Commando (1985)

Kansakunnan Vietnam-traumoja Yhdysvalloissa purkaneista toimintapätkistä ultraviihdyttävä Mark L. Lesterin kasariklassikko Commando, jos mikä, kestää uusintakatselua.

Tyttärensä eteläamerikkalaisten kidnappaajien perässä olevan John Matrixin (Schwarzenegger) pään kääntelyt ja ylivertainen kuulo ovat kuin luontoelokuvasta, toimet ja arsenaali kuin Lähi-idän diktaattoreiden märistä päiväunista ja mukaan poimittu PPL-lupakirjaa normaalipäivänään suorittava lyyli näppärä suustaan (”These guys eat too much red meat”) ja kätevä käsistään (raketinheittimenkin käyttö onnistuu vasemmalla kädellä avoautosta käsin, kunhan ensin lukee ohjeet). Pääroisto Bennett (Vernon Wells) on höyryjä sisäänsä keräävä ja lopulta ulos päästävä Freddie Mercury –kopio, jonka kiintymys Matrixiin tuntuu olevan lähes seksuaalista luokkaa.

Elokuva liikkuu sujuvasti vuosikymmenelle ominaisesta oksettavanvärisestä ostoskeskuksesta baanalle, ilmaan ja lopulta paratiisisaarelle, jossa Matrix tappaa sekä talossa että puutarhassa, tehden hikisen päivän kunnon isänä tyttärelleen. Vahvimmillaan hän on kuitenkin verbaalikkona, ja voisi hyvin eläkkeelle jäätyään elättää itsensä kyynisen Jari Tervon aisaparina Uutisvuodossa:

”Don't disturb my friend, he's dead tired.”

Nähty edellisen kerran 1.10.2006.

3 / 5

IMDb

Heidi (1937)

Legendaarinen 1930-luvun lapsitähti Shirley Temple kuoli 10. päivänä kuluvaa kuuta. Temple elokuvineen on ollut minulle hieman samanlainen tapaus kuin Mickey Rooney Andy Hardy –elokuvineen: huolimatta melko laajasta katsannosta amerikkalaiseen studiokauden elokuvaan en ole näiden kahden näyttelijän suuruuden päivien filmeihin tutustunut. Tunnustan: minulla on ennakkoluuloja lapsitähtiä kohtaan ja ehkä eniten sota-ajalla suosioon noussutta kotimaista, näsäviisasta ja pikkuvanhaa Suomisen Ollia (Lasse Pöysti) kohtaan.

Tästä johtuen Yle Teeman Shirley Temple –tribuutti tarjosi hyvän mahdollisuuden karistaa fobiat elokuvafanin olkapäiltä. Shirley Temple nousi tähteyteen viisivuotiaana, säihkyvä kiharapää kun osasi tehdä kaikkea: näytellä, laulaa ja tanssia. Pikkutähti oli myös ensimmäinen ikoninen kaupallistettu kassamagneetti, kauan ennen Star Wars –hypetystä ja Darth Vader –hahmojen päätymistä kauppojen hyllyihin 1970-luvulla.

Heidin (1937) perusteella näyttelijättärellä oli luontaista karismaa, spontaanisuutta ja valovoimaa, eikä hän ainakaan tässä elokuvassa näytä olleen ulkoa päin henkilöohjattu ”nuori aikuinen”, joita on lapsielokuvien historiassa heitäkin kosolti nähty. Elokuvassa hän näyttelee pientä orpotyttöä, jonka itsekäs, tytöstä eroon haluava äitin sisko vie asumaan alppivuoristoon äksylle, ihmisyhteisöstä eristäytyneelle isoisälle Adolph Kramerille (ulkonäkönsä puolesta Napapiiriltä kotoisin oleva Jean Hersholt).

Tunneside mökkihöperön papparaisen ja Heidin välillä syntyy lopulta ja voimistuu hyvinkin vahvaksi. Tyttö oppii talon tavoille – jopa lypsämään lehmää. Yhtenä päivänä täti-Dete kaappaa hänet Frankfurtiin seuralaiseksi rikkaan miehen invaliditytölle. Heidi ikävöi isoisäänsä, mutta kotiutuu ennen pitkää uuteen, loistokkaaseen kotiinsa, spontaanin ja vauhdikkaan tytön laittaessa ojennukseen myös jähmeän ja oikukkaan palveluväen.

Allan Dwanin elokuva on kauniisti kuvattu, aseistariisuvan hurmaava joskin pohjattoman naiivi pikkuelokuva sympaattisella alppikuvauksella ja roolisuorituksella. Shirley Temple tuskin kaikista vauhdikkaista kohtauksistaan ilman mustelmia selvisi. Roolinsa hän kantaa kyllä ikimuistoisen karismaattisesti.

4 / 5

IMDb

Gold Diggers of 1935 (1934)

Harvassa studio-ajan elokuvassa puhutaan rahasta yhtä paljon kuin Gold Diggers of 1935 –musikaalissa, jolle tämä kunnia ei nimen perusteella toisaalta tule yllätyksenä. Elokuva on järjestyksessä toinen vuosikymmenellä tehdyistä Gold Diggers –elokuvista. Musikaalin roolihahmot ovat ahneita joko rahan tai rakkauden suhteen, hotellin työntekijöiden ollessa sopimuksen mukaisesti pelkkien tippien varassa. Laman pahimpien syöverien keskellä kaiken arkipäivän realismin ylittävä rahaeliitin puuhastelu ja ”glitz” on varmasti ollut melkoisen mielenkiintoista seurattavaa ajan elokuvateattereissa!

Paperinohuen juonen keskiössä on upporikas Prentissin perhe, joka majoittuu kesäkaudeksi loistohotelliin muiden rahakasan päällä istuvien uusrikkaiden kanssa. Tytär Ann (useimmille katsojille myöhemmin Titanicista tuttu Gloria Stuart) saa kärttyisältä ja kitsaalta, rahojaan jatkuvasti laskevalta äidiltään luvan hurvitella ennen naimisiin menoaan valvotun silmän alla hotellin työntekijä Dickin (Dick Powell) kanssa. Lopputuloksena, kuten arvata saattaa, on sosiaaliluokkien väliset rajat ylittävä rakkaustarina. Rouva Prentiss järjestää jokavuotiseen tuttuun tapaansa näyttämöshown, jonka koreografiksi palkataan värikäs Nicoleff (Adolphe Menjou). Yhdessä hajamielistä, höperöä miljonääriä esittävän Hugh Herbertin kanssa Menjou vastaa elokuvan komediallisen puolen onnistumisesta.

Elokuvan ansiot ovat totta kai jälleen kerran musiikki- ja tanssikohtauksissa. Nykynäkökulmasta mieltä monella tavalla kiehtova kohtaus on "The words are in my heart", jossa 56 miniatyyripianoa soittavat yhdessä ilman kakofoniaa. Päämusiikkinumerona lopussa on tällä kertaa Dubinin/Warrenin ”Lullaby of Broadway”, jossa urbaania eristäytyneisyyttä mainiosti esittelevän kaupunkikuvaelman lisäksi nähdään noin sata ja yksi steppaavaa nais- ja miestanssijaa - määrä, johon edes Fred Astairen filmit eivät tainneet pystyä (tämän voi korjata, jos olen väärässä!).

When a Broadway baby says "Good night,"
It's early in the morning.
Manhattan babies don't sleep tight until the dawn:
Good night, baby,
Good night, milkman's on his way.
Sleep tight, baby,
Sleep tight, let's call it a day,
Listen to the lullaby of old Broadway.

PS. Busby Berkeleyn elokuvia ei viime vuosina ole liikaa näytetty tv:ssä. ”Kullankaivajat 1935” (nimeä ei levittäjä ole aikoinaan suomentanut) on viimeksi esitetty TV1:llä 12.07.1987, vaikka saikin Suomen ensi-iltansa Kit-Catissa jo 26.4.1936. Ylen ohjelmistovastaavat: tähän on saatava korjaus!

4 / 5

IMDb

Chaton maa (1972)

Michael Winnerin ja Charles Bronsonin ensimmäinen yhteistyö käynnistyy rautaisella tahdilla, kun Bronsonin mestitsi Chato joutuu itsepuolustuksena tappamaan tätä selkään saluunassa tähtäilevän kaupungin sheriffin. Aikaa elokuvasta on tässä vaiheessa kulunut minuutti 39 sekuntia. Loppu elokuvasta kuluukin kapteeni Quincey Whitmoren (jo valmiiksi auringon polttamalta näyttävä Jack Palance) possen ajaessa karkulaista takaa läpi karun intiaanimaan, Bronsonin viritellessä myöhemmin Väkivallan vihollisista tuttuja ansoja uusille ”ystävilleen”.

Chatoa ei henkilönä elokuvassa liiemmin esitellä, tiedetään vain että hänellä on intiaanivaimo, jonka takaa-ajajat raiskaavat. Pääosassa on pikemminkin karu, kuiva ympäristö, joka laittaa Quinceyn kumppaneineen kokemaan ennen kuulumatonta selviytymiskamppailua – melko nopeasti nimenomaan altavastaajina. Kaikki tapahtuu totta kai 1970-luvulle luonteenomaisen jousimusiikin siivittämänä. Tarinalle luo leimansa myös ennen muuta intiaanien pitäminen ali-ihmisinä takaa-ajajien taholta – kapteeni tuntuu ymmärtävän karkulaista porukasta kaikkein parhaiten.

Elokuvan anteliaasta luonnonkuvauksesta ja viihdyttävyydestä (juntit saavat taas ansionsa mukaan) huolimatta elokuva jää lopulta melko tavanomaiseksi tarinaksi käsistä lähtevästä kostoretkestä.

3 / 5

IMDb