keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Nimetön katu (1948)


Toisen maailmansodan jälkeen ilmestyi Twentieth Century Foxin kautta valkokankaille useita poliisiyhteistyön kautta syntyneitä, viranomaistyöhön ja rikostutkintaan realistisen otteen ottaneita ja film noir-lajityyppiin liitettäviä filmejä. Näitä olivat mm. House on 92nd Street (näkemättä), Call Northside 777 ja Panic in the Streets. Elokuvat syntyivät tiukassa yhteistyössä FBI:n ja muiden poliisiviranomaisten kanssa ja olivat totta kai optimistisia rikosten selvittelyn suhteen. Dokumentaarista lähestymistapaa myös draamaelokuvassa voitaneen pitää sodanaikana syntyneiden rintamareportaasien perintönä.

Nimettömän kadun alussa kuuluu viesti, että kolme neljästä amerikkalaisesta on uhkassa joutua väkivaltaisen rikoksen uhriksi. Vauhdikkaan ryöstökohtauksen jälkeen elokuvan ensimmäiset minuutit seurataan poliisin koulutusfilmin lailla FBI:n laboratorion toimintaa Washingtonissa sekä agenttien koulutustoimintaa. Tämän jälkeen elokuva asettuu tunnelmalliseksi ja viihdyttäväksi urbaaniksi peitetehtävätarinaksi FBI-agentti George Manlyn (Mark Stevens) hakeutuessa Stilesin (Richard Widmarkin) rikolliseen organisaatioon. Lopulta jännitys kiteytyy suunnitelmissa olevan suuren keikan paljastamiseen liittovaltion poliisille. Ongelmana vain on myyrän löytyminen myös poliisin organisaatiosta. Stevens onkin korvia myöten lirissä väistellessään Widmarkin lonkeroita.

Widmark ei uusi Kuoleman suudelman (1947) Tommy Udon roolia vaan esittää elokuvassa älykästä mutta kylmää, lähes sotilaallisen pedanttia rikollista. Hän varastaakin shown pääroolin esittäjältä. Kuten kerrottua, elokuva on tunnelmaltaan aitoa mustaa elokuvaa, Los Angelesin kaupunkikuvien päättyessä lopulta loppunäytöksen tapahtumapaikalle, hämyiseen varastoon.

Keighleyn elokuvaa ei ole nähty Suomen TV:ssä. Teatteri-ensi-illan se koki Metropolissa huhtikuussa 1949.

4 / 5

IMDb

tiistai 30. joulukuuta 2014

Prinsessa Ruusunen (1949)


Monessa kotimaisessa elokuvaoppaassa ja –biografiassa mainittu suomalaisen lastenelokuvan kulmakivi osui katselulistalle seesteisenä uudenvuoden aatonaattopäivänä.

Lajissaan elokuva todella oli ensimmäisiä tässä maassa. Elokuvalla pyrittiin saamaan uutta katsojasukupolvea Filmiteollisuuden tuotteille sodan jälkeen. Aluksi vastahankainen T.J. Särkkä suostuteltiin tuottamaan elokuva ohjaajaksi lopulta valikoituneen Edvin Laineen toimesta.

Satu Prinsessa Ruususesta pohjautuu alkujaan 1600-luvulla alkunsa saaneeseen tarinaan josta myös Sakari Topelius kirjoitti oman versionsa. Nimimerkki Topias käytti elokuvakäsikirjoituksessaan apuna nimenomaan Topeliuksen versiota klassikkosadusta. Elokuva kertoo tutun tarinan värttinän satuttaman 15-vuotiaan prinsessan uneen vaipumisesta, satavuotisesta linnan unesta ja uljaasta prinssistä.

Spektaakkelin nimiosaa esittää myöhemmin mm. tv-kasvona tutuksi tullut, kilpailun kautta rooliin valittu Tuula Usva. Pääosaroolitus on Laine-keskeinen: kuningasta esittävä Aarne Laine on ohjaajan veli, kuningatar ohjaajan vaimo Mirjam Novero. Sivuosahahmoista hersyvin lienee juomanlaskijalta ja kamariherralta simputusta kokevan pienen Samin (Birger Kortman) ohella mestaritonttuna esiintyvä Aku Korhonen. Joskus vanhoja kotimaisia ja tyypillisiä luonnerooleja katsellessa unohtuu että Korhosen – samoin kuin elokuvassa esiintyvän Siiri Angerkosken – osaaminen ei rajoittunut vain valkokankaan ikonisiin hahmotyyppeihin. Nämä kansan rakastamat näyttelijät olivat oikeasti eri lajityypit taitavia näyttelijöitä!

Elokuva kuvattiin kokonaisuudessaan Liisankadun studiossa, komeissa Kansallisteatterin lavastaja Leo Lehdon ja SF:n Karl Fagerin suunnittelemissa lavasteissa. Ilmeisesti Laine olisi halunnut kuvata elokuvan väreihin, mutta värifilmin saatavuus ja kuvaustekniikka oli aikakaudella vielä hakusessa. Niin ikään Prinsessa Ruususen maskeeraus ja puvustus on vaatinut käsittämättömän työn, onhan lukuiset sivuosaroolitkin täytynyt sovittaa epookkiin. Sivumainintana ja teknisenä yksityiskohtana kerrottakoon, että elokuvassa käytettiin ensimmäisen kerran Suomessa hiilihappojäätä usvan aikaansaamisessa.

Prinsessa Ruusunen mainitaan joidenkin arvioijien toimesta jopa Laineen parhaana elokuvaohjauksena ohi Tuntemattoman ja muiden kansallisten aiheiden. Täytyy myöntää, että ”kansallisen elokuvan” ohjaajan tyypilliseen profiiliin mielikuvitusta herättävä satumaisen upea tarina

4 / 5

IMDb

maanantai 29. joulukuuta 2014

Saaliinjako (1958)

Joulunajan toinen western osoittautui merkkipaaluksi omalla kohdalla. Olen antanut nyt lopullisesti periksi nykyajalle ja mukavuudenajalle. John Sturgesin MGM:lle ohjaama länkkäri on ensimmäinen elokuva, jonka olen seurannut kännykästäni junamatkalla. Toisaalta, välinehän ei ole sen kummempi kuin kuvaputki- tai littuteeveekään. Aidot filmielokuvat täytyy katsoa aitoina filmielokuvina toisaalla, silloin kun siihen avautuu mahdollisuus.

Sturges oli yksi munakkaiden äijäelokuvien kuninkaista 1950- ja 1960-luvuilla ja testosteronia valkokankaalle (tai kännykälle) uhkuu myös vuonna 1958 ohjattu filmi. Clint Hollisterilla (Richard Widmark) ja Jake Wadella (Robert Taylor) on yhteinen paita ja peppu –tyyppinen lainsuojatonmenneisyys. Pankkien ja muiden laitosten ryöstely jäi Waden lähdettyä lätkimään, liikaa miehelle olleen viimeisen keikan jälkeen. Pikkukaupungin sheriffiksi päätynyt mies on kuitenkin kiitollisuudenvelassa Hollisterille ja vapauttaa tämän naapuripaikkakunnan sellistä vanhaa toveria uhanneen hirttotuomion edellä.

Miesten lopullista eroa varjostaa vain yksi kysymys: missä on Waden kätkemä viimeisen yhteisen keikan ryöstösaalis? Välikappaleeksi asiaan joutuu myös Waden vaimo (Patricia Owens). Pitkä matka kohti viimeistä etappia alkaa, Clintin enemmän tai vähemmän rasittavien miesten säestäessä päämiehensä aikeita.

Merkittäväksi paikaksi visuaalisesti erittäin näyttävän elokuvan tarinankulussa osoittautuu paikallinen autio aavikkokaupunki. Länsi oli täynnään tilapäisten ryntäysten ja elinkeinojen synnyttämiä pikkukyliä joiden kohtalo oli päätyä tuulen pieksämiksi autiokyliksi. Sturges käyttää loistavaksi hyväkseen kaupungin rajallisen rakennuskannan niin komanssihyökkäyksessä (epäuskottavaa luokkaa kökköydessään) kuin lopussa siintävässä välienselvittelyssäkin.

Kuten usein muulloinkin, lopulta varsin keskinkertaisen westernin pelastavat karismaattiset pääosanäyttelijät. Richard Widmarkilla oli kaksikosta enemmän näyttelijänlahjoja – tosin tässäkin hän on ajautunut melko tyypilliseen niljakkeen rooliin. Tosin syvältä hänestä löytyy myös suoraselkäisyyttä, vähintäänkään ”kaveria ei petetä”. Robert Taylor kävelee roolin läpi, mutta tekee sen jälleen kerran hänelle tyypillisesti: uskottavasti.

3½ / 5

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Ratsastavat hurjat (1954)

Allan Dwanin elokuva on yksi 1950-luvun vaihteen kommunistivainoja kuvastaneita valkokangasallegorioita Yhdysvalloissa. Elokuvamaailmaankin merkittävällä tavalla yltänyt mccarthismi herätti paljon vastavetoja aikakauden hengentuotteissa. Tässä tapauksessa vainooja oli nimeltäänkin lähes aikakauden pahiksen, Joe McCarthyn mukainen.

Kaksi vuotta Silver Loden kaupungissa asunut kunnioitettu kansalainen Dan Ballard (John Payne) joutuu keskeyttämään häänsä, kun häntä tulee hätyyttelemään miehineen liittovaltion sheriffiksi esittäytyvä Ned McCarty (Dan Duryea). McCartyn mukaan Ballardista on olemassa etsintäkuulutus sheriffin veljen murhasta sekä 20 000 taalan ryöstämisestä.

Ballardia aluksi tukevat ja häneen luottavat kaupunkilaiset kääntyvät nopeasti vanhaa tuttuaan vastaan todisteiden kasautuessa ja McCartyn yllytyksen toimesta.

Ballard on suoraselkäinen, epäilijöille tylyä naamaa näyttävä perinteinen lännenmies. Jähmeä ja karski ulosanti tavoittelee ehkä Gary Cooperin vastaavaa elokuvassa Sheriffi (1952). Kansanjoukon maanisuudessa on myös jotain tuttua.

Vaikka Dwanin ohjaus ei Zinnemannin elokuvan tasolle ylläkään, on veriseksi yltyvä ja vauhdikas Ratsastavat hurjat katsastamisen arvoinen, vähintäänkin aikakauden kuvana.

3½ / 5

lauantai 27. joulukuuta 2014

Väärin eletty vapaus (1941)

Melvyn LeRoy ohjasi jo 1930-luvun vaihteessa useita yhteiskunnan epäkohtiin porautuneita filmejäjoissa henkilöiden paikoin perinpohjainen henkinen rappio ja näiden kylvämä anarkia olivat paikoin vahvastikin alleviivattuja. Little Caesar (1931) lienee näistä jälkikäteen muistettavimmasta päästä. Vaikka kieltolakirikollisuus oli ja meni, päähenkilön kroonisesta moraalipulasta saa polttoaineensa myös vuonna 1941 MGM:lle ohjattu hitti Väärin eletty vapaus.

Film-noir ja rikosdraama tarjoilee meille charmikkaan ehdonalaistaksikuskin Johnny Eagerin (Robert Taylor), joka kulissityönsä ohella hoitaa rikosbisneksiään toisaalla. Koirarata-afääreiden tiellä on Johnnylle vihamielinen syyttäjäviranomainen (Edward Arnold), jonka tytär Lisbeth (Lana Turner) rakastuu charmikkaaseen "ex-roistoon". Eager lavastaa Lisbethin syylliseksi ampumistapaukseen ja saa tämän isän myöntämään luvan ratabisnekselle. Johnnyn uskottu ystävä, viinaan menevä ja sentimentaalinen Jeff (Van Heflin) saa miehen kuitenkin katumaan tekojaan, varsinkin kun Lisbeth taitaa olla se kyynisen tee-se-itse-miehen ensimmäinen oikea rakkaus..

Van Heflinin sivuosa-Oscarin voittanut roolisuoritus viinankiroissa ja itsesäälissä uivana kroonisena juoppona selättää Taylorin ja Turnerin karismoihin nojaavat roolityöt. Miehen arvostus studio-Hollywoodin yhtenä ykkösluonnenäyttelijöistä on allekirjoittaneella kasvamaan päin. Taylor taas hankki suoraviivaisella Eagarin roolilla uskottavuutta valkokankaan pahiksena.

Väärin eletty vapaus tarjoilee sujuvaa melodraamaa ja loppupuolella myös toimintaa, Eagerin laittaessa kilpailijoita ojennukseen. Sentimentaalinen loppu on tyypillinen LeRoyn yhteiskuntaa tarkasteleville elokuville. Tässä tapauksessa päähahmo osoittautuu moni-ilmeisemmäksi kuin esim. Edward Robinsonin tulkitsema Little Caesarin gangsteri kymmentä vuotta aiemmin.

Elokuva sai ensi-iltansa Astorissa 31.03.1950. Suomen tv:ssä ei LeRoyta ole nähty.

3½ / 5

torstai 25. joulukuuta 2014

Vihreä kulta (1939)

Oliko tässä vuoden viimeinen Valentin Vaala –elokuva? Aika näyttää.

Kaupunkilaiskomedioiden jatkoksi Vaala teki Suomi-Filmille Niskavuorten lisäksi useita muita maalaismiljööseen sijoittuvia elokuvia. Vihreää kultaa pidetään useissa teoksissa ensimmäisenä suomalaisena ekoelokuvana, ottavathan sen henkilöhahmot voimakkaasti kantaa metsäomaisuuden, ”vihreän kullan”, vaalimisen puolesta. Kuten Niskavuoretkin, myös tämä elokuva pohjautuu Juhani Tervapään (oikeammin Hella Wuolijoen) näytelmään.

Päähenkilönä on helsinkiläinen hienostonainen ja puutavarayhtiötä johtavan vuorineuvoksen rouva (Hanna Taini). Lapin matkallaan (mennessään ”metsiin”) nainen saa oppaakseen samaisen yhtiön kriittisesti työnantajaansa suhtautuvan metsänhoitajan (Vaalan löytö Olavi Reimas). Tämä tutustuttaa hänet tukkikämppiin, näiden asujiin (metsätyömiehiin) ja heidän olosuhteisiinsa. Rouva vuorineuvos on merkillisen kovan Lapin-innostuksen vallassa ja löytää nopeasti hengenheimolaisuuden – ja ennen pitkää rakkauden – metsänhoitajan kanssa. Helsingin ja Euroopan huvitukset eivät jaksa enää naista tämän jälkeen huvittaa.

Vaalan elokuvan ansiot ovat ennen muuta aiheen uudisraivauksessa kotimaisessa elokuvassa. Maisemakuvien (tunturikuvat) eteen on tehty kovasti töitä Kittilän Sirkassa eikä kuva-asettelussa ole menty myöskään helpoimman kautta.

2010-luvun cityvihreitä tuntiessa on Hanna Taini silmaripsilisäkkeineen vällyjen alla reessä lopulta aika tutunoloinen näky, eihän idealismi luonnonvarojen säilyttämisestä ole urbaaneissa piireissä mihinkään hävinnyt. Käynti metsässä on – nyt jos koskaan – yhä suurempi seikkailu. Tainin ylinäyttely (tarkoitushakuista komediaa?) sekä vähän ylimakeasti ilmentyvä puutavarayhtiön ja metsän säilyttäjien välinen intressiristiriita pilaavat muuten yhteiskunnallisesti sekä visuaalisesti ansiokasta elokuvaa.

Lopuksi kommentti Wuolijoelta (Suomi-Filmin Uutisaitta 6/1939):
”Tässä elokuvassa nousi kultaisten honkien tumma vehreys kaupungin valojen eteen, kutsuva metsätorvi kiiri yli tunturien: tule piiloon, tule piiloon, tulkaa metsän rauhaan te kiusaantuneet sydämet, piilopaikkaan tykkien jyskeestä, tulen ja kauhun viesteiltä."
3½ / 5

IMDb

Vihaan sinua - rakas (1951)

Ensimmäisen joulupäivän toinen elokuva oli kupliva, keväinen komedia.

Ohjaajalegenda Edvin Laine viihtyi 1950-luvullakin muutamia kertoja kameran edessä. Useimmat muistavat selvästi esim. Hilman päivien (1954) palomestarin. Laineen tulkitsemia mutkattomia ja hieman hölmöjä ukkohahmoja ei voi olla yksinkertaisesti rakastamatta.

Pitkän avioliiton kuivattamat ja aviovaimoon kyllästyneet ikääntyvät ukkomiehet ovat maailmalla olleet elokuvien vakioaihe alusta lähtien. Suomessa Ensio Rislakin näytelmään pohjautuva Vihaan sinua – rakas edusti kuitenkin uudisraivausta aiheensa puolesta. Nuorten rakastajien syliin ei oltu niin vain hypitty – ainakaan ilman kovia rangaistuksia.

Elokuvan ote aiheeseen on lopulta humaani. Laine tulkitsee kamreeri Esa Karnalaa, joka laittaa aviovaimonsa (Ansa Ikonen) parantolaan toipumaan väsymyksestä. Rouva Karnalan poissa ollessa hän rekrytoi sihteerikseen nuoren Kirstin (Leena Häkinen), johon nopeasti rakastuu. Tunne on molemminpuolinen ja Helsingin keväinen kaupunki sekä vappu saa epätodennäköisen parin rakastamaan elämää. Samaa tunnetilaa ei nauti Karnalan monipäinen perhe eikä vaimo palattuaan parantolasta. Tosin myös hänellä on ollut siellä lemmenkauppaa toveriasukkaan kanssa.

Vihaan sinua – rakas on valoisa ja problemaattiseen mutta luonnolliseen aiheeseen sopuisalla tavalla porautuva elokuva. Elokuva poukkoilee vakavan draaman ja sujuvan ja poreilevan viihde-elokuvan välimaastossa. Nykynäkökulmasta elokuvan taiteellisia ratkaisuja vanhentuneempi on elokuvan naiskuva. Aikalaisarvioitsija Paula Talaskivi sen sanoi kommentoidessaan vaimon tehtävää elokuvassa:
”Ei riitä, että vaimo on moitteeton sukanparsija – Hänen on myös pidettävä huoli henkisestä ja ulkonaisesta viehkeydestään”.
Kamreeri Esalta menisi luultavasti tämän päivän itsetietoisen naisen toimesta omaisuus, kunnia (ja kukaties) pallit!

Parempi puoliskoni kuvaili filmiä sanalla ”viaton”, kuten hän kommentoi useita muitakin Suomen Filmiteollisuuden komediatuotteita. Jonkinlaista vaikeasti kuvailtavissa olevaa sydäntä lämmittävää vilpittömyyttä studioaikakauden hengentuotteissa – ja varsinkin Laineen ohjauksissa – kyllä on. Tietysti aika ja normitkin (tässä tapauksessa avioliitto-) olivat yksioikoisempia.

3½ / 5

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Pako vapauteen (1956)

Kinkun ja joululaatikoiden sulattelu meinasi jo lähes kellistää blogin pitäjän unten maille. Anopin boksilta kuitenkin löytyi MTV3 Leffa –kanavalta tallennettu ennen näkemätön klassikko. Kyllähän Richard Widmark aina jaksaa parituntisen kiinnostaa aattoiltanakin.

Kyseessä on Richard Connellin tarinaan pohjautuvalle Zaroffin koirille (1932) velkaa oleva trilleri, jossa metsässä tapahtuvan jahdin panoksena eivät ole eläimet vaan ihmishenget. Amerikan viidakoissa piileskelevät natsit ovat tietysti jälleen yksi klassinen – joskin kliseinen – viihteen tae. 

Vauhdikkaisiin elämänkäänteisiinsä pettynyt seikkailijakirjailija Mike Latimer (Widmark) on piilotellut fanejaan ja mediaa jo jonkin aikaa Keski-Amerikan syrjäseuduilla. Lopulta newyorkilainen lehti päättää lähettää kohuviihdetoimittaja Katien (Jane Greer) Latimerin perään. Nainen löytääkin tämän viidakkokylästä, pitäen tosin identiteettinsä toimittajana salassa.

Naisen lopulta rakastuessa machoon kirjailijaan ei tämän etiikka anna lopulta periksi tehdä pakolaisesta juttua. Latimerin tarjottua tälle pois pääsyä Mexico Cityyn pienkoneellaan he lopulta eksyvät, kompassihäiriön takia. Tehtyään pakkolaskun he joutuvat sattuman kaupalla piilottelemassa olevien natsirikollisten (johtajanaan Trevor Howard) kynsiin. Kujanjuoksu vaaroja kuhisevassa viidakossa voi alkaa.

Kun viihdyttävän puolitoistatuntisen miesvoimasta vastaa osaava kaksikko Widmark ja Howard, ei näyttelyn laatua, intohimoisuutta (Widmark) tai hahmojen karismaa (Howard) tarvinne epäillä. Greerin toimittajahenkilöhahmo jää siinä sivussa hieman ohuenlaiseksi vaikka hän Widmarkin mukana pakomatkalla jotenkuten roikkuukin.

Elokuvan mieleenpainuvin hetki on Widmarkin kertoma tarina hänen tunnistaessaan maansa pettäneen britin (Howardin hahmo) ja tämän apurin. Itse asiassa tässä hieman häiritsi Latimerin muuten nokkelan hahmon epäloogisuus, mitä tulee stoorin kertomisen hyötyyn vankinaolotilanteessa. No, ehkä elokuvan jännitteen säilymisen vuoksi tämä oli tärkeää!

3½ / 5

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kultaseni (1965)

Meitä on moneen junaan myös kunnianhimon ja tyrkkyyden suhteen. Osalle kelpaa työ kuin työ ja perusarki, toiset antavat maineen, mammonan ja vallan eteen pikkusormensakin.

John Schlesingerin (mm. Keskiyön cowboy) elokuvassa kuvankaunis malli Diana Scott (Julie Christie) hyödyntää luonnon hänelle suomia anteja uransa rakentamisessa, pääseehän hän röyhkeällä luovinnalla 1960-luvun Lontoon julkkis- ja ylhäistöpiireihin, pelin mahdollistaessa hänelle ansion nousun monella tasolla. Toimittaja-poikaystävä Robert (Dirk Bogarde) on kotipesä jolle Diana palaa kerta toisensa jälkeen näpeille saatuaan.

Komea mustavalkokuvaus esittelee meille Lontoon kerman henkisen rappion. Paljon Dianan seikkailuista kertookin, että häntä pidetään manipuloivana mutta lyhytnäköisenä saaliina jopa näissä piireissä. Julie Christie ilmaisuvoimaisine silmineen saa miehen kuin miehen polvilleen. 

Schlesingerin omassa sarjassaan ansiokas elokuva aloitti ohjaajan ”aikuistrilogian”, Keskiyön Cowboyn ja Saakelin sunnuntain (1971) seuratessa perässä.

3½ / 5

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Tien laulu (1955)

Köyhyys, tuo ihmiskunnan iankaikkinen riesa, ei ole häviämässä. Aihe on ikuinen ja se on saanut muotonsa myös elokuvassa.

Charlie Chaplinin elokuvat ovat varmasti klassisimmasta ja humaaneimmasta päästä kuvauksia ja elokuvina iättömiä, lähteehän draama niissä perusasioista (nälkä, toimeentulo).

Köyhyys on ihmistä eteenpäin ajava tai lamauttava voima. Toisissa elokuvissa köyhyys on taustatekijä rikollisuudelle, otetaan nyt vaikka uudemmista elokuvista esimerkiksi Jumalan kaupunki. 

Jostain syystä Satyajit Rayn esikoisohjauksesta ja ”Apu-trilogian” ensimmäisestä osasta Tien laulusta (Pather Panchali) tuli tarinakieleltään mieleen John Fordin Vihan hedelmät (1940). Fordin elokuvassa tosin köyhyys on luonteeltaan edes jossakin määrin väliaikaista (lama), Rayn 1900-luvun alkuvuosiin sijoittuva elokuva intialaisesta kylästä ja Apun perheestä (Subir Banerjee) taas kertoo tarinan, joka voisi olla totta kolmannessa maailmassa yhä 2000-luvullakin.

Isä on köyhä runoilija joka ei pysty takaamaan toimeentuloaan perheelleen. Apu asuu äitinsä, siskonsa Durgan ja ikälopun (iso?)tätinsä kanssa vaatimattomissa oloissa. Durga varastelee hedelmiä naapurin puutarhasta ja langettaa vihan perheen niskaan. Äiti inhoaa houruavaa tätiä ja ajaa tämän kuolemaan muualle.

Köyhät ja sorretut eivät ole sen jalompia kuin rahan pilaamatkaan. Isän epätoivoisissakin projekteissa elää toivo paremmasta elämästä. Luonto ei kuitenkaan anna armoa eikä tunne myötätuntoa, oli tilanne mikä tahansa.

Ray sai vaikutteita ja alkusysäyksen elokuvansa syntyyn katsottuaan italialaisen klassikon, Polkupyörävarkaan. Tämäkään tarina inhimillisestä elokuvasta ei ole kuvattu isolla budjetilla ja se sisältää lähtökohdiltaan monia italialaisen neorealismin tyyppipiirteitä.

Tarina on universaalin koskettava, sen Ray osoittaa. Tien laulu on samalla hieno elokuva myös lapsuudesta ja ympäröivien olosuhteiden vaikutuksesta kasvuun. Erityisesti elokuvassa on kuvattu hienosti ajan kuluminen Apun kasvaessa ja vanhuksen vanhentuessa entisestään.

Ai niin. Viimeistään Vihan hedelmiin ajatukseni vei loppukohtaus, teemana matka ja uuden, paremman elämän etsiskely.

4 / 5

Isä Brownin salaisuus (1954)

Kino Klassikko esitteli tänä sunnuntaina dekkaritarinan, jonka laatuisia osataan oikeastaan tehdä vain saarivaltakunnassa. Conan Doylen ja Christien ohella yhtenä brittiklassikoista salapoliisikirjallisuudessa pidetään G. K. Chestertonia. Hänen hahmonsa isä Brown on humaani pappi jolla on hyvä ihmistuntemus. Hänen mielestään rikolliset ovat vain johdatusta kaipaavia "eksyneitä lampaita".

Robert Hamerin vuonna 1954 ohjaamassa filmatisoinnissa isä Brownia esittää Alec Guinness. Brown lähtee piispan luvalla kuljettamaan arvokasta ristiä Ranskaan, yrittäen puijata älykkääksi tietämäänsä mestarivaras Flambeau’ta (Peter Finch). Humoristisen ja lämminhenkisen tarinan mittaan miehet ottavatkin yhteen herrasmiesmäisellä tavalla, aivojen mitellessä aseiden sijasta, tien kulkiessa niin katakombeihin kuin kartanoihinkin.

Pienen mutta lämminhenkisen elokuvan tekee sympaattiseksi mustahko, mutta lopulta hahmoja rakastava huumori. Isä Brownin salaisuus on mukava pieni välipala dekkareiden ystäville, vaikkei pärjää Hamerin elokuvalle Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949) tummuudessaan ja maukkaudessaan.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Raaka keikka (1986)

Dino de Laurentiisin elokuva on aitoa 1980-luvun kitchiä, mutta vauhdikasta ja viihdyttävää sellaista.

Alkuasetelma on kuin oppikirjasta ja juonen tapainen ei turhia hienostele. Arnold Schwarzenegger esittää pikkukaupunkiin sheriffiksi vetäytynyttä ex-FBI Joseph P. Brenneriä, joka kutsutaan jälleen apuun tosipaikan tullen. Tehtävänä on soluttautua Chicagon mafiaan ja selvittää FBI-pomon pojan murhaajat. Pääpahista ja rasvaista ykköslieroa näyttelee Sam Wanamaker.
”Because of you a lot of people are dead. And now it’s your turn.”
Päähahmon otteissa on selviä viittauksia Dirty Harryyn, hallussa on niin erittäin herkkä v-ttuilututka, onelinerit kuin asearsenaalin hallintakin. Brenner toisaalta tarvitsisi aseistukselleen kottikärryn siinä kun Harrylle riitti Magnum .44. Elokuva sisältää monia epäilemättä klassisia arskamaisia lohkaisuja.
”You should not drink and bake!”
Englannissa pahasti takelteleva ”Iso-Arska” ollaan laitettu sanomaan pari parisuhdereplaakin. Noh, kotiolot eivät sheriffillä ole kummoiset vaan heti alussa hän meinaa saada suklaakakusta päin pläsiä känniseltä vaimoltaan.

Verkkokalvolle pitkäksi aikaa jää kohtaus, jossa soluttautumista purkava Brenner ammuskelee avoautosta käsivaralta sarjatulta hiekkakuopilla, Satisfactionin soidessa taustalla.

Viihdyttävähän Raaka keikka on, ei siitä pääse mihinkään. Se ei kuitenkaan osoittautunut sellaiseksi rahantekokoneeksi kuin mitä Dino de Laurentiis oli siitä odottanut.

3 / 5

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Hullu Pierrot (1965)

Jean-Luc Godard uuden aallon ohjaajana ja auteurina on eittämättä osa eurooppalaisen elokuvan yleissivistystä ja varmasti vaikutusvaltaisimpia nimiä 1900-luvun filmissä. ”Freesistä” ja uudistavasta elokuvanteosta – koko uudesta elokuvakielestä - on sittemmin ottanut vaikutteita mm. Aki Kaurismäki (katsokaa vaikkapa elokuva Calamari Union).

Godardin rikosdraaman tarina kertoo Pierrot’sta (Jean-Luc Belmondo), joka pakenee tylsänä pitämästään Pariisista Välimerelle tapaamansa tytön, Mariannen (Anna Karina) kanssa. Mariannea ajavat takaa algerialaiset tappajat, mikä muodostaa kaksikon taipaleesta loputtoman pakomatkan. 

Yleinen tieto on, että Godard ohjasi elokuvan ilman käsikirjoitusta, perustaen kohtaukset intuitioon. Toisaalta elokuvan tähti Anna Karina on väittänyt toisin, muistellen ohjaajan tekemää työnohjausta yksityiskohtaiseksi ja ennakkokäsikirjoitukseen perustuvaksi. Joka tapauksessa elokuva on läpeensä spontaanin oloinen ja kokeileva, ajoittain makaaberi ja raakakin (väkivallassaan). Muutaman kerran myös pirun hauska!

Ohjaajaan ensi kertaa tutustuvalle suosittelen kuitenkin ohjaajan ”tavaramerkkielokuvaa” Viimeiseen hengenvetoon vuodelta 1960. Oma suosikkini pelkistetyssä absurdiudessaan ja vallankumoushenkisyydessään on edelleen road-movie Viikonloppu vuodelta 1967.

3½ / 5

lauantai 6. joulukuuta 2014

Tuntematon sotilas (1955)

Tuntemattoman katsominen itsenäisyyspäivänä on ollut tavoitteena jo useamman vuoden ajan. Toissa vuonna näinkin elokuvasta jälleen alkua, mutta seurustelu juhlapäivänä päättää katsomisen viimeistään kapteeni Kaarnan kaatumiseen. Tänään tarjoutui lopulta täydellinen mahdollisuus paneutua Laineen kanonisoituun teokseen pitkästä aikaa, Puolustusvoimien valtakunnallisen paraatin jälkipalana. YLE:kin kun palautti elokuvan jälleen iltapäivään, ikärajasuosituksiakin uhmaten. Laineen version katsoin alusta loppuun nyt neljättä (vasta!) kertaa.

Juonihan on kaikille tuttu: elokuva kertoo konekiväärikomppanian vaiheet jatkosodan hyökkäysvaiheesta, kesästä 1941 aina kesän 1944 temmellykseen (Neuvostoliiton suurhyökkäys) asti. Laineen version hahmotulkinnat ja näyttelijäkasvot ovat jo vakiintuneet osaksi kansallista tajuntaa, kyseessä on ylisukupolvinen teos, olkoonkin Suomen Filmiteollisuuden tuote ja aikansa tuotanto- ja taiteellisilla standardeilla tehty.

On edelleenkin vaikea nostaa esille yhtä yksittäistä suosikkihahmoa. Tällä kertaa hilpeyttä herätti Honkajoen pedanttius, sarkasmi sekä huoliteltu suomenkielen käyttö.

Olen päätymässä siihen, että Tuntematon on omalta kohdalta ehkä se yksinkertaisin tapa virittyä itsenäisyyspäivän tunnelmaan, ohi marssien ja dokumenttien. Kyse ei ole pelkästään kansallisesta aiheesta, Suomen sodista. Linnan romaani ja Laineen filmatisointi kun esittelevät muutamassa tunnissa koko suomalaisen miehen ja kotimaisten ammattikuntien ja maakunnallisten piirteiden kirjon.

Epädramatisointia ja sodanvastaisuuttahan Linnan teos sisältää roimasti vaikka Laineen elokuvan lopussa Finlandia paatoksellisesti soikin, auringon kimallellessa petäjien välistä. Kuka tietää, ehkä kertoja sekä ”Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä” ja ”Aika velikultia” olisi tarvittu selventämään käytetty näkökulma jokaiselle katsojalle.

Nythän Tuntematonta pidetään joissain piireissä pelkästään osana kansallisen paatoksen iltapäivää ja iltaa. Aika lailla toista kuin joskus romaanista käytetty nimitys ”purnaajan sota”.

4½ / 5