sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Ihmismetsästystä (1941)


Twentieth Century Foxin tuottama Ihmismetsästystä lukeutuu harvojen sotaan liittymistä kannattaneiden ennen Pearl Harboria tehtyjen amerikkalaiselokuvien kirjoon. Saksalaisia 1930-luvulla Yhdysvaltoihin paennut ohjaaja Fritz Lang kiteytti antinatsielokuvien sarjansa näin (lähde Elokuvan historia):
”Väkivalta vaatii väkivaltaa, ja natsismia vastaan tarvitsemme kaikkia keinoja.”
Elokuvan osalta paljolti amerikkalaistunut (noirit ja länkkärit) Lang luonnollisesti pyrki tuomaan Euroopan asiaa julki taitamassaan mediassa, studion sen salliessa.

Ihmismetsästystä ei ole pelkästään Lang-jännäri vaan kaikilta osiltaan tasapainoinen kokonaisuus. Elokuva alkaa mieleenpainuvasti, sijoittuen 1930-luvun loppuun ja saksalaismetsiin. Veijarimainen brittiläinen metsästäjä Alan Thorndike (Walter Pidgeon) saa Baijerissa tähtäimeensä itsensä Hitlerin. Lopulta katsojalle jää epäselväksi, yrittääkö hän tappaa diktaattorin vai leikkiikö vain metsästäjän vaistoillaan ja liipaisinsormellaan (selitys, jonka hän kertoo saksalaisille).

Saksalaiset yrittävät saada häneltä allekirjoitusta paperiin, missä Thorndike tunnustaisi kotimaansa hallituksen olleen hankkeen takana – pyrkimyksenä tietystikin saada legitiimi syy aloittaa uusi suursota. Paettuaan takaisin Lontooseen Thorndike saa paitsi peräänsä hankettaan jatkavat hunnit, myös tapaa sattumalta impulsiivisen suloisen Jerryn (Joan Bennett).

Elokuva on ylle lainatun Langin lausahduksen kuva: leikittelevästä ja väkivallattomasta päähenkilöstä (”en tapa enää pieneläimiäkään”) tulee lopulta - seinää vasten ajettuna - suoraselkäinen periaatteen mies ja antinatsi, joka tekee mitä tehtävä on. Halpahintaisena propagandana elokuvaa on silti vaikea pitää vaan filmi kantaa sekä jännityksen että romantiikan (pääparin kemia ja amerikkalaisen Bennettin loistavan hauska tulkinta alaluokkaisesta fish’n’chipsillä elävästä englantilaisnaisesta) osalta.

Lang tuntuu ottavan joka kuvan ja tilan haltuun, oli sitten kysymys Lontoon kaduista tai metrotunneleista, joissa painostava ihmisjahti tapahtuu. Elokuva voisi pienellä hienosäädöllä olla ehtaa Hitchcock-elokuvaa, olihan hän niin ikään esteetikko jännityksen rakentamisessa. Molemmilla mestareilla oli kuitenkin oma tunnistettava kädenjälkensä.

Ensi viikolla YLE Teemalta lisää näkemätöntä Langia, sehr schön!

4 / 5

IMDb

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Ihmiset suviyössä (1948)


F.E. Sillanpään romaanin ensimmäinen lause tiivistää tarinasta olennaisen:

”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.”

Kotimaisen elokuvan mestarin, Suomi-Filmin pääohjaaja Valentin Vaalan elokuvaversio on alkuperäisteoksen näköinen lyhyehkö lyyrinen kuvaelma hämäläisen järven asujaimiston ja kulkijoiden (tukkipojat) kesäyöstä, joka synnyttää kaksi elämää ja lopettaa yhden.

Henkilökohtaisesti pidän elokuvaa Vaalan elokuvauran jalokivenä ja myöhemmän studiokauden kotimaisena taidonnäytteenä, joka tekee oikeutta alkuperäisteoksen hengelle: suomalaisen ajattoman luonnonmaiseman ja rajallisen ihmisen välisen kanssakäynnin kuvaukselle, samoin kuin kuin Sillanpään humaanille ihmiskuvalle.

Vaalan elokuvan maaseutuidylli on varmasti kaunisteleva ja henkilöhahmot (tapettua Jukkaa lukuun ottamatta) sievisteltyjä, mutta 1940-luvun maaseutuyhteisön ideaalisen tasapainotilan – hetkeksi kaikki muuttuu ja lopulta palaa kuitenkin ennalleen - elokuva on tallentanut oivasti. Modernia aikaahan tarinassa edustavat lähinnä kaupunkilaisen Arvidin auto ja puhelimet.

Henkilöhahmot jäävät kapeiksi (samoin mm. johtolangat Nokian seksuaalisuudesta), mutta asiasta kritisointi olisi romaanille ja elokuvalle epäoikeudenmukaista. Tärkeää on ohikiitävän hetken läpileikkaus mikrotasolla, taloista torppiin, järvelle ja tanssilavalle.

Eino Heinon uskomaton valot ja varjot tallentanut kuvaus pääsee oikeuksiinsa myös kotikatsomoissa KAVA:n tuottamalla kauan odotetulla dvd-versiolla.

Nähty viimeksi 2003 tai 2004 (rupuiselta kirjaston VHS:lta).

4½ / 5

IMDb

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Shanghain pikajuna (1932)


Josef von Sternbergin ja Hollywoodiin kotoutuneen Marlene Dietrichin yhteistyö jatkui vallankumousajan Kiinaan sijoittuvalla romanttisella seikkailudraamalla.

Shanghain pikajunaan nouseva, syöjättären maineessa oleva Shanghai Lily (Dietrich) saa paheksuntaa kanssamatkustajilta aina kukkahattutädeistä viereisten osastojen herrasmiehiin asti (jälkimmäisten tosin suhtautuessa Lilyyn terveellä mielenkiinnolla). Viiden vuoden takaisen rakkaan, brittiarmeijan kapteeni ’Doc’ Harveyn (Clive Brook) sattuessa samaan junaan alkaa vanha suola ennen pitkää janottaa aiempaa pariskuntaa vaikka molemmat osapuolet tahtovatkin käydä asiat Amorin kanssa vaikeimman kautta. Lopulta Harveyn joutuminen kapinallisten kynsiin saa tunteet valloilleen laskelmoivan oloisen Lilynkin rinnassa.
"It took more than one man to change my name to Shanghai Lily."
Ikimuistoisimmat kohtaukset lopulta melko keskinkertaisessa studioaikakauden seikkailuelokuvassa on rakennettu hienosti, kameran suorastaan rakastellessa saksalaissyntyistä kaunotarta, oli tämä sitten rukoilemassa Harveyn puolesta pimeässä junavaunussa tai polttamassa elegantisti tupakkaa gramofonin soidessa. Suurelta kankaalta tämä elokuva olisi jotakin!

Sivuhuomiona on Dietrichin englanti elokuvassa jo melkoisen sujuvaa esim. pari vuotta aiemmin tehtyyn Marokkoon verrattuna.

Sternberg otti uuden taiteen välineen, äänielokuvan keinot käyttöön tuomalla junan atmosfäärin aidosti elokuvaan: höyryjunan taittama matka, puksutus ja elämä tuntuvat taustalla eikä filmi jää pelkäksi ”salonkiviihteeksi.”

3½ / 5

IMDb

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Tähdet kertovat, komisario Palmu. (1962)


Nähty viimeksi 23.10.2011.

Mika Waltari kirjoitti Tähdet kertovat komisario Palmu –kirjan dekkaritrilogian viimeiseksi osaksi. Tämän hän teki ilmeisesti Fennadan tuotantopäällikön Mauno Mäkelän pyynnöstä Kaasua –elokuvan ensi-illassa. Ajallisesti ollaan siirrytty 1960-luvun Helsinkiin. Syksyiseltä Tähtitorninmäeltä löytynyt ”juopon ruumis” paljastuukin antikvariaatin pitäjä Fredrik Nordbergiksi. Median (Pentti Siimes nokkelimpana) osuttua salamana paikalle saa myös rikospoliisi laittaa töppöstä toisen eteen tuomariksi lukenee Virran (Matti Ranin) johdolla. Huomio kiinnittyy lättähatuista lopulta erääseen lujamieliseen, naisiaan kaltoin kohtelevaan natsimieliseen upseerismieheen.
"Helsinki on kaunis kaupunki... mutta liika kiire pilaa senkin!"  -Palmu

Elokuvan temmon ja habituksen ollessa samankaltainen aiempien Palmujen kanssa on keskiössä nyt vastakkainasettelu ”kone vastaan ihminen”. Virran esitellessä oman modernin koneistonsa toimintaa lehdistölle ja kurittomalle nuorisolle, istuu vanhaa koulukuntaa edustava komisario Palmu (Jopi Rinne) sohvalla mietteissään, valmiina äkkäämään jutusta puuttuvat palikat. Leo Jokela taas käyttää suhteitaan, syö sianlihaa ja kiinnostuu lopussa maalaiselämästä.

Vadenblickin (Helge Herala) hahmo voi olla tämän päivän näkökulmasta liiankin stereotyyppinen natsihahmo symboliympäristöineen mutta herkullinen hän tyyppinä ilman muuta on. Fyysinen näyttelijä Herala kuuluu tykänneenkin roolista kuin hullu puurosta.

Viimeisenä hienona Palmuna häviää Tähdet kertovat ehkä yhtenäisyydessään himpun verran kahdelle ensimmäiselle. Toisaalta, huikea sukellus väärien johtolankojen jälkeen erään suvun pimeään salaisuuteen riittää kuitenkin pitämään elokuvan samassa suosikkien rintamassa.

PS. Tähtitorninmäeltä löytyneenä ruumiina - Fredrik Nordbergina - elokuvassa esiintyy nykyisin Keljossa asuva maailman vanhin esiintyvä tenori, 105-vuotias Vilho Kekkonen. Kekkonen on päihittänyt iällään kaikki elokuvan pääosanäyttelijät, Raninin kuoltua viime syksynä.

4½ / 5

IMDb

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Minä ja mieheni morsian (1955)


Kepeässä hupailussa on kyse uusintafilmatisoinnista. Valentin Vaalan ohjaamassa Suomi-Filmin musiikkikomediassa oli lähtökohtana yhtiön tuottama ja Vaalan kaksi vuosikymmentä aiemmin ohjaama komedia Mieheke (1936), jota en ole tähän ikään mennessä vielä nähnyt.

Minä ja mieheni morsian on melko menevä väärinkäsityskomedia. Neiti Tuulikki Tenho (suklaasilmäinen Ruth Johansson) hakee sihteerin paikkaa Perttulan tukkuliikkeestä, jossa valintaa käytännössä hoitaa Perttulan vaimo. Tämä taas haluaa työhön naimisissa olevan miehen. Hätätilanteessa miehestä saa käydä viereisestä ravintolasta löytyvä arkkitehti Yrjö Aaltonen (Erkki Viljos). Alkavaan romanssiin sekoittuu miehen entinen morsian, laulaja Virva Liekki (ainoan suomalaisen filmiroolinsa tekevä tumma kaunotar Leila Lampi).

Elokuvan sydäntä lämmittävin piirre on lopulta savonkielen reipas viljeleminen Suomi-Filmin (se kaupunkilaisempi tuotantoyhtiö!) elokuvassa. Firman pomo Antti Perttula (Reino Valkama) ja tämän Savosta tullut veli Eemeli (Aku Korhonen) veistelevät kuin Kuopijon torilla konsanaan eivätkä yllätykset tähän jää!

Vaala tuntuu osanneen tämän kaltaisen kepeän lajityypin vaikka unissa kävellessään ja myöhäistuotannon perinteisin mittarein keskinkertainen ohjaustuotekin sopii juhannuspäivän viihdykkeeksi anoppilassa vallan mainiosti.

3 / 5

IMDb