lauantai 30. huhtikuuta 2016

Suuri illusioni (1937)

Jean Renoirin elokuvan merkityksien ja yhteensattumien avaruutta on haastavaa käsittää muuta kuin historiallisesta perspektiivistä käsin, olihan elokuva ajankohdaltaan ja nimeään myöten (illuusio pysyvästä rauhasta) kaihoisa kuva kadonneesta ajasta ja enne tulevasta suursodasta.

Kertomus ranskalaisista sotavangeista saksalaisten vankileireillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen ei sisällä ainuttakaan taistelukuvaa vaan keskittyy käsittelemään lentäjäveljeyden ja herrasmiesten aikaa, saksalaisten ja ranskalaisten vihollisten (mutta myös kohtalotoverien) kanssakäymistä.

Totaalisen sodankin keskellä elää vielä vanhan ajan henki ja ennen muuta ihmisyys: ”hunnit” muistavat ranskalaista kaatunutta seppeleellä, sotavangeille suodaan puitteet elämään (ruokalähetysten merkitys toivolle).

Elokuva on myös vankila- ja pakofilmi, tunnelia kaivetaan pieteetillä, onhan karkaaminen velvollisuus sotilaalle ja upseerille.

Rauhan ajan elinvoimaa kantaa mukanaan eniten Julien Caretten esittämä Cartier jonka siviiliammatti on näyttelijä. Mies naisen puvussa vankilaparakissa on ilmestys joka pysäyttää elokuvan muutamaksi sekunniksi. Ja itse teatteriesitys katkeaa vain tietoihin muuttuneesta taistelutilanteesta: vangit nousevat Marjeljeesiin, tilannehan muistuttaa asetelmaltaan myöhempää Casablancaa!

Elokuvassa on poikkeuksellisen monta tasoa. Ranskalainen kapteeni de Boildieu (Fresnay) ja kapteeni von Rauffenstein (Stroheim) ovat molemmat aristokraatteja ja siten luhistumassa olevan Euroopan ikoneita verrattuna kansanomaiseen luutnantti Marechaliin (Gabin) tai työllään rikastuneeseen juutalaissuvun luutnanttiin Rosenthaliin (Dalio). Heidän maailmansa risteää myös naisten osalta: tapasivathan me molemmat Fifin vuonna 1913 Maximissa!

Stroheim osallistui ennakoitua vahvemmin hahmonsa rakentamiseen ja von Rauffensteinin sentimentaalinen arvokkuus tuokin elokuvan loppupuolelle merkittävän lisän hahmogalleriaan. Ja juuri kun katsoja luulee elokuvan tarjonneen kaiken astuu elokuvaan mukaan Elsa (Dita Parlo), Verdunissa kaatuneen sotilaan leski.

Sodan ja maantieteen rajat asettuvat vastakkain hyvin konkreettisella tavalla miesten elämässä.

4½ / 5

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Manhattan (1979)


Woody Allenin elokuva on mitä puhtain kunnianosoitus ohjaajan syntymä- ja asuinkaupungille New Yorkille. Heti alussa meille esitellään ilotulituksin kaupungin siluetti joka sittemmin kätkee sisäänsä hahmot, Gershwinin musiikin siivittämänä.

Vain maisemat keskeyttävät loputtomat elokuvan keskustelut: ikonisin verkkokalvoille piirtynyt kuva lienee se, jossa Woody Allen ja Diane Keaton istuvat Washingtonin sillan siluetin edessä, valon ja varjon korostaessa monumentalismia.

Ilman ”auteurismia” ja ohjaajan persoonallista otetta hahmoihinsa elokuva olisi kuin turistiopas Ison Omenan iloihin, keskuspuiston hevosajelua myöten. Elokuvaa nyt toiseen kertaan katsellessani tajusin Woodyn hahmon ja itseni yhteyden, rakkauden, ihastuksen, ystävyyden ja intellektuaalisen toveruuden välisen erottamattomuuden: nämä naiset ovat hänelle myös parhaita ystäviä!

Hilpeyttä herätti 42-vuotias päähahmo joka vitsailee menettävänsä pian kuulonsa, käskien 18-vuotiasta rakastajatartaan menemään ”leikkimään Scooterin kanssa”.

Elokuva on tuotantoon suhteutettuna jo lähempänä puhdasta draamaa. Filmissä on Woodyn elokuvaksi poikkeuksellisen vakavahenkinen ja hahmojen kypsyyttä osoittava loppu.

Nähty viimeksi kesäkuussa 2005.

4 / 5

torstai 21. huhtikuuta 2016

Up! (1976)

Filmihullun numerosta 2/2016 bongattu ”roskaohjaaja” Russ Meyerin ”päätyö” tuli allekirjoittaneen tarkasteluun vasta vuosia Pussycatin ja Supervixensin jälkeen. Mutta voi hyvin olla että tästä tuli kerralla oma suosikki ohjaajan elokuvista!

Kyseessä on elokuva kuin eteenpäin vääjäämättä puksuttava juna ja ohjaajan varmojen tavaramerkkien (tissi, tissi) maustama räävitön rymistely. Tässä mennään kuitenkin jopa Meyerin asteikolla sinne äärimmäiseen (sängyn) päätyyn saakka: kyseessä on jonkinlainen vehreisiin metsiin sijoittuvan leirintäalue-elokuvan ja seksillä kyllästetyn Ponterosan 200-prosenttisella sykkeellä ja potenssilla tehty risteytys.

Elokuvan ”punainen lanka” on hyvin paljon erästä toista Aatua muistuttavan, seksileikkejä harjoittavan Adolph Schwartzin (Edward Schaaf) murha ja syyllisen selvittely, mies kun kokee kohtalonsa piraijan toimesta kylpyammeessa. Keimaileva ja kiimaisen oloinen kertoja johdattaa meidät seuraavaan kohtaukseen jossa isoutareinen Raven De La Croix’n esittämä Margo Winchester villitsee miehet (ja myös osan naisista) saapuessaan paikkakunnalle.

Seuraava tunti kuluu erityyppisessä ruumiinnesteiden vaihtamisessa sekä luonnossa että poliisiauton takapenkillä. Vaikka elokuva tissien voimalla eteenpäin jyllääkin, ovat naishahmot kuten Margo voimakkaita – kun taas läähättävät ja naisia lihanpalana käsittelevät miehet kokevat lopulta loppunsa ennen naaraita, osa moottorisahan kauttakin.

Elokuvan musiikki on kiitettävän reipasta ja vivahteikasta, ulottuen niin saksalaisesta marssista klassiseen ja oopperaan saakka. Meyerin elokuva tunkeutuu mukavuusalueiden ulkopuolelle: ultraviihdyttävän filmin katsoja joutuu miettimään väkisinmakaamisen viihdyttävyyttä, onhan leikinlasku raiskauksesta melkoinen tabuaihe valkokankaalla nyt ja aina.

Vinksahtaneen Adolf Hitler -karikatyyrin kytkeminen elokuvaan kruunaa täydellisen viihdepläjäyksen!

4 / 5

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

One Way Passage (1932)

Jos katsoin taannoin Ilsan (1975) kirjan Roskaelokuvat (1990/2011) innoittamana, Tay Garnettin elokuvan pariin johdatti edesmennyt Peter von Bagh,

Elokuva katoamaan tuomitusta rakkaudesta ajaa yhteen Tyynenmeren risteilyllä kuolemaan tuomitun murhamiehen (William Powell) ja terminaalitilassa olevan sairaan naisen (Kay Francis). Yhteiset hetket laivalla ovat romanttisinta romantiikkaa, ajan ja reaalimaailman kadotessa parin ja hetken ympäriltä.

[SPOILER]

Filmi kuuluu kaikkien aikojen rakkauselokuvien kastiin jo pelkästään ihon kananlihalle saavan kauniin, aavemaisen loppunsa ansiosta (samppanjalasit särkyvät uutena vuonna ravintolan tiskiin sen jälkeen kun pariskunta on jo tiettävästi lakannut olemasta).

4 / 5

IMDb

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Ilveilijöitä (1928)


King Vidorin elokuva on mykkäelokuvaksi jopa nykykatsojankin standardeilla viihdyttävä katsaus elokuvateollisuuden ja tähteyden maailmaan ja kastijakoihin 1920-luvun aikalaisnäkökulmasta. 

Sittemmin lehtimoguli Hearstin vaimona kuuluisaksi tullut Marion Davies on paljon Hollywoodilta odottava etelän ruusu joka tekee uraa unelmakaupungissa aina nickeledeon-tyyppisistä rymistelyistä ”oikeaksi draamanäyttelijäksi”.

Filmi on elokuvafanille sykähdyttävä, tekeväthän elokuvassa cameot niin Charlie Chaplin kuin John Gilbert. Eräs päähahmoista parodisoi Gilbertin tähtistatusta ja narsismia varsin herkullisella tavalla.

4 / 5

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Pelin säännöt (1939)

Jean Renoirin Pelin säännöt on melko kliseinen ”viiden tähden elokuva”, onhan se äänestetty kautta aikain parhaimmaksi (tai ainakin vaikutusvaltaisimmaksi) filmiksi useassa kansainvälisessä leffafriikkiäänestyksessä.

Viime katselusta kuluneen yhdentoista vuoden jälkeen, tuhansien elokuvien vierittyä silmien ohi, sen käytännössä ylittämätön kyky yhdistää 1930-luvun lopun ranskalaiset sosiaaliset vastakohdat, romantiikka, huumori ja tragedia on ylittämätöntä laatua. Etiketin ylläpidosta ja murtumisesta tehty elokuva on hauskempi kuin tuhat seksillä maustettua 2000-luvun amerikkalaiskomediaa yhteensä! 

Filmin ympärillä liikkuu muullakin tavoin ajan sädekehä, leikattiinhan se nykymuotoonsa uudestaan vasta 1950-luvulla Renoirin ohjauksella. Saksalaismiehitystä edeltäneenä vuonna ilmestynyt filmi saa jo ajankohdasta kuolemattomuuslisää.

Kolmiodraamat joita on useampikin kappale paljastavat yläluokan avioliittojen päälle liimatun onnellisuuden, toisaalta inhimillisen rakkauden etsinnän. Itävaltalaisella aristokraatin vaimolla Christinellä on vaikeuksia sopeutua pariisilaiseen tunneilmastoon jossa pari kohteliasta, lämmintä elettä voivat saada miehen – kuten ennätyslentäjä Andren – rakastumaan varattuun naiseen. Elokuvan riemastuttavin hahmo on – jopa vaimostaan mustasukkaisen tiluksenvartija Schumacherin ohi – itse ohjaajan näyttelemä Octave, anarkistinen mutta empaattinen hahmo, ulkona (lähes) kaikesta rakkauden ja vallan pelistä.

Pelin säännöt on raadollisessa sanailussaan virkistävän suorapuheinen verrattuna tuotantokoodin ohjaamaan amerikkalaiseen elokuvaan. Rakastaja ja vaimo puhuvat samasta miehestä leikillisesti, arvioiden tämän tapoja. Kuitenkin keskinäiset pelit pysyvät jotakuinkin kulisseissa kartanon juhliin saakka jolloin patoumat murtuvat, räiskyvimpänä esimerkkinä aseen kanssa keskelle herrasväkeä rientävä vaimonsa rakastajaa metsästävä Schumacher.

Loppujen lopuksi kuitenkin, kuten Octave asian ilmaisee, tahdikas markiisi ”hallitsee tyylin” ja näennäinen rauha palaa yhteisöön.

Filmin maailma on jopa nykystandardilla melko tasa-arvoinen parisuhteissaan, naiset eivät ole miehensä vankeja. Pikemminkin päinvastoin: lopussa kun paljastuu että kerrassaan kolme miestä rakastaa samaa naista. Tämä on tragedia jos mikä, varsinaisen lopun surunäytelmän rinnalla, roikkua löysässä hirressä, kenties iänkaikkisesti.

5 / 5

IMDb