Ilsa – SS:n naarassusi (1975)

Elokuvakirjallisuudesta nousee filmihelmiä – ja roskaa! Nalle Virolaisen ja Jouni Hokkasen Roskaelokuvat (1990/2011) on vertaa vaillansa oleva lista verenpainetta ”huonoudellaan” nostaneista filmeistä kautta aikain.

Allekirjoittaneen mainitusta kirjasta löytämä Don Edmondsin natsi- ja tissieksploitaatio on hauskinta mahdollisinta roskaelokuvaa. Natsien kuolemanleirin vartija Ilsa (Dyanne Thorne) teettää vangeilla lääkeritieteellisiä kokeita – tarkoituksena osoittaa että naiset pystyvät sietämään kipua vähintään yhtä paljon kuin eturintamalla taistelevat miehet.

Sadismi, sadomasokismi ja historialliset tosiasiat on viety elokuvassa äärimmilleen ja mikä parasta: viihdyttävällä tavalla. Dyanne Thornen näyttelijäntaidoista Ilsana voi olla montaa mieltä mutta narttu, räväkkä ja seksikäs hän osaa olla.

Absurdeimmalla tavalla hauskin kohtaus on naisleirivangin hirttäminen illanistujaisissa jääpalan sulaessa hänen jalkojensa alta, lihavan natsikenraalin nauraessa sikamaiseen tapaansa.

Tuotantoarvot ovat kehnosta käsikirjoituksesta huolimatta kohdallaan ja esimerkiksi elokuvan kuvaus on aivan kelpo luokkaa.

4 / 5

IMDb

Seitsemäs sinetti (1957)

Ruotsalaisen mestariohjaaja Ingmar Bergmanin tuotannosta nousee kiistatta yksi ylitse muiden. Suuria inhimillisiä teemoja filmeissään käsitellyt mies käsikirjoitti Seitsemännen sinetin omien sanojensa mukaan tutkaillessaan suhdettaan kuolemaan. Mikäpä olisikaan sen merkittävämpi seitsemännen taiteen aihe?

Kuolemalla oli oivat markkinat Euroopassa ja Ruotsissa mustan surman aikaan keskiajalla. Ritari Antonius Block (Max von Sydow) palaa pitkiltä ristiretkiltä kotimaahansa yhdessä aseenkantajansa, pirullista huumoria viljelevän Jönsin kanssa. Matka on ollut pitkä ja raskat mutta sisältänyt myös hupia: viiniä ja naisia. He löytävät kotiympäristön kulkutautien ja katolisen kirkon lietsoman kadotuksen pelon vallassa.

Blockin usko Jumalaan on horjunut retkillä joilla Kaikkivaltias on pysynyt piilossa. Samaan aikaan tummapukuinen Kuolema on ”kulkenut kauan hänen vierellään”. Halutessaan toisaalta antaa periksi mutta saadakseen hetken lisää aikaa miettiäkseen kaiken tarkoitusta ja Kaikkivaltiaan olemassaoloa Antonius haastaa tämän monivaiheiseen shakkipeliin jossa panoksena on ritarin henki.

Bergman onnistuu yhdistämään merkillisen helposti tummat sävyt elämänuskoon, huumoriin ja valoon. Päähahmot törmäävät pian kiertävään viihdytysseurueeseen – Jof, Mia ja heidän poikansa Mikael - jotka he kutsuvat mukaan Antoniuksen linnaan turvaan rutolta. Seurue edustaa kaiken pahuuden keskellä leikkisyyttä sekä uskoa – jopa naiivia sellaista – tulevaan. Pian mukaan liittyy myös muita uusia paikallisia tuttavuuksia pihoilta ja oluttuvista.

Historiallisesti ovat hahmot kulttuurinsa vankeja: heidän elämäänsä leimaavat kohtalon usko ja kaiken rajallisuus. Kuitenkin he kaikki ovat yksilöitä: inhimillisiä, humoristisia, jopa ironisia. Viikatemiehen kustannuksella jopa pilaillaan, ainakin teatterimiesten taholta. Hän on persoona, ehkä sillä tavoin helpompi käsitellä, myös ohjaajalle.

Bergmanin Kuolema on ovela: hän kuuntelee Blockin ripittäytymistä papiksi tekeytyneenä ja selvittää vaivihkaa samalla tämän shakkistrategian. Katolinen kirkko pelottelee elokuvassa ihmisiä kirkkojen seinämaalauksilla ja tummanpuhuvilla kulkueilla ajaakseen raukkaparat pappien syliin. Hahmoista aseenkantaja Jöns kritisoi selvimmin manipuloivaa aikakauden järjestelmää. Roviolla poltettava tyttö näkee vain tyhjyyttä, ei saatanaa eikä jumalaa.

Näin liberaalin kirkon ja lisääntyneen sekularismin aikana 2010-luvulla edustaa keskiajan kirkon kova saarna katoavaisuudesta katsojalle mennyttä ja monella tavoin käsiteltyä aikaa. Toisaalta elokuvan miljöö luo puhtaat, aseistariisuvat puitteet roolihahmojen ajatuksille ja kohtaamisille: on vain tässä ja nyt, ei tulevaisuutta. Jo lähtötilanteessa on kaikki – loppu – selvillä.

Kyseessä on road movie jossa matka merkitsee enemmän. Tien viedessä kohti Blockin linnaa on aikaa nauttia vielä elämän pikku iloista kuten metsämansikoiden poimimisesta. Carpe diem, sehän on nykypäivää. Loppu jättää kaiken avoimeksi: onko elokuva ollut vain Jofin näkyä? Näkihän hän filmin alussa Marian ilmestyksenkin.

Seitsemäs sinetti on elokuva joka käsittelee herkullisella tavalla itselleni nyt ja aina tärkeää teemaa, uskoa tai sen poissaoloa. Samoin auktoriteetit ja kirkko ovat filmissä suuressa osassa, analyysin kohteina. Siten se tullee pysymään suosikkinani myös jatkossa. Sen pariin voi aina palata ja löytää siitä uusia merkityksiä.

Merkintöjeni mukaan olen nähnyt Seitsemännen sinetin viimeksi 11 vuotta sitten, mutta muistiinpanot ja muistikuvat voivat pettää.

5 / 5

IMDb

Laskeva aurinko (1967)

Masaki Kobayashi on yksi vähintään kolmesta suuresta japanilaisesta ohjaajasta Ozun ja Kurosawan ohella. Etenkin samuraielokuvissa ei muita japanilaisia lajityypin edustajia voi olla vertaamatta viimeisenä mainitun ohjaajan tuotoksiin – asetelma, joka usein tuottaa yllätyksiä Kurosawaan lukkiintuneelle katsojalle.

Kobayashin tuotanto kaikkiaan oli suppea mutta sitäkin tyydyttävämpi. Jo pelkästään Harakiri (1962) ja Laskeva aurinko riittävät nostamaan hänet omien suosikkien joukkoon. Filmit ovat niin käsikirjoituksen kuin muodon (leikkaus, kuvaus, sommittelu) osalta niin täydellisiä kuin filmi voi yleensä olla.

1700-luvulle, feodaaliajan Japaniin sijoittuva Laskeva aurinko kertoo tarinan jähmeästä kunniakulttuurista, klaanin tavoista ja näennäiseen sovinnaisuuteen ujuttautuvasta inhimillisestä eripurasta. Vanhan samurain Isaburo Sasaharan (Toshirô Mifune) perhe on uhan edessä. Hänen pojalleen naitettiin Isaburon päällikön, feodaalilordin epäsuosioon joutunut rakastajar.

Nyt, avio- ja perheonnenkin synnyttyä lordi haluaa naisen takaisin hoitamaan omaa ainoaa perillistään. Isaburo ja muu perhe joutuvat valinnan eteen: annetaanko tytön mennä vai laitetaanko koko perheen (ja suvun) olemassaolo vaakalaudalle taistelussa klaanin päätä vastaan?

Vahvat hierarkiat ja kunniakoodi määrittävät tässäkin elokuvassa samurain elämää. Filmi kehittyy hitaasti, puoleentoista tuntiin ei tapahdu kuin dialogin tiputtelua, toisaalta lauseet putoilevat kuin pommit intensiivisessä elokuvassa.

Yasuhiko Takiguchin novelliin perustuva suuren valkokankaan klassikko pureutuu universaaleihin teemoihin: myös tiukkojen reunaehtojen ja normien sisään mahtuu inhimillinen hätä, toisaalta rakkaus – ja vapaus. Sitä Mifunekin - jo kertaalleen taustalle vetäytynyt yllättävään romantiikkaan taipuvainen entinen perheenpää - tokaisee tuntevansa, lopulta väistämättömään taisteluun antautuessaan.

Kuten sanottua, Kobayashin elokuva on jopa viiden tähden mittaluokassa harvinaisen virheetön ja muotovalio yksilö. Niin tarkastellessaan Sasaharan perheen elämää ahtaissa interiööreissä kuin elämän ja kuoleman kamppailua tuulen pieksämissä heinikoissa tämä otteessaan tiukasti pitävä filmi onnistuu tavoittamaan sen mikä elokuvissa on tärkeintä: hyvä ja yksinkertainen tarina, taidemuodon suurimpia mahdollisuuksia hyväksi käyttäen.

Tämä on lähes-virallinen aution saaren Japani-elokuvani, ohi niin sanottujen ”ennalta arvattavien standardien”!

5 / 5

IMDb

Toimistoromanssi (1977)

Internet Movie Database kuvaa venäläistä ohjaajaa Eldar Ryazanovia ”lyyrisen komedian” tekijänä. Hänen Breznevin ja myöhemmin Gorbatshovin ajan Neuvostoliittoa satirisoineet komediansa olivat järjestelmän loppukauden yleisömenestyksiä 1970- ja 1980-luvuilla. Suomeen asti ei suosio kuitenkaan yltänyt ja ilmeisesti täkäläisessä tv:ssäkään ei ole (?) nähty yhtäkään hänen ohjaamistaan elokuvista.

Ryazanovin elokuva lähtee vinhasti liikkeelle ja töihin läpi kaupungin ryntäävät päähenkilöt esitellään katsojalle. 

Nelikymppinen pullonpohjalasien takaa pälyilevä yksinhuoltajaisä Anatoli Yefremovich Novoseltsev (Andrey Myagkov) työskentelee moskovalaisessa tilastotieteen laitoksessa ja on turhaantunut leipätyöhönsä: hän haluaa haastavampiin töihin. 

Hänen ystävänsä suosittelee vaatimatonta Anatolia korkeampaan tehtävään pelätylle johtaja Ludmila Prokopievna Kaluginalle (Alisa Freyndlikh), työnarkomaanille joka on kadottanut vuosien varrella sekä inhimillisyyden että – kuten paljastuu – ihmiset ympäriltään. Kun mikään ei auta, ystävä Jura suosittelee pientä flirttiä. 

Anatoli ei ole naisten sankari ja hänen iskuyritystä varten hankkimansa suojakänninsä saa Ludmilan aluksi suhtautumaan mieheen ammattimaisesti, kuin pieleen menneeseen tilastoon. Lopulta – sienistä keskustelun lomassa - kaksi yksinäistä sydäntä alkavat kuitenkin ymmärtää toisiaan, kaikkia todennäköisyyksiä vastaan

Pääpariin ei voi olla viattomuudessaan rakastumatta. Hiljaa kehittyvä, amerikkalaisesta mallista poikkeava neuvostodraama antaa tilaa monipolvisille keskusteluille joissa asetelmat muuttuvat kerta kerran jälkeen. Ludmilakin löytää lopulta naiseutensa ja opettelee pukeutumaan ja – mikä viettelytaidon kannalta tärkeää - kävelemään!

Filmin tekee entistä rakastettavammaksi Andrei Petrovin musiikki. Sen tahdittamana esitellään moskovalainen kaupunkikuva ja ihmiset, ison koneiston osat, keskellä muuttuvia vuodenaikoja. Elokuva on aikansa Neuvostoliiton elävä dokumentti, inhimillistävä sellainen keskellä kylmän sodan vuosia.

Isolla perspektiivillä on pointti: Katukuvassa on aivan kuin tuhansia ja tuhansia samanlaisia, yhtä olennaisia kohtaloita. Toimisto taas kuvastaa aikakauden oireita: neuvostoliittolaisen byrokratian ja nyhjötyksen keskellä nähdään kuva pikkuhiljaa hajoavasta elinvoiman kadottaneesta järjestelmästä kun Jura hurmaa naisia sveitsintuliaisillaan, länsimaisilla luksushyödykkeillä.

Pähkinänkuoressa ”Toimistoromanssi” on kaikkea sitä mikä venäläisissä kansanihmisissä ihastuttaa: muiden luonteenpiirteiden ohessa on vilpittömyys määräävä tekijä – piirre joka usein karikatyyreissä yhdistetään molempiin, sekä suomalaisiin että venäläisiin.

4½ / 5

IMDb