lauantai 26. heinäkuuta 2014

Pohjoisvaltojen asiamies (1952)


Andre de Tothin western oli legenda Gary Cooperin kolmas länkkäri putkeen, ja varsinkin hieman aiemmin ilmestyneen Sheriffin jälkeen Pohjoisvaltojen asiamies näyttäytyy varsin keskinkertaisena agentti-lännenelokuvana.

Kyseessä on Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoitettu vakoilutarina. Cooper näyttelee unionia palvelevaa majuri Alex 'Lex' Kearneyta, joka määrätään tutkimaan salaperäisiä hevosvarkauksia. Joukko kapinallisia sotilaita varastaa pohjoisille osavaltioille tärkeitä hevostoimituksia ja myy polleja eteenpäin konfederaatiolle. Soluttautumistehtävän vuoksi Lex pakotetaan erkaannuttamaan itsensä sekä armeijastaan että vaimostaan (Phyllis Thaxter) ja pojastaan.

Elokuvan alussa käy ilmi mm., mistä englantilainen pelkuria tarkoittava termi ”yellow” tulee, kun Cooperin selkään maalataan perinteinen statusta ilmentävä keltainen viiva. Hänet kun potkitaan ulos varuskunnasta lavastetun oikeudenkäynnin jälkeen.

Elokuvan alkuperäisnimi antaisi olettaa, että elokuvan pääosissa olisi Winchester '73 - kohtalon ase (1950) –elokuvan tyyliin kaksipiippuinen. Unionille lisää tulivoimaa tuoneen Springfield-kiväärin merkitys jää filmissä kuitenkin vähämerkitykselliseksi, loppua lukuun ottamatta.

En pitänyt de Tothin armeijalänkkäriä yhtä viihdyttävänä kuin miehen Randolph Scott –yhteistyötä. Cooper on totta kai tähti High Noonin tyyliin, mutta ehkä jo liian vanha vakoilijan rooliinsa. Maisemat (Kaliforniassa kuvattu Colorado) ovat totta kai jylhän upeita ja sisällissodan sekasorto käy hyvin ilmi eri elokuvan intressiryhmistä. Vaikuttaa välityöltä useimmille tekijöistä.

Monien muiden de Tothin westernien tavoin elokuvaa ei olla koskaan nähty Suomen TV:ssä.

3 / 5

IMDb

torstai 24. heinäkuuta 2014

Hurrikaani (1980)


Pearl Harbor –teema motivoi katsomaan aiheeseen liittyvän scifi-iloittelun.

Don Taylorin viimeisessä elokuvassa vuonna 1980 Hawaijin läheisyydessä seilaava Yhdysvaltain laivaston USS Nimitz - lentotukialus joutuu eriskummalliseen myrskyyn, aluksen miehistöineen ja koneineen siirtyessä tämän jälkeen Japanin hyökkäystä edeltävään hetkeen, kuudenteen joulukuuta 1941. Ymmärrettävän paskahalvauksen ja hämmennyksen jälkeen aluksen kapteeni Yelland (Kirk Douglas) joutuu päättämään, sekaantuako modernilla sotakalustolla historian kulkuun. Martin Sheen näyttelee aluksella Puolustusministeriön laskuun vierailevaa tarkastajaa.
 "Today is December 7, 1941... I'm sure we are all aware of the significance of this date in this place in history. We are going to fight a battle that was lost before most of you were born. This time, with God's help, its going to be different... Good Luck!" -Yelland miehistölle
Elokuva tuotettiin Peter ”Kirkin poika” Douglasin toimesta kiinteässä yhteistyössä laivaston kanssa. Visuaalisesti antoisimmillaan filmi onkin F-14 Tomcatien ja muiden koneiden askarrellessa eri suuntiin lentotukialuksen pinnalta, USS Nimitzin miehistön ollessa lukuisissa sivuosissa. Ei ihme, että laivasto käytti elokuvaa myöhemmin värväyspätkänään. Tottahan Tomcat ilmataistelussa Zeron kanssa on päräyttävää katsottavaa, vaikka kyseessä onkin taas kerran Harvard-kopio!

Itse juoni tuntuu jäävän valitettavasti aluksen ja konekaluston varjoon, vaikka äärettömän kiinnostava onkin. Laivan toimet kun vaikuttavat aktiivisesti historian kulkuun. Fiktiivisen senaattori Chapmanin (Charles Durning) ja tämän naissihteerin pelastaminen merestä on muuttaa historian kulkua, koska mulkvistin oloinen mies on (vastoin historian tosiasioita) elossa selvittyään vahva ehdokas Rooseveltin seuraajaksi. Itse asiassa laivan upseerit antautuvat hieman liiankin herkästi Einsteinin aikaulottuvuuksia ja vaihtoehtohistoriaa koskeviin keskusteluihin. No, annettakoon se muutenkin raflaavalle elokuvalle anteeksi.

Poikamainen, mukiin menevä seikkailu ei tavoita aivan saman vuosikymmenen Paluu tulevaisuuteen –trilogian tasoa viihdyttävyydessään, mutta eriskummallisuudessaan elokuva on jonkin sortin kulttiklassikko!

3½ / 5

IMDb

S/S Poseidonin seikkailu (1972)


Vanha, tuttu tarina: luksuslaineri joutuu merihätään keskellä valtamerta ja Atlantti uhkaa syödä matkustajat suihinsa. Ronald Neamen elokuvassa aalto kaappaa syleilyynsä myös Yhdysvalloista Kreikkaan matkalla olevan S.S. Poseidonin, kapteeninaan Leslie Nielsen.

Jo alku on päräyttävä: Laiva kääntyy ylösalaisin, muodostaen laivan salin surmanloukuksi. Lopulta kymmenen eloonjäänyttä, johtajanaan nuori pastori (Gene Hackman), aloittavat epätoivoisen matkan kohti mahdollista pelastusta, laivan ilmatiivistä konehuonetta. Klaustrofobian tuntua elokuvassa luovat sankareita takaa-ajavat vesimassat, metalliset ja ahtaa tilat sekä räjähdykset ja tulipalot. Elokuvassa ei ole avaruutta nimeksikään. Katsoja on tästäkin johtuen liimaantunut istuimeen käytännössä alusta loppuun.

Kaiken takana on hyvä novelli (Paul Gallico) ja käsikirjoitus (Silliphant & Mayes). Henkilöhahmot ovat loistavasti kirjoitetut ja sympatiaa herättävät, varsinkin vanha pojanpoikaansa katsomaan menossa oleva pariskunta (vaimona Shelley Winters). Myös Ernest Borgninen antaumuksella esittävä vaimoonsa rakastunut poliisi on voimakas karaktääri. Hahmot eivät ole jo lähtötilanteessa kuollutta lihaa (kuten teinileffoissa) vaan heillä on historiansa. Kuolema satuttaa.

Poseidonia pidetään elokuvaharrastajien keskuudessa yhtenä loistavimmista 1970-luvun katastrofielokuvista. Syntyessään suuren budjetin elokuva oli Twentieth Century Foxille riski. Ehkä sen salaisuus on nimenomaan minimalistisuus (joka voi 2000-luvun Bruckheimerin tuotantoihin tottuneesta katsojasta näyttää vanhentumiselta). Näkökulma on tiukasti päähenkilöissä ja heidän käytännön ponnisteluissaan pitkin sokkeloista laivaa. Hätäkutsun menoa perille, pelastushenkilökunnan työtä tai muiden matkustajien kohtaloa (kuin viitteeksi) ei näytetä. Moni genren elokuva on hajonnut juuri tähän.

4 / 5

IMDb

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Tora! Tora! Tora! (1970)


Toinen kesäloman ilmailuleffa on parhaasta mahdollisesta päästä lajityypin elokuvia. Tosin lentokoneet sisältyvät vain kaikkien tuntemaan historiaan jääneeseen ratkaisuun. Olen nähnyt Tora! Tora! Tora! :n viimeksi 22.5.2009.

Foxin legenda Darryl F. Zanuck halusi Atlantin valli murtuu (1962) –elokuvan jälkeen purkaa elokuvakankaalle totaalisella tavalla Yhdysvaltain historian traagillisen hetken, Pearl Harborin katastrofin 7. joulukuuta 1941. Elokuvaa pidetään monen arvioijan toimesta yhä lähes-dokumentaarisena kuvauksena Japanin hyökkäyksen vaikuttimista, synnystä ja jenkkien silloisesta tilanteesta Hawaijilla, olihan elokuvan synnyssä mukana koko joukko aikalaisia, mm. hyökkäyksen pitkälti suunnitellut Minoru Genda. Filmissä seurataan rinnakkain japanilaisten valmistautumista ja yhdysvaltalaisten varautumista hyökkäykseen.

Pitkän aikaa historian kirjoituksessa syy tragediasta kaadettiin Tyynenmeren laivaston komentajan, amiraali Kimmelin (Martin Balsam) ja armeijan kenraaliluutnantti Shortin (Jason Robards) niskaan. Elokuva jättää tilaa vaihtoehtoiselle jälkitulkinnalle: Rooseveltin hallitus, sekä johtavat kenraalit ja amiraalit, halusivat USAn mukaan sotaan omia tarkoituksia palvellakseen. Tämän vuoksi he estivät tiedon pääsemisen Pearl Harborin sotajohdolle. Kimmel, Short ja kumppanit saavat elokuvassa lopulta ilmeisen oikeudenmukaisen käsittelyn, riippumatta siitä, pitävätkö salaliittoteoriat paikkaansa. Varsinkin Shortin päätös keskittää P-40:t ja muu ilmakalusto yhteen paikkaan kentälle – altistaen ne Japanin ilmaiskulle - tuntuu jälkeen päinkin varsin jästipäiseltä.

Elokuva on rakennettu hyvän trillerin tavoin, otteeltaan tasapuolisesti ja analyyttisesti. Kaluston realistisuudesta ja teknillisistä yksityiskohdistahan voidaan aina keskustella, etenkin amiraali Yamamoton (Sô Yamamura) lentotukialusten ja Zerojen (oikeammin Jämilläkin tänä kesänä nähtyjä Harvardeja) suhteen. Erikoistehosteissa ei Fleischerin elokuvassa olla säästelty: P-40 –hävittäjien lasikuituiset replikat räjähtelevät kentille komeasti ja Tyynenmeren taivaalla etenevät torpedokonemuodostelmat hivelevät silmää!

Elämää suurempia näyttelijäsuorituksia elokuvassa ei nähdä mutta sitä vastoin kyseessä on hyvin rakennettu, komea ja aidosti kiinnostava, sopivasti historian tutkijan hampaan koloon asioita jättävä parituntinen trilleri.
"I fear all we have done is to awaken a sleeping giant and fill him with a terrible resolve." -Admiral Yamamoto

4 / 5

IMDb

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Salainen Higgins (1941)


Olisi mielenkiintoista tietää, millaista on ollut katsoa 6.6.1943 Savoyssa Suomen ensi-illassa Sam Woodin RKO:lle ohjaamaa jenkkielokuvaa, jossa näytetään koko manhattanilaisen tavaratalon tuotepaljous ja ylläkylläisyys, Yhdysvaltain vältyttyä eurooppalaiselta sotasääntelyltä. On lohdullista joka tapauksessa tietää, että Saksan kanssasotijana toiminut Suomi päästi elokuvamarkkinoillensa ylipäänsä länsituotantoa.

Wood, joka joutui huonoon maineeseen noustuaan monia kollegojaan vastaan 1940-luvun kommunistivainojen aikaan, ohjasi viimeisen kymmenen elinvuotensa aikana monia varteenotettavia humaaneja draamaelokuvia. Lähiaikoina näkemistäni mainittakoon nyt ainakin Mr. Chips.

Varakas liikemies J.P. Merrick (Charles Coburn) saa tarpeekseen erään omistamansa tavaratalon henkilökunnan niskoittelusta ja parempien työntekijäetuisuuksien vaatimisesta. Huippuna, kärjistääkseen mielipidettään, henkilökunta on keksinyt hirttää Merrickin näköisnuken tavaratalon eteen median näytille. Kärttyinen pohatta keksii soluttautua Higgins –salanimellä talon työntekijäksi, kenkämyyjä Tomiksi. Pian hän pääseekin agitaattoreiden jäljille, keskittyen ennen muuta Maryn (Jean Arthur) poikaystävän, juristi Joen (Robert Cummings) kyyläämiseen. Inhimillinen tekijä puuttuu kuitenkin tarinaan muun muassa rakkauden muodossa.

Norman Krasnan tarina Woodin ohjauksessa on lämminhenkinen ja poreileva komedia eturyhmien välisestä ristiriidasta, ennakkoluuloista, kaunasta – ja lopulta ymmärtämisestä. Coburn teki yhden kypsän ikänsä sympaattisimmista roolisuorituksista äkäisenä mutta sydämellisenä ja vilpittömänä Merrickinä. Arthur taas on parempaa elämää haluavien taistelevien työläisten etuvartio omassa mikromaailmassaan ilman poliittista eetosta.

Krasnan tarinaa voisi nopeasti pitää jonkinlaisena kannanottona kansallisen yhteisymmärryksen ja yhteen hiileen puhaltamisen puolesta luokkien kesken, kriisin kiristyessä maailmalla. Saman vuoden joulukuussa Japani hyökkäsi Hawaijille. Tämä lienee ylitulkintaa.

Higgins on parilla sanalla sanoen yksi rakastettavimmista elokuvista maasta, jota sota ei ollut vielä kunnolla koskettanut ja jonka ihmiset pystyivät rentoutumaan Coney Islandilla. Elokuvissa omistajat ja työntekijät tekivät sen vieläpä keskenään.

4 / 5

IMDb