän hahmogalleriaan. Ja juuri kun katsoja luulee elokuvan tarjonneen kaiken astuu elokuvaan mukaan Elsa (Dita Parlo), Verdunissa kaatuneen sotilaan leski.

Sodan ja maantieteen rajat asettuvat vastakkain hyvin konkreettisella tavalla miesten elämässä.

4½ / 5

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Manhattan (1979)


Woody Allenin elokuva on mitä puhtain kunnianosoitus ohjaajan syntymä- ja asuinkaupungille New Yorkille. Heti alussa meille esitellään ilotulituksin kaupungin siluetti joka sittemmin kätkee sisäänsä hahmot, Gershwinin musiikin siivittämänä.

Vain maisemat keskeyttävät loputtomat elokuvan keskustelut: ikonisin verkkokalvoille piirtynyt kuva lienee se, jossa Woody Allen ja Diane Keaton istuvat Washingtonin sillan siluetin edessä, valon ja varjon korostaessa monumentalismia.

Ilman ”auteurismia” ja ohjaajan persoonallista otetta hahmoihinsa elokuva olisi kuin turistiopas Ison Omenan iloihin, keskuspuiston hevosajelua myöten. Elokuvaa nyt toiseen kertaan katsellessani tajusin Woodyn hahmon ja itseni yhteyden, rakkauden, ihastuksen, ystävyyden ja intellektuaalisen toveruuden välisen erottamattomuuden: nämä naiset ovat hänelle myös parhaita ystäviä!

Hilpeyttä herätti 42-vuotias päähahmo joka vitsailee menettävänsä pian kuulonsa, käskien 18-vuotiasta rakastajatartaan menemään ”leikkimään Scooterin kanssa”.

Elokuva on tuotantoon suhteutettuna jo lähempänä puhdasta draamaa. Filmissä on Woodyn elokuvaksi poikkeuksellisen vakavahenkinen ja hahmojen kypsyyttä osoittava loppu.

Nähty viimeksi kesäkuussa 2005.

4 / 5

torstai 21. huhtikuuta 2016

Up! (1976)

Filmihullun numerosta 2/2016 bongattu ”roskaohjaaja” Russ Meyerin ”päätyö” tuli allekirjoittaneen tarkasteluun vasta vuosia Pussycatin ja Supervixensin jälkeen. Mutta voi hyvin olla että tästä tuli kerralla oma suosikki ohjaajan elokuvista!

Kyseessä on elokuva kuin eteenpäin vääjäämättä puksuttava juna ja ohjaajan varmojen tavaramerkkien (tissi, tissi) maustama räävitön rymistely. Tässä mennään kuitenkin jopa Meyerin asteikolla sinne äärimmäiseen (sängyn) päätyyn saakka: kyseessä on jonkinlainen vehreisiin metsiin sijoittuvan leirintäalue-elokuvan ja seksillä kyllästetyn Ponterosan 200-prosenttisella sykkeellä ja potenssilla tehty risteytys.

Elokuvan ”punainen lanka” on hyvin paljon erästä toista Aatua muistuttavan, seksileikkejä harjoittavan Adolph Schwartzin (Edward Schaaf) murha ja syyllisen selvittely, mies kun kokee kohtalonsa piraijan toimesta kylpyammeessa. Keimaileva ja kiimaisen oloinen kertoja johdattaa meidät seuraavaan kohtaukseen jossa isoutareinen Raven De La Croix’n esittämä Margo Winchester villitsee miehet (ja myös osan naisista) saapuessaan paikkakunnalle.

Seuraava tunti kuluu erityyppisessä ruumiinnesteiden vaihtamisessa sekä luonnossa että poliisiauton takapenkillä. Vaikka elokuva tissien voimalla eteenpäin jyllääkin, ovat naishahmot kuten Margo voimakkaita – kun taas läähättävät ja naisia lihanpalana käsittelevät miehet kokevat lopulta loppunsa ennen naaraita, osa moottorisahan kauttakin.

Elokuvan musiikki on kiitettävän reipasta ja vivahteikasta, ulottuen niin saksalaisesta marssista klassiseen ja oopperaan saakka. Meyerin elokuva tunkeutuu mukavuusalueiden ulkopuolelle: ultraviihdyttävän filmin katsoja joutuu miettimään väkisinmakaamisen viihdyttävyyttä, onhan leikinlasku raiskauksesta melkoinen tabuaihe valkokankaalla nyt ja aina.

Vinksahtaneen Adolf Hitler -karikatyyrin kytkeminen elokuvaan kruunaa täydellisen viihdepläjäyksen!

4 / 5

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

One Way Passage (1932)

Jos katsoin taannoin Ilsan (1975) kirjan Roskaelokuvat (1990/2011) innoittamana, Tay Garnettin elokuvan pariin johdatti edesmennyt Peter von Bagh,

Elokuva katoamaan tuomitusta rakkaudesta ajaa yhteen Tyynenmeren risteilyllä kuolemaan tuomitun murhamiehen (William Powell) ja terminaalitilassa olevan sairaan naisen (Kay Francis). Yhteiset hetket laivalla ovat romanttisinta romantiikkaa, ajan ja reaalimaailman kadotessa parin ja hetken ympäriltä.

[SPOILER]

Filmi kuuluu kaikkien aikojen rakkauselokuvien kastiin jo pelkästään ihon kananlihalle saavan kauniin, aavemaisen loppunsa ansiosta (samppanjalasit särkyvät uutena vuonna ravintolan tiskiin sen jälkeen kun pariskunta on jo tiettävästi lakannut olemasta).

4 / 5

IMDb

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Ilveilijöitä (1928)


King Vidorin elokuva on mykkäelokuvaksi jopa nykykatsojankin standardeilla viihdyttävä katsaus elokuvateollisuuden ja tähteyden maailmaan ja kastijakoihin 1920-luvun aikalaisnäkökulmasta. 

Sittemmin lehtimoguli Hearstin vaimona kuuluisaksi tullut Marion Davies on paljon Hollywoodilta odottava etelän ruusu joka tekee uraa unelmakaupungissa aina nickeledeon-tyyppisistä rymistelyistä ”oikeaksi draamanäyttelijäksi”.

Filmi on elokuvafanille sykähdyttävä, tekeväthän elokuvassa cameot niin Charlie Chaplin kuin John Gilbert. Eräs päähahmoista parodisoi Gilbertin tähtistatusta ja narsismia varsin herkullisella tavalla.

4 / 5

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Pelin säännöt (1939)

Jean Renoirin Pelin säännöt on melko kliseinen ”viiden tähden elokuva”, onhan se äänestetty kautta aikain parhaimmaksi (tai ainakin vaikutusvaltaisimmaksi) filmiksi useassa kansainvälisessä leffafriikkiäänestyksessä.

Viime katselusta kuluneen yhdentoista vuoden jälkeen, tuhansien elokuvien vierittyä silmien ohi, sen käytännössä ylittämätön kyky yhdistää 1930-luvun lopun ranskalaiset sosiaaliset vastakohdat, romantiikka, huumori ja tragedia on ylittämätöntä laatua. Etiketin ylläpidosta ja murtumisesta tehty elokuva on hauskempi kuin tuhat seksillä maustettua 2000-luvun amerikkalaiskomediaa yhteensä! 

Filmin ympärillä liikkuu muullakin tavoin ajan sädekehä, leikattiinhan se nykymuotoonsa uudestaan vasta 1950-luvulla Renoirin ohjauksella. Saksalaismiehitystä edeltäneenä vuonna ilmestynyt filmi saa jo ajankohdasta kuolemattomuuslisää.

Kolmiodraamat joita on useampikin kappale paljastavat yläluokan avioliittojen päälle liimatun onnellisuuden, toisaalta inhimillisen rakkauden etsinnän. Itävaltalaisella aristokraatin vaimolla Christinellä on vaikeuksia sopeutua pariisilaiseen tunneilmastoon jossa pari kohteliasta, lämmintä elettä voivat saada miehen – kuten ennätyslentäjä Andren – rakastumaan varattuun naiseen. Elokuvan riemastuttavin hahmo on – jopa vaimostaan mustasukkaisen tiluksenvartija Schumacherin ohi – itse ohjaajan näyttelemä Octave, anarkistinen mutta empaattinen hahmo, ulkona (lähes) kaikesta rakkauden ja vallan pelistä.

Pelin säännöt on raadollisessa sanailussaan virkistävän suorapuheinen verrattuna tuotantokoodin ohjaamaan amerikkalaiseen elokuvaan. Rakastaja ja vaimo puhuvat samasta miehestä leikillisesti, arvioiden tämän tapoja. Kuitenkin keskinäiset pelit pysyvät jotakuinkin kulisseissa kartanon juhliin saakka jolloin patoumat murtuvat, räiskyvimpänä esimerkkinä aseen kanssa keskelle herrasväkeä rientävä vaimonsa rakastajaa metsästävä Schumacher.

Loppujen lopuksi kuitenkin, kuten Octave asian ilmaisee, tahdikas markiisi ”hallitsee tyylin” ja näennäinen rauha palaa yhteisöön.

Filmin maailma on jopa nykystandardilla melko tasa-arvoinen parisuhteissaan, naiset eivät ole miehensä vankeja. Pikemminkin päinvastoin: lopussa kun paljastuu että kerrassaan kolme miestä rakastaa samaa naista. Tämä on tragedia jos mikä, varsinaisen lopun surunäytelmän rinnalla, roikkua löysässä hirressä, kenties iänkaikkisesti.

5 / 5

IMDb

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Ilsa – SS:n naarassusi (1975)

Elokuvakirjallisuudesta nousee filmihelmiä – ja roskaa! Nalle Virolaisen ja Jouni Hokkasen Roskaelokuvat (1990/2011) on vertaa vaillansa oleva lista verenpainetta ”huonoudellaan” nostaneista filmeistä kautta aikain.

Allekirjoittaneen mainitusta kirjasta löytämä Don Edmondsin natsi- ja tissieksploitaatio on hauskinta mahdollisinta roskaelokuvaa. Natsien kuolemanleirin vartija Ilsa (Dyanne Thorne) teettää vangeilla lääkeritieteellisiä kokeita – tarkoituksena osoittaa että naiset pystyvät sietämään kipua vähintään yhtä paljon kuin eturintamalla taistelevat miehet.

Sadismi, sadomasokismi ja historialliset tosiasiat on viety elokuvassa äärimmilleen ja mikä parasta: viihdyttävällä tavalla. Dyanne Thornen näyttelijäntaidoista Ilsana voi olla montaa mieltä mutta narttu, räväkkä ja seksikäs hän osaa olla.

Absurdeimmalla tavalla hauskin kohtaus on naisleirivangin hirttäminen illanistujaisissa jääpalan sulaessa hänen jalkojensa alta, lihavan natsikenraalin nauraessa sikamaiseen tapaansa.

Tuotantoarvot ovat kehnosta käsikirjoituksesta huolimatta kohdallaan ja esimerkiksi elokuvan kuvaus on aivan kelpo luokkaa.

4 / 5

IMDb

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Seitsemäs sinetti (1957)


Ruotsalaisen mestariohjaaja Ingmar Bergmanin tuotannosta nousee kiistatta yksi ylitse muiden. Suuria inhimillisiä teemoja filmeissään käsitellyt mies käsikirjoitti Seitsemännen sinetin omien sanojensa mukaan tutkaillessaan suhdettaan kuolemaan. Mikäpä olisikaan sen merkittävämpi seitsemännen taiteen aihe?

Kuolemalla oli oivat markkinat Euroopassa ja Ruotsissa mustan surman aikaan keskiajalla. Ritari Antonius Block (Max von Sydow) palaa pitkiltä ristiretkiltä kotimaahansa yhdessä aseenkantajansa, pirullista huumoria viljelevän Jönsin kanssa. Matka on ollut pitkä ja raskat mutta sisältänyt myös hupia: viiniä ja naisia. He löytävät kotiympäristön kulkutautien ja katolisen kirkon lietsoman kadotuksen pelon vallassa.

Blockin usko Jumalaan on horjunut retkillä joilla Kaikkivaltias on pysynyt piilossa. Samaan aikaan tummapukuinen Kuolema on ”kulkenut kauan hänen vierellään”. Halutessaan toisaalta antaa periksi mutta saadakseen hetken lisää aikaa miettiäkseen kaiken tarkoitusta ja Kaikkivaltiaan olemassaoloa Antonius haastaa tämän monivaiheiseen shakkipeliin jossa panoksena on ritarin henki.

Bergman onnistuu yhdistämään merkillisen helposti tummat sävyt elämänuskoon, huumoriin ja valoon. Päähahmot törmäävät pian kiertävään viihdytysseurueeseen – Jof, Mia ja heidän poikansa Mikael - jotka he kutsuvat mukaan Antoniuksen linnaan turvaan rutolta. Seurue edustaa kaiken pahuuden keskellä leikkisyyttä sekä uskoa – jopa naiivia sellaista – tulevaan. Pian mukaan liittyy myös muita uusia paikallisia tuttavuuksia pihoilta ja oluttuvista.

Historiallisesti ovat hahmot kulttuurinsa vankeja: heidän elämäänsä leimaavat kohtalon usko ja kaiken rajallisuus. Kuitenkin he kaikki ovat yksilöitä: inhimillisiä, humoristisia, jopa ironisia. Viikatemiehen kustannuksella jopa pilaillaan, ainakin teatterimiesten taholta. Hän on persoona, ehkä sillä tavoin helpompi käsitellä, myös ohjaajalle.

Bergmanin Kuolema on ovela: hän kuuntelee Blockin ripittäytymistä papiksi tekeytyneenä ja selvittää vaivihkaa samalla tämän shakkistrategian. Katolinen kirkko pelottelee elokuvassa ihmisiä kirkkojen seinämaalauksilla ja tummanpuhuvilla kulkueilla ajaakseen raukkaparat pappien syliin. Hahmoista aseenkantaja Jöns kritisoi selvimmin manipuloivaa aikakauden järjestelmää. Roviolla poltettava tyttö näkee vain tyhjyyttä, ei saatanaa eikä jumalaa.

Näin liberaalin kirkon ja lisääntyneen sekularismin aikana 2010-luvulla edustaa keskiajan kirkon kova saarna katoavaisuudesta katsojalle mennyttä ja monella tavoin käsiteltyä aikaa. Toisaalta elokuvan miljöö luo puhtaat, aseistariisuvat puitteet roolihahmojen ajatuksille ja kohtaamisille: on vain tässä ja nyt, ei tulevaisuutta. Jo lähtötilanteessa on kaikki – loppu – selvillä.

Kyseessä on road movie jossa matka merkitsee enemmän. Tien viedessä kohti Blockin linnaa on aikaa nauttia vielä elämän pikku iloista kuten metsämansikoiden poimimisesta. Carpe diem, sehän on nykypäivää. Loppu jättää kaiken avoimeksi: onko elokuva ollut vain Jofin näkyä? Näkihän hän filmin alussa Marian ilmestyksenkin.

Seitsemäs sinetti on elokuva joka käsittelee herkullisella tavalla itselleni nyt ja aina tärkeää teemaa, uskoa tai sen poissaoloa. Samoin auktoriteetit ja kirkko ovat filmissä suuressa osassa, analyysin kohteina. Siten se tullee pysymään suosikkinani myös jatkossa. Sen pariin voi aina palata ja löytää siitä uusia merkityksiä.

Merkintöjeni mukaan olen nähnyt Seitsemännen sinetin viimeksi 11 vuotta sitten, mutta muistiinpanot ja muistikuvat voivat pettää.

5 / 5

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Laskeva aurinko (1967)


Masaki Kobayashi on yksi vähintään kolmesta suuresta japanilaisesta ohjaajasta Ozun ja Kurosawan ohella. Etenkin samuraielokuvissa ei muita japanilaisia lajityypin edustajia voi olla vertaamatta viimeisenä mainitun ohjaajan tuotoksiin – asetelma, joka usein tuottaa yllätyksiä Kurosawaan lukkiintuneelle katsojalle.

Kobayashin tuotanto kaikkiaan oli suppea mutta sitäkin tyydyttävämpi. Jo pelkästään Harakiri (1962) ja Laskeva aurinko riittävät nostamaan hänet omien suosikkien joukkoon. Filmit ovat niin käsikirjoituksen kuin muodon (leikkaus, kuvaus, sommittelu) osalta niin täydellisiä kuin filmi voi yleensä olla.

1700-luvulle, feodaaliajan Japaniin sijoittuva Laskeva aurinko kertoo tarinan jähmeästä kunniakulttuurista, klaanin tavoista ja näennäiseen sovinnaisuuteen ujuttautuvasta inhimillisestä eripurasta. Vanhan samurain Isaburo Sasaharan (Toshirô Mifune) perhe on uhan edessä. Hänen pojalleen naitettiin Isaburon päällikön, feodaalilordin epäsuosioon joutunut rakastajar.

Nyt, avio- ja perheonnenkin synnyttyä lordi haluaa naisen takaisin hoitamaan omaa ainoaa perillistään. Isaburo ja muu perhe joutuvat valinnan eteen: annetaanko tytön mennä vai laitetaanko koko perheen (ja suvun) olemassaolo vaakalaudalle taistelussa klaanin päätä vastaan?

Vahvat hierarkiat ja kunniakoodi määrittävät tässäkin elokuvassa samurain elämää. Filmi kehittyy hitaasti, puoleentoista tuntiin ei tapahdu kuin dialogin tiputtelua, toisaalta lauseet putoilevat kuin pommit intensiivisessä elokuvassa.

Yasuhiko Takiguchin novelliin perustuva suuren valkokankaan klassikko pureutuu universaaleihin teemoihin: myös tiukkojen reunaehtojen ja normien sisään mahtuu inhimillinen hätä, toisaalta rakkaus – ja vapaus. Sitä Mifunekin - jo kertaalleen taustalle vetäytynyt yllättävään romantiikkaan taipuvainen entinen perheenpää - tokaisee tuntevansa, lopulta väistämättömään taisteluun antautuessaan.

Kuten sanottua, Kobayashin elokuva on jopa viiden tähden mittaluokassa harvinaisen virheetön ja muotovalio yksilö. Niin tarkastellessaan Sasaharan perheen elämää ahtaissa interiööreissä kuin elämän ja kuoleman kamppailua tuulen pieksämissä heinikoissa tämä otteessaan tiukasti pitävä filmi onnistuu tavoittamaan sen mikä elokuvissa on tärkeintä: hyvä ja yksinkertainen tarina, taidemuodon suurimpia mahdollisuuksia hyväksi käyttäen.

Tämä on lähes-virallinen aution saaren Japani-elokuvani, ohi niin sanottujen ”ennalta arvattavien standardien”!

5 / 5

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Toimistoromanssi (1977)

Internet Movie Database kuvaa venäläistä ohjaajaa Eldar Ryazanovia ”lyyrisen komedian” tekijänä. Hänen Breznevin ja myöhemmin Gorbatshovin ajan Neuvostoliittoa satirisoineet komediansa olivat järjestelmän loppukauden yleisömenestyksiä 1970- ja 1980-luvuilla. Suomeen asti ei suosio kuitenkaan yltänyt ja ilmeisesti täkäläisessä tv:ssäkään ei ole (?) nähty yhtäkään hänen ohjaamistaan elokuvista.

Ryazanovin elokuva lähtee vinhasti liikkeelle ja töihin läpi kaupungin ryntäävät päähenkilöt esitellään katsojalle. 

Nelikymppinen pullonpohjalasien takaa pälyilevä yksinhuoltajaisä Anatoli Yefremovich Novoseltsev (Andrey Myagkov) työskentelee moskovalaisessa tilastotieteen laitoksessa ja on turhaantunut leipätyöhönsä: hän haluaa haastavampiin töihin. 
Hänen ystävänsä suosittelee vaatimatonta Anatolia korkeampaan tehtävään pelätylle johtaja Ludmila Prokopievna Kaluginalle (Alisa Freyndlikh), työnarkomaanille joka on kadottanut vuosien varrella sekä inhimillisyyden että – kuten paljastuu – ihmiset ympäriltään. Kun mikään ei auta, ystävä Jura suosittelee pientä flirttiä. 

Anatoli ei ole naisten sankari ja hänen iskuyritystä varten hankkimansa suojakänninsä saa Ludmilan aluksi suhtautumaan mieheen ammattimaisesti, kuin pieleen menneeseen tilastoon. Lopulta – sienistä keskustelun lomassa - kaksi yksinäistä sydäntä alkavat kuitenkin ymmärtää toisiaan, kaikkia todennäköisyyksiä vastaan

Pääpariin ei voi olla viattomuudessaan rakastumatta. Hiljaa kehittyvä, amerikkalaisesta mallista poikkeava neuvostodraama antaa tilaa monipolvisille keskusteluille joissa asetelmat muuttuvat kerta kerran jälkeen. Ludmilakin löytää lopulta naiseutensa ja opettelee pukeutumaan ja – mikä viettelytaidon kannalta tärkeää - kävelemään!

Filmin tekee entistä rakastettavammaksi Andrei Petrovin musiikki. Sen tahdittamana esitellään moskovalainen kaupunkikuva ja ihmiset, ison koneiston osat, keskellä muuttuvia vuodenaikoja. Elokuva on aikansa Neuvostoliiton elävä dokumentti, inhimillistävä sellainen keskellä kylmän sodan vuosia.

Isolla perspektiivillä on pointti: Katukuvassa on aivan kuin tuhansia ja tuhansia samanlaisia, yhtä olennaisia kohtaloita. Toimisto taas kuvastaa aikakauden oireita: neuvostoliittolaisen byrokratian ja nyhjötyksen keskellä nähdään kuva pikkuhiljaa hajoavasta elinvoiman kadottaneesta järjestelmästä kun Jura hurmaa naisia sveitsintuliaisillaan, länsimaisilla luksushyödykkeillä.

Pähkinänkuoressa ”Toimistoromanssi” on kaikkea sitä mikä venäläisissä kansanihmisissä ihastuttaa: muiden luonteenpiirteiden ohessa on vilpittömyys määräävä tekijä – piirre joka usein karikatyyreissä yhdistetään molempiin, sekä suomalaisiin että venäläisiin.

4½ / 5

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Lady Snowblood (1973)


Kosto, siinäpä taitolaji – ja klassinen aihepiiri myös elokuvalle! Japanilaiseen eetokseen sovitettuna tematiikkaan saa mahtumaan yhtä sun toista. Toshiya Fujitan vuonna 1973 ohjaama Kazuo Kamikuran tarinaan perustuva elokuva on esimerkki filmistä jonka on nostanut kuuluisaksi toinen filmi, tällä kokonaista kaksi kappaletta eli Tarantinon Kill Bill –elokuvat.

Ohjaaja on tunnustanut elokuvan antaneen vaikutteita Uma Thurmanin tähdittämiin leffoihin eikä suotta: tarina nuoresta Yukista (Meiko Kaji) kostamassa perheensä tappaneelle porukalle vuosia myöten on kuin samasta elokuvasta. Yukin äidin kuoltua tytön synnytykseen vankilassa hän varmistaa että tyttö muistaa vanhempiensa kohtalon.

Tragedia käydään läpi takaumina, ajallista jatkumoa esittelee kertoja. Tyttö hankkii mentorin, häntä ajaa eteenpäin vain kosto. Yuki haluaa heidät kaikki kiinni: Banzon (josta on tullut säälittävä juoppo), Okonon (naiset eivät häviä väkivallassa tässä elokuvassa) ja vihonviimeiseksi kostoa parhaiten porukasta piilottelevan Gishiron.

Tarina vie meidät läpi 1800-luvun japanilaisen maaseudun, kaupungin ja yhteisön. Viimeiset samuraimiekan sivallukset tapahtuvat juhlavasti Tonava kaunoisen tahdissa.

Meiko Kajin näyttelemä päähahmo on varsin epäsympaattinen elokuvasankari ultraväkivaltaisuudessaan ja katkeruudessaan. Itse asiassa hänelle ei elokuvassa kehity juuri omaa persoonallisuutta. Vakaumus ja oikeuden- ja kiitollisuuden taju hänellä on mutta tämä ei estä Banzon tytärtä Koboeta vastaavasti lähtemästä tämän perään: koston kierre on valmis. Ainoa inhimillinen juonne on nuori mies Ruyrei joka kirjoittaa jatkokertomusta legendaksi nousseen tytön kostotarinasta ja joka ystävystyy Yukin kanssa.

Tarina Yukista on yksinkertainen, elokuvalliset ansiot sitäkin suuremmat. Visuaalisesti ällistyttävä filmi on syntinen nautinto, onhan toiminta hyvin ohjattua: Fujitan elokuvan väkivalta on kuin pulp-kirjoissa, ruumiinosat lentelevät koreografisesti, tytön koston jäljiltä jää vain paikoin torso (jos sitäkään) jäljelle.

Kurosawan samuraielokuvat eivät menneet aivan näin graafiselle tasolle. Bullshit-puhe jätetään muille ja etupäässä pahojaan tytön perheelle tehneille, kohtalonsa tapaaville miehille. Ja onhan tarinassa isojakin kysymyksiä: kuinka pitkään pahoista töistä täytyy maksaa jos niitä ei edes muista? No, Yuki muistaa.

4½ / 5

lauantai 20. helmikuuta 2016

Varjoja paratiisissa (1986)

Roskakuski Nikander ja kotiateria
Kaurismäen elokuva on tehty keskellä juppi-Suomea mutta kertoo kahdesta niin sanotusta pienestä ihmisestä, Valintatalon kassasta Ilonasta (Outinen) ja roskakuski Nikanderista (Pellonpää). He ottavat elämästä irti sen mitä saavat, tapahtui se sitten bingossa, nakkikioskilla tai kielikurssilla. Koska ainahan voi käydä kuten Nikanderin esimiehelle, tulevaisuutta suunnittelevalle Esko Nikkarille: naps ja nirri pois.

Miestä ja naista ajaa yhteen paitsi nouseva kiintymys myös luokkatietoisuus: ”tuonne ravintolaan emme päässeet” mutta ”Tallinnaan on niitä risteilyitä”. Kaveritkin (Sakari Kuosmanen) ovat sikoja mutta lopulta auttavat.

Kyseessä on päähenkilöidensä mukaisesti pieni elokuva mutta se on oikeasti suuri, humaani ja luottamusta herättävä: yhteiskunnan ”pohjasakasta” löytyy tieto olennaisuudesta ilman krumeluureja.

4½ / 5

tiistai 16. helmikuuta 2016

Musta joulu (1974)

Hiljattain näkemäni toinen ”kotirauhanrikkomieselokuva” Kun tuntematon soittaa... (1979) häviää Bob Clarkin filmille sekä jännittävyydessään että hilpeydessään ja omaperäisyydessään.

Elokuva sijoittuu jouluiseen, synkkään mutta silti omenantuoksuiseen tyttökotiin joka alkaa saada hämyisiä (jopa demonisen kuuloisia) soittoja joulunpyhien aikaan. Eikä siinä kaikki vaan soittaja tuntuu pääsevän myös talon sisään tekemään kolttosiaan. Saamme seurata hänen silmistään käsin teini-ikäisten tyttöjen joulunviettoa, poikaystävien vierailuja ja paikallisten lapsikuorojen käyntiä – onhan kyse kuitenkin Kristuksen juhlasta!
"I'll stick my tongue up your pretty pussy!" (puhelinsoitto)
Ensin häviää (tai tapetaan) nuori Claire, jonka tyttökodin tapainturmeluksesta muutenkin järkyttynyt isä saapuu etsimään kalleintaan. Ja sitten katoaa viinaanmenevä talon emäntä Mrs. Mac.

Mutta kyseessä on vain alkusoitto.. Lopulta talon tapahtumista kiinnostuvat poliisitkin.

Clarkin elokuva on kylmiä väreitä tuottava, viihdyttävä ja pirullisen hauska sekoitus slasheria (katsoin leikkaamattoman version) ja psykologista kauhua. Sanotaanko että tapoja kuolla on monia. Teinikauhun lajityypissä elokuva edustaa ilman muuta kaikkien aikojen parhaimmistoa ja on ollut luultavasti vaikutusvaltainen filmi myöhemmille vastaaville elokuville.

4 / 5

lauantai 13. helmikuuta 2016

99 River Street (1953)

Phil Karlsonia ei koskaan tunnustettu vaikutusvaltaisissa ”elokuvakulttuuripiireissä” aivan A-luokan ohjaajaksi, tekihän hän elämäntyönsä filmiteollisuudessa mm. rikos- ja western-lajityyppien sydänverialueilla. Sitäkin maineikkaampi harrastajapiireissä on hänen 1950-luvun sarjansa kovia rikoselokuvia joihin myös 99 River Street lukeutuu.

George Zuckermanin tarinaan perustuvassa elokuvassa pääosissa ovat suurkaupungin yö, uransa pahimman takaiskun kokenut ja elantonsa käytännössä päättänyt ex-nyrkkeilijä Ernie Driscoll (John Payne) sekä tämän elämään kohtalon ja sattuman kautta tulevat akuutit ja traagiset oikut. Driscoll saa rikkauksien ja kunnian perään olevan, miehensä takaiskuihin pettyneen vaimonsa kiinni timanttiryöstökeikan heittäneen kovanaaman kanssa. Ennen pitkää häntä itseään syytetään murhasta. Lopulta ratkaisun paikkana toimii baari jonka osoite on otsikon mukainen sijainti New Jerseyssä. 

Karlsonin elokuvassa väkivaltaa ei ole määrällisesti lopulta paljon mutta silloin kun se tapahtuu, se on yhtä voimakasta kuin sitä harjoittavan ja sillä puolustautuvan Driscollin käsivarret. Hän on klassinen antisankari, tahtomattaan keskelle rikoskuvioita joutuva vain omasta lokerostaan kiinnostunut ”jokamies”. Miehen kieroileva vaimo saa 1950-luvun amerikkalaisen moralismin mukaisesti takaisin tekonsa tylyllä tavalla.

Kiinnostavan piirteen elokuvaan tuo Driscollin uusi työ taksisuharina, taksikeskuksen langat käyvätkin kuumana tapahtumien pyörteissä.

Elokuva on parhaimpia näkemiäni tiiviitä ja vaiherikkaita ”yhden yön” painajaisia.

4 / 5

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Kuin surmaisi satakielen (1962)

Robert Mulliganin ohjaustyö Harper Leen samannimisestä novellista oli edelleen kolmannella katsomiskerralla (viimeksi nähty 2005) yksi parhaimmista lapsuus- ja 1930-luvun lama-ajan etelän pienkaupunkimaiseman kuvauksista.

On lämmin kesä ja 6-vuotias Scout yhdessä veljensä Jemin (8 vuotta) ja naapurinpojan Dillin kanssa seuraavat läheltä ja kauempaa isänsä työskentelyä paikallisessa oikeudessa. Kyseessä on kesän tapaus, puolustaahan Atticus Finch (Gregory Peck) mustaa duunaria, jota syytetään valkoisen naisen pahoinpitelystä ja raiskauksesta.

Oikeudenmukaisuus, kunnia, suoraselkäisyys, esikuvallisuus. Siinä Atticus Finchin hyveitä (toisaalta hän on myös hyvä ampuja!). Kyseessä ei ole 2000-luvun elokuvasankari (antisankarielementteineen) vaan puhdasotsainen, esimerkillinen oikeuden sankari ja isä. Atticus ei laske arvoa asiakkaan ihonvärille tai sosiaaliselle luokalle puolustaessaan lainmukaisuutta ja kohtuutta.

Elokuva tapahtuu nimenomaan tyttären Scoutin (kertoja) näkökulmasta. Lapset tuntuvat olevan vielä ulkona aikuismaailman ennakkoluuloista ja pahuudesta. Tämä ei kuitenkaan estä heitä näkemästä yhteisön lynkkausmielialaa. Vaimonsa menettänyt ja kahta vikkelää kakaraa kasvattava mies joutuu sanomaan tyttärelleen Scoutille ettei tämä tappelisi mekko päällä koulun pihalla isänsä kunniasta (käsite ”Niggerlover” vilisee uhrin isän suussa).

Mulligan tuo valkokankaalle elävänä kaupunkilaisyhteisön, lynkkaavan väkijoukon sekä Finchille suosiotaan osoittavan mustan väestönosan. Niin ikään kuvaus on loistavaa, niin etelän valoisan päivän ja lämpimän yön kuvauksessa, kun naapurin pelottava Boo (Robert Duvall) ja hänen varjonsa ajaa lapset tiehensä tontiltaan.
"Well, I reckon because mockingbirds don't do anything but make music for us to enjoy. They don't eat people's gardens, don't nest in the corncrib, they don't do one thing but just sing their hearts out for us." -Atticus Finch
Kuin surmaisi satakielen on humaani, kaunis, lyyrinen ja koskettavakin elokuva. Kaunis huolimatta 1930-luvun etelän rotuerottelun perinnöstä. Puhdasotsaisuudestakin sitä ja sankariaan Atticusta voidaan syyttää mutta silloin tällöin me tarvitsemme ihanteita ja esikuvia, myös elokuvissa. 

Näyttelijätyö on kauttaaltaan loistavaa, niin lapsinäyttelijöiden kuin entisen Suomi-vävyn , Peckin tapauksessa. Loppupuheenvuoro oikeudessa lienee yksi kaikkien aikojen elokuvapuheista lajissaan.

5 / 5

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Maan suola (1954)

Hollywoodin mustalistalaisten elokuva kertoo meksikolaisten työläisten lakosta newmexicolaisella sinkkikaivoksella.

Kyseessä on amerikkalaisten aikalaiselokuvien sarjassa harvinainen työläisfilmi, riippumattomien elokuvantekijöiden kriitiikki rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden olosuhteista työläisyhteisöissä.

Elokuvan tekninen laatu ja ulkonaiset puitteet (niin kuin maisemakin) ovat karuja. Näyttelijöistä 90% on oikean työn kuluttamia amatöörejä ja olivat muutamaa vuotta aiemmin mukana esikuvana olleessa oikeassa lakossa.

Katselmus ihmisiin on humaani, kyseessä ei ole Eisensteinin vallankumouseepos. Työläiset ovat hekin virheellisiä ja etenkin sukupuolinäkökohtien (kotitöiden jakaantuminen, naisten ja miesten yleiset normit) rasittamia, tulevaisuuden ja elannon ollessa epävarmaa.

Lastenhoidosta lakkovahdeiksi etenevien naisten ajettua miehet kotinurkkiin ja vauvanruokkijoiksi kääntyi tämän arvostelijan sydän lopullisesti elokuvan puolelle (huom. elokuvan kertojakin on nainen).

Maan suola on, sodan jälkeistä amerikkalaista elokuvaa arvioitaessa, ilman muuta nostettava arvostettavien joukkoon.

4 / 5

IMDb

torstai 14. tammikuuta 2016

Kuuma aurinko (1960)

Patricia Highsmithin novelli Taitava Herra Ripley on filmattu ainakin kahteen kertaan.

Näistä ensimmäinen on Rene Clementin ohjaus vuodelta 1960, tähtenään kukas muu kuin poikamainen Alain Delon, jonka esittämä Tom Ripley – huijari henkeen ja vereen – ottaa tappamansa varakkaan miehen Philippe Greenleafin (Maurice Ronet) identiteetin. Ripleytä voi hyvinkin kuvata psykopaatiksi, sen verran pedanttia ja syvällistä on hänen eläytymisensä rooliin.

Elokuvan alkupuoli on aurinkoista veneilyä komeiden ja kauniiden ihmisten eli Ripleyn, Greenleafin ja tämän naisystävän kanssa. Elämä aurinkoisella Välimerellä on keveää.

Kujeilun ja pelailun päättää äkkinäinen väkivalta, puukko rinnassa. Enää katsoja ei pysty suhtautumaan ulkonaisesti viattoman oloiseen Ripleyyn samalla tavalla. Clementin elokuva on yksityiskohtien ja rikoksen suunnittelemattomuuden juhlaa: piilottelun tieltä raivataan ihmiset sumeilematta, porraskäytävässä ruumis painaa silminnähden.

Kaikkiaan kyseessä on ulkonaisesti aurinkoinen rikoselokuva, kuitenkin tumman sysitummalla ytimellä ja sielulla varustettuna.

4 / 5

IMDb


[SPOILERI]

Elokuvan loppu on makaaberi, ruumiin raahautuessa Greenleafin veneen perässä rantaan.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Hymyilevä luutnantti (1931)


Tässäpä oiva, leikikäs, hävytönkin elokuva kylmään tammikuiseen arki-iltaan!

Romanttisen ja kepeän komedian mestari Ernst Lubitsch on ohjannut vuosisadan vaihteeseen sijoittuvan musikaalisen tarinan Itävallan keisarin kaartin luutnantti Nikistä (Maurice Chevalier) joka tekee heti selväksi katsojalle, että sotilaan elämän suola on ra-ta-ta-ta-taa eli naiset, naiset, naiset, nuo ihanaiset. Hänen uusin tyttöystävänsä on kiertävän jousiorkesterin viulisti Franzi (Claudette Colbert), johon hän törmää erään illanvieton yhteydessä, kaapaten eläväisen bruneten toverinsa nenän edestä. 

Mutta kohtalo puuttuu peliin: viereisen Flausenthurmin kuningaskunnan valtiovierailun aikana rakastuneen Nikin tytölleen suuntaama silmänisku sattuukin tavoittamaan piskuisen kuningaskunnan tyttären, prinsessa Annan (Miriam Hopkins) – ja siitäkös riemu syntyy, pahaisen luutnantin tekosista. 
”When we like someone, we smile. But when we want to do something about it, we wink.” –Niki Annalle.
Anna on tiukanpuoleinen mutta lopulta lempeä ja pelastajaansa kaipaava vanhapiika. Lopulta, itse Itävallan keisarinkin astuessa peliin, joutuu Niki kunniansa kautta menemään naimisiin prinsessan kanssa, muuttaakseen sitä myöten pois Wienistä pahaiseen Flausenthurmiin, pois nyt murheessa rypevän morsionsa luota. Hääyö ei olekaan aivan ra-ta-ta-ta, onhan Niki korviaan myöten rakastunut Franziin.

Elokuva oli Paramountille eniten rahaa vuonna 1931 tuonut filmi ja varhaista äänikautta, musikaalin ensimmäistä kulta-aikaa. Itsessään musiikki – joka ei sisällä mieleen painuvia kappaleita – ei tätä filmiä nosta ylös tasaisesta massasta vaan pääkolmikon karisma ja keskinäinen leikittely.

Chevalierin Niki on miekkaansa enemmän makuuhuoneessa kuin sodassa heiluttava sotilaan tapainen, näyttelijän tuodessa flirttimaneerinsa jälleen parhaansa mukaan valkokankaalle.
”Girls who start with breakfast don’t usually stay for supper” – Franzi.
Jälkikäteen on pakko ihmetellä miten vapautunutta amerikkalainen filmi, erityisesti viihde-elokuva olisi ollut ilman pari vuotta myöhemmin voimaan tullutta tuotantokoodia. ”Hymyilevä luutnantti” on harvinaisen flirtti elokuva jopa lama-ajan alkukauden musikaaliksi sänkyviittauksineen, aamiaiselle jäänteineen ja paljaine säärineen makuuhuoneessa.

Ja puitteetkin ovat kohdillaan, joutuuhan luutnantti pukiksi kerrassaan prinsessan makuuhuoneeseen. Mutta se ei poista sitä piirrettä, että kyseessä on nykynäkökulmasta lopulta viaton ja aiheeseen – hekumalliseen rakkauteen ja sen puutteeseen – välittömästi ja ihastuttavasti pureutuva kepeä Chevalier-elokuva.

4 / 5

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Naisreportteri rakastuu (1945)


Jouluajan viimeisen vapaaillan ohjelmanumerona oli vielä yksi jouluelokuva. Peter Godfreyn toisen maailmansodan loppuaikoina valmistunut romanttinen sekoilu tapahtuu hienoissa kulisseissa ja on konstailematonta viihdettä.

Filmi alku on varsinainen vyyhti ja katsoja saa olla tarkkaavaisena päästäkseen kyytiin filmiin. Joka tapauksessa elokuva alkaa sairaalassa makaavan sotasankari Jefferson Jonesin (Dennis Morgan) riutumisella laitosruuan ääressä. Häneen ihastunut hoitaja päättää hurmata miehen ja saa tälle kiitollisuudenvelassa olevan lehtimogulin (Sydney Greenstreet) järjestämään Jeffersonille ikimuistoisen joulun maankuulun ruokatoimittaja Elizabethin Lanen (Barbara Stanwyck) kartanossa. 

Muuten hieno suunnitelma, mutta oikeassa elämässä keittiössä täysin kädettömän Lanen kirjoittamat makoiset, veden kielelle tuovat ruoka-aiheiset artikkelit on keksitty tekijätiimin toimesta. Lopulta kartanoa vierailun aikana saa esittää kosija, arkkitehti John Sloanin (Reginald Gardiner) Connecticutin kartano. Jotta asiat eivät menisi aivan yksinkertaisiksi, mukaan änkäytyy myös Sydney Greenstreetin esittämä lehtikeisari.

Elokuvan muistettavimman roolisuorituksen tekee – totta kai uuden rakkaan joulunpyhinä löytävän tähtisilmäisen Stanwyckin ohella – S.Z. Zakall Lanen ruuanlaittajana, keittiöinspiraattorina ja suorasuuna, Felixin roolissa. Tonavan aksentilla puhuva mies on suorasuuna tapojen ja normien ulottumattomissa mutta romantikkoakin hänessä on.

Päähuomiota elokuvassa eivät, kuten arvata saattaa, lopulta saa Lanen tekemät herkut vaan kypsyyttä näyttävän paistomittarin lailla rakkautta indikoiva tunnetila naisen ja sotasankarin välillä (lempi näyttää syttyvän heti sillä ensimmäisella ovenavauksella). Siinä samalla täytyy opetella tunnistamaan vauvan sukupuoli, opetella pitämään huolta kartanon eläimistä – ja tapahtuupa lopussa kidnappauskin!

Kaikkiaan elokuva tekee hyvin sen mihin ryhtyy – harmittomana amerikkalaisena loma-ajan elokuvana: viihdyttämään katsojaa kulissien ja kommervenkkien avulla. Ajoittain filmi toi – kulissien ylläpidon vaikeudessa – mieleen Frank Capran ikiklassikon Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (1944).

4 / 5