maanantai 24. maaliskuuta 2014

Sekamelskahuvila (1948)


Mainosalalla oleva manhattanilainen Jim Blandings (Cary Grant) kyllästyy tilanpuutteeseen ja ostaa talon ja tontin Connecticutista vaimonsa (Myrna Loy) ja tyttäriensä kanssa. Lopulta ränsistyneen talon tilalle nousee Blandingsin pariskunnan unelmahuusholli, jonka rakentaminen nielee taaloja ja tuottaa harmaita hiuksia, huolia sekä murheita.
"So you hit a spring, a bubbling spring... right here, in our cellar."
Eric Hodginsin novelli perustuu omaelämäkerralliseen kokemukseen talon suunnittelusta ja rakentamisesta. Urbaanit uunot (Grant tunnetusti osasi roolin!) joutuvat moneen otteeseen hassutetuiksi naiivien unelmiensa edestä rakentajien toimesta, mihin suuri osa elokuvan huumorista perustuu. Epäilemättä hauskin tilanne on kuitenkin yläkerran varastohuone, johon Blandings perhetuttava Bill Colen (Melvyn Douglas) kanssa kerta kerran jää vangiksi.

Kyseessä on valkokankaalle saakka eksynyt puheenvuoro kaupunkilaisen ja maalaisen elämäntavan hyvistä ja huonoista puolista. Sympaattisesta, hassunhauskasta vireestä huolimatta elokuva ei monen aikalaiskomedian tapaan onnistu pudottamaan katsojaa sohvalta. Perusamerikkalaista perhettä huolineen ja murheineen kuvaavaa elokuvaa voisi kutsua sanalla ”harmiton”.

3½ / 5

IMDb

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Keltanokka (1925)


Harold Lloyd oli mykkäelokuvien kalpea, rillipäinen tavis. Elokuvat eivät olleet yhtä teknisiä kuin Keatonilla tai yhtä täydellisiä tai universaalilla tavalla koskettavia kuin Chaplinilla, mutta kolmas aikakauden suuri nimi hän oli kuitenkin. Suosio jatkui myös mykkäkauden jälkeen ja Lloyd teki varteenotettavia elokuvia 1940-luvulle asti. Koska allekirjoittanut itsekin lukeutunee Lloydin esittämän normikaverin saappaisiin hyvin, elokuvien pitäisi iskeä hyvin, eikös juu?

Harold Lamb (Harold Lloyd) hakeutuu Taten yliopistoon opiskelijaksi, unelmoiden suosiosta ja etenkin urheilumenestyksestä. Epävarman habituksen ja kommellusten seurauksena vanhemmat opiskelijat saavat hänestä nopeasti naurun aiheen, mutta Harold ei tätä tajua. Nuori myyjätär Peggy (Jobyna Ralston) ei kuitenkaan ole samaa maata, vaan rakastuu salaisesti poikaparkaan.
"I'm just a regular fellow - step right up and call me 'Speedy'"
Elokuvan muistettavimmat kohtaukset sijoittuvat yliopistojalkapallon maailmaan. Keltanokkaa pidetäänkin usein ensimmäisenä mainetta niittäneenä urheiluelokuvana. Lloyd laitetaan joukkueen vesipojaksi ja taklauksien ottajaksi, häntä heitellään kuin säkkiä ympäriinsä. Lopussa on hänen tilaisuutensa, Taten pelatessa toista yliopistoa vastaan.
Vähintään yhtä hervoton kohtaus on yliopiston uudenvuoden juhla, jonka aikana Haroldin mittatilauspuku alkaa purkautua, räätälin hiihtäessä pojan perässä neulan ja langan kanssa.
Elokuva rakennettiin tiedon mukaan Haroldin hahmon ympärille, saavuttaen melko koherentin tason, poikkeuksena gagien kautta haetuille tarinoille. Keltanokassa ei käydä ylhäällä huimissa korkeuksissa Lloydin muiden elokuvien tapaan, mutta useilla hauskimpien elokuvien listalla oleva mykkäkauden klassikko onnistuu kiteyttämään 1920-luvun optimismin ja fuksin epävarmuuden yleisön edessä.

Lopun jalkapallo-ottelu on kaikkien aikojen kohelluksia amerikkalaisen jalkapallon puolella Hevosen sulkien (1932) ohella. Se saa sympatiapisteet etenkin allekirjoittaneelta, joka valittiin usein viimeisenä joukkueisiin koululiikunnan huutoäänestyksissä. Vaikka alku aina vaikeaa, joskus me altavastaajatkin loistamme!

4 / 5

IMDb

Säälimättömät (1968)


Viikon toinen Don Siegel ei iskenyt tavalla, mitä kovalta ohjaajalta sopii odottaa. Siegelin ohjattua kolme vuotta myöhemmin yhtä lailla raudankovasta etsivästä kertovan Likaisen Harryn, ei Madigan jälkikäteen katsottuna näytä kestäneen aikaa yhtä hyvin lajityypissään. Kyseessä on kuitenkin lopulta varsin katsottavaa perustasoa oleva kovaotteinen 1960-luvun Manhattanille sijoittuva poliisielokuva.

Pääpari, etsivät Dan Madigan (Richard Widmark) ja Bonaro (Harry Guardino) jahtaavat alussa karkuunsa päästämää, nuoria naisia rakastavaa tappajaa Beneschia (Steve Ihnat). Voimakkaita hahmoja aiemminkin näytelleen Richard Widmarkin etsivä Madiganissa on munaa, vaikka toki nihilismissä hahmo ei aivan ylläkään Harryn tasolle. Problemaattinen hahmo hän toki on, otteiltaan poliisimestari Russellin (Henry Fonda) halveksima, vaikkakin asenteeltaan ammattikuntansa parhaimmistoa piirissään. Fonda taas tekee ehkä liiankin tyypillisen roolin suoraselkäisestä, lakia kunnioittavasta ja moraalia myös toisilta odottavasta poliisimestarista.

Elokuva haukkaa aavistuksen liian suuren palan yrityksessään tehdä nykynäkökulmasta varsin stereotyyppisen, kaiken kattavan hahmotelman siviilielämänsä laiminlyövästä, ammattinsa vankina olevasta, kaduilla viihtyvästä ja lähteitä hyvin käyttävästä etsivästä. Nuorena kuollut Inger Stevens esittää kotona nyyhkivää, katkeroitunutta poliisin vaimoa.

Aikakaudella tehtiin lukuisia tiukempaan pakattuja etsiväelokuvia ja Madiganin voisikin nähdä alustavana Likainen Harry –hahmotelmana. Jos elokuvalle hakee merkitystä nykynäkökulmasta, voisi ajatella, että olihan Siegelin ennen mestarityötä hyvä tehdä yksi raakile! Madiganin hahmoa ollaan toistettu ja toistettu valkokankailla ja tv-sarjoissa kerta kerran jälkeen sittemmin, hieman varioden.

3½ / 5

[SPOILEREITA]

Widmarkin hahmolle perustettiin myöhemmin vuonna 1972 oma, kuusi osaa käsittänyt tv-sarja, huolimatta elokuvan loppuratkaisusta.



IMDb

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Haudat vailla nimeä (1969)


Pahikseksi yleensä roolitettu ranskalainen Robert Hossein tähditti ja ohjasi vahvasti spagettiwesternin visuaalista muotokieltä määrittäneen tummanpuhuvan ranskalais-italialaisen yhteistuotannon Haudat vailla nimeä. Ristiriitaisen tunteen juonen puolesta jälkeensä jättävä, vähäpuheinen elokuva ei ole ilmiselvistä vaikutteistaan huolimatta Leone-kopio vaan seisoo omilla jaloillaan filminä, josta olisi leikattavissa useita still-kuvia spagettikuvastoon.

Elokuvan juoni ei sinällään eroa eurowesternin perinteestä, tällä kertaa vain kostajana on mustiin pukeutunut, kuolemaa ympärilleen läsnäolollaan povaava ja elämänsä käytännössä pois miehensä kuoleman jälkeen luovuttanut nainen. Maria Cainen (tyrmäävän katseen hallitseva Michèle Mercier) miehen Benin jouduttua tämän silmien edessä hirteen Rogersin perheen toimesta päättää katkera leski kostaa tavalla tai toisella. Edesmenneen miehensä kahden veljen ollessa pelkkiä rahanhimoisia vässyköitä hän päättää palkata Benin parhaan ystävän (ja ex-rakastajansa) Manuelin (Robert Hossein) hoitamaan homman ja syystä tai toisesta tämä suostuu.
Nopean hansikaskäden käytön hallitseva Manuel pestautuu parin mutkan kautta Rogersin perheen työnjohtajaksi. Tarinan eskaloituessa jännittävään panttivankidraamaan Manuel ei lopulta toimi ehdoitta Marian omana pikku viikatemiehenä vaan näyttää noudattavan omaa eettistä koodistoaan.

Seepianvärisen 1.66:1 –kuvasuhteella kuvatun länkkärin ehdottomaksi ansioksi on luettava merkityksiä antava eeppinen kamerankäyttö ja leikkaus. Tästä puheen ollen Sergio Leonella lienee ollut osansa elokuvan synnyssä, ainakin häntä kiitetään teksteissä ja triviatiedon mukaan länkkärimestari on ohjannut henkilökohtaisesti nauruun päättyvän viivytetyn pöytäkohtauksen Rogersin ranchilla.
Scott Walkerin laulama svengaava tunnussävel ”The Rope & The Colt” noudattaa parhaita länkkärin amerikkalaisia balladiperinteitä ja antaa vauhtia lukuisiin maisemasiirtymiin hevosen selässä.
[SPOILEREITA]

Elokuvan loppu (ei-Hollywood!) osoittaa, että kostolla on hintansa ja hyvätkään aikeet eivät lopulta pelasta pääsankaria tuholta spagettilännessä.


4 / 5

IMDb

Neljä nolattua neroa (1931)


Marx-veljekset ehtivät tehdä kaksi täyspitkää elokuvaa ennen Neljää nolattua neroa, mutta tämä oli ensimmäinen alusta lähtien elokuvakäsikirjoitukseen perustunut filmi, Miljonäärien paratiisin (1929) ja Koirankeksien (1930) perustuttua veljesten aiempiin vaudeville-esityksiin. Ensimmäisenä varsinaisena Hollywood-elokuvana elokuva on merkkipaalu heidän tuotannossaan.

Varsinainen juoni (tai siis juonen tapainen) keskittyy Euroopasta Yhdysvaltoihin seilaavaan valtamerilaivaan, jonka ruumasta neljä veljestä esitellään meille salamatkustajina. Ja kas kummaa, pian on koko laivan arki sekaisin, henkilökunnan ajaessa takaa ”rottia” ja toiminnan keskittyessä sekä kannelle että sisätiloihin. Zeppon ollessa romanttinen pääosatähti muut veljekset sekaantuvat kahden gangsterin välienselvittelyyn. Harpo taas on osallisena ikimuistoisessa nukketeatterinumerossa, jossa laivan henkilökuntaa hassutetaan lasten edessä 10-0.
"Well, don't forget, my fine fellow, that the stockholder of yesteryear is the stowaway of today" -Grouchon lama-ajan huumoria
Mielenkiintoinen kohtaus on maihin tulo, missä yhteydessä jokainen veljes tekeytyy Maurice Chevalieriksi, pölliväthän he hänen passinsa vähän aiemmin. Muutama varsin mielenkiintoinen tulkinta nähdään Chevalierin bravuurista ”You Brought a New Kind of Love to Me”. Itse elokuvatähteä ei kuitenkaan kohtauksessa vilahda, odotuksista huolimatta Veljekset esittävät filmissä lähinnä jokainen omaa itseään.

Moniin muihin Paramountille tehtyihin elokuviin verrattuna he saavat omaa valkokangasaikaa suhteessa varsin paljon, huumorin keskittyessä poikkeuksellisen vahvasti onelinereihin ja irtovitseihin. Etenkin Groucholla näyttää olevan ylimääräinen vaihde silmässä, kun hän piirittää gangsterin tyttöystävää (Thelma Todd). Sivuosanäyttelijöiden pieni rooli ei ollenkaan haittaa, onhan muissa elokuvissa jopa pitkästyttäviä romanttisia juonenkehittelyitä haittaamassa veljesten kohellusta.
"You call this a party? The beer is warm, the women cold and I'm hot under the collar." -Groucho

Elokuvassa on kahteen aiempaan elokuvaan nähden vauhtia enemmän kuin laki sallii. Normaalit piano- ja harppunumerot pysäyttävät loppupuolella menon hetkeksi, mutta ovat toisaalta ymmärrettäviä Harpon ja Chicon puumerkkeinä.

Neljä nolattua neroa ei vakuuta juonensa kypsyydellä – kuten eivät toki useimmat muutkaan Marx-elokuvat – mutta loputon verbaalihuumoritykitys ja irtogagit tekevät tehtävänsä vallan mainiosti.

Tässä vaiheessa, palttiarallaa nähtyäni kaikki ”arvostetuimmat” Marx-elokuvat, elokuva sijoittuu omalla listalla kakkoseksi heti Neljän naurettavan naapurin (1933) jälkeen. Elokuvat vaatisivat pikaista uusintakatselukierrosta, koska osa varsinkin Grouchon nokkeluuksista tuntuu menevän hitaalta savolais-hämäläiskatsojalta ensimmäisellä kerralla ohi.

4 / 5

IMDb