sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Pelin säännöt (1939)

Jean Renoirin Pelin säännöt on melko kliseinen ”viiden tähden elokuva”, onhan se äänestetty kautta aikain parhaimmaksi (tai ainakin vaikutusvaltaisimmaksi) filmiksi useassa kansainvälisessä leffafriikkiäänestyksessä.

Viime katselusta kuluneen yhdentoista vuoden jälkeen, tuhansien elokuvien vierittyä silmien ohi, sen käytännössä ylittämätön kyky yhdistää 1930-luvun lopun ranskalaiset sosiaaliset vastakohdat, romantiikka, huumori ja tragedia on ylittämätöntä laatua. Etiketin ylläpidosta ja murtumisesta tehty elokuva on hauskempi kuin tuhat seksillä maustettua 2000-luvun amerikkalaiskomediaa yhteensä! 

Filmin ympärillä liikkuu muullakin tavoin ajan sädekehä, leikattiinhan se nykymuotoonsa uudestaan vasta 1950-luvulla Renoirin ohjauksella. Saksalaismiehitystä edeltäneenä vuonna ilmestynyt filmi saa jo ajankohdasta kuolemattomuuslisää.

Kolmiodraamat joita on useampikin kappale paljastavat yläluokan avioliittojen päälle liimatun onnellisuuden, toisaalta inhimillisen rakkauden etsinnän. Itävaltalaisella aristokraatin vaimolla Christinellä on vaikeuksia sopeutua pariisilaiseen tunneilmastoon jossa pari kohteliasta, lämmintä elettä voivat saada miehen – kuten ennätyslentäjä Andren – rakastumaan varattuun naiseen. Elokuvan riemastuttavin hahmo on – jopa vaimostaan mustasukkaisen tiluksenvartija Schumacherin ohi – itse ohjaajan näyttelemä Octave, anarkistinen mutta empaattinen hahmo, ulkona (lähes) kaikesta rakkauden ja vallan pelistä.

Pelin säännöt on raadollisessa sanailussaan virkistävän suorapuheinen verrattuna tuotantokoodin ohjaamaan amerikkalaiseen elokuvaan. Rakastaja ja vaimo puhuvat samasta miehestä leikillisesti, arvioiden tämän tapoja. Kuitenkin keskinäiset pelit pysyvät jotakuinkin kulisseissa kartanon juhliin saakka jolloin patoumat murtuvat, räiskyvimpänä esimerkkinä aseen kanssa keskelle herrasväkeä rientävä vaimonsa rakastajaa metsästävä Schumacher.

Loppujen lopuksi kuitenkin, kuten Octave asian ilmaisee, tahdikas markiisi ”hallitsee tyylin” ja näennäinen rauha palaa yhteisöön.

Filmin maailma on jopa nykystandardilla melko tasa-arvoinen parisuhteissaan, naiset eivät ole miehensä vankeja. Pikemminkin päinvastoin: lopussa kun paljastuu että kerrassaan kolme miestä rakastaa samaa naista. Tämä on tragedia jos mikä, varsinaisen lopun surunäytelmän rinnalla, roikkua löysässä hirressä, kenties iänkaikkisesti.

5 / 5

IMDb

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti