lauantai 28. helmikuuta 2015

Minä soitan sinulle illalla (1954)


Reino Helismaan käsikirjoittama Minä soitan sinulle illalla on perusnäppärä, aikakauden mieleen jäävän iskelmän iskelmän ympärille kerätty viihdyttävä romanttinen elokuva. Liikutaan teollisuusmaailmassa ja jännitystä elokuvaan luo rakkaussuhteen takia tehty luokkarajojen ylittäminen vastoin aikakauden normeja.

Johtaja Risto Järviö (Olavi Virta) on vahvatahtoisen äitinsä, kauppaneuvoksetar Järviön (Siiri Angerkoski) ja edesmenneen isänsä varjossa. Hyväntahtoisen miehen liikkumavara on pieni, äidin yrittäessä naittaa poikaansa sihteerilleen (Rauni Luoma). Tehtaantyttö Seija Vaara (Anneli Sauli) hakee johtajaa tehtaan vuosipäivänä tanssimaan ja saatuaan pakit aloittaa lappujen lähettämisen saadakseen Järviön hämilleen: ”Minä soitan sinulle illalla”.

Laimeaksi jälkimaultaan jäävän elokuvan maailma on rillumarei-ralleja elegantimpi, Helismaa kun halusi osoittaa taitonsa myös toisenlaisissa käsikirjoituksissa. Mestarilaulaja Virta suoriutuu johtaja Järven roolista ehkä aavistuksen uskottavammin kuin tukkilaisen hahmosta Kaunis Veera –elokuvassa mutta hyväksi näyttelijäksi häntä on turha kehua.

Elokuvan ravintolajakso kuvattiin Aulangolla. Nimikappale - Toivo Kärjen ja Repe Helismaan käsialaa – on elokuvaa muistettavampi.

2 / 5

IMDb

torstai 26. helmikuuta 2015

Ilmojen ässät (1976)


Ensimmäisen maailmansodan dog fight –taistot, hävittäjälentäjäkultti ja toisaalta epäromanttinen rintamatodellisuus ovat poikineet elokuvahistorian valkokankaille filmin jos toisenkin. Jack Goldin Ilmojen ässät on tehty ilmeisen pienellä budjetilla mutta edustaa selvästi realismihakuista ja jopa inhimillistä lähestymistapaa aiheeseen.

Suoraan ohjaajakoulusta minimaalisella lentotuntimäärällä saapuva pilotti Croft (Peter Firth) saapuu RAF:n laivueeseen länsirintamalle keskelle kaiken nähnyttä lentäjäyhteisöä. Tai siis kaiken ovat nähneet ne, jotka ovat selvinneet, noviisiohjaajien elinajanodote sodan lihamyllyssä kun ei ole järin pitkä.

Kaiken nähnyt ja sotaan kyllästynyt kovan hermopaineen alainen laivueenkomentaja Gresham (Malcolm McDowell) on Croftin perheen lähipiiriä ja ottaa tämän – toisaalta vastentahtoisesti – silmäteräkseen. Kuten arvata saattaa, sodan todellisuus on kuitenkin määrännyt omat haasteensa tälle päätökselle. Trappin perheen pää Christopher Plummer näyttelee karismaattista pilotti Sinclairia.

Aimo silmäys luodaan lentäjien vapaa-ajanviettoon ja ranskalaiset ilotalotkin tulevat tutuiksi. Raadollisessa ja paljaassa otteessaan elokuva eroaakin tässä vaiheessa klassisen studiokauden rintamakuvauksista. Sota-ajan suhde viattomuuteen on tässäkin läsnä. Poikuutensa sotaan asti säilyttänyt Croft menettää viattomuutensa paikalliselle neitokaiselle.

Elokuvan vahvuus draaman ohella ovat ilman muuta ilmataistelukohtaukset. Englannin maaseudun yllä kuvatut ilmojen baletit on tehty aidoilla koneilla (perkeleen 2000-luvun cgi!) ja nähdäkseni tässä on tavoitettu melko aito ote ajan ilmataistelustrategiaan. Elokuvassa nähdään myös tähystäjäpallon alas ampuminen.

Suomalaisnäkökulmasta katsoen elokuva on poikkeuksellisen kiinnostava kuvauksissa käytetyn VL Viima II ex VI-3:n takia. Vuonna 1939 Tampereen Härmälässä valmistunut koulukone päätyi Suomen ilmavoimien käytön jälkeen 1970-luvun vaihteessa Iso-Britanniaan ja kulki kuvausten aikaan tunnuksella G-BAAY. Elokuvassa kone nähdään draamankin kannalta merkittävässä osassa Saksan punaisiin maailmansodan tunnuksiin maalattuna hävittäjäkoneena.

Tällä hetkellä (2015) koneyksilö on maailman ainoa lentävä Viima, lukuun ottamatta Suomessa lentävää kuvulla varustettua konetta. Kone on myynnissä Saksassa ”huokeaan” 125 000 euron hintaan. Koneen käyttö kuvauksissa oli hyvinkin ymmärrettävää, koska luotettava teräsputkirakenteinen 1930-luvun konetyyppi Viima soveltui luultavasti varsin hyvin vaativimpienkin taitolentokuvioiden toteuttamiseen filmauksessa. Historiallinen (ajallinen) epätarkkuus on tietenkin toinen juttu.

Ilmojen ässät on elokuvan Kunnian kotkat (1966) ohella varteenotettavampia uudempia elokuvia ensimmäisen maailmansodan hävittäjälentäjistä ja koneista. Filmi kertoo hävittälentäjäkierron tarinan mitä pysäyttävimmällä tavalla: vihreät lentäjät ovat kulutustavaraa sodan todellisuudessa. Hävittäjälentäjägloriasta huolimatta (tai siitä johtuen) nämä kaverit eivät laskuvarjoja käyttäneet ja välillä tullaan kirjaimellisesti soihtuna alas.

Elokuvana: 3½ / 5
Ilmailuelokuvana: 4 / 5

IMDb

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Neiti Tuittupää (1943)


Keskellä viikkoa pidetty talvilomapäivä oli hyvä hetki perehtyä tallennusboksin tarjontaan. Ja kun YLE tuntuu lähettävän Valentin Vaalan elokuvia kohtuullisen järjestelmällisenä sarjana, oli hyvä jälleen palata mestariohjaajan pariin.

Tällä kertaa kuitenkin koimme hienoisen pettymyksen. Vaimon kanssa olemme pitkään naureskelleet elokuvan nimekkeelle sen osuvuuden perusteella, mutta Hilja Valtosen romaaniin perustuva filmi ei saanut isompia riemunkiljahduksia aikaan tässä kotiyleisössä. Riemukkainta oli päähenkilön nimi, yksityiskohta, jota sitten huumorissa hyödynnetäänkin.

Kuopiolainen opettajan tytär Anna Tipuli Pusu (Lea Joutseno) painostetaan perheen taholta hallintotieteiden pariin Helsinkiin, musiikkiopintojen sijasta. Epämieluisa opiskelijayhteisö ajaa hänet pian sairaanhoitajaksi. Pian hän kohtaa Helsingissä vanhan tutun kalakukkokaupungin ajoilta, kansainvälisen tason viulistin Erkki Erän (Tapio Nurkka). Soppaan laittaa lusikkansa kuitenkin myös Pusun esimies, ylilääkäri Kilpi (Arvi Tuomi).

Vaalan elokuva sisältää ohjaajalle poikkeuksellista epäkoherenttiutta ja viivyskelyä. Tunnelma on jollain tavalla jäykkä eikä Joutsenokaan tunnu (käsikirjoituksesta ja roolistaan johtuen) pääsevän täyteen vauhtiin. Itsepintainen hänen hahmonsa toki taas on eikä Nurkkaa käy kateeksi.

Elokuva on valmistunut jatkosodan keskellä mutta ainoa viittaus sotaan ovat tummennetut autojen valot sekä puukaasuauto. Yliopistopojatkin esiintyvät siviiliasuissaan. Elokuva ei siis tunnu sijoittuvan millekään tietylle historialliselle hetkelle.

2½ / 5

IMDb

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Eronneita (1930)


Robert Z. Leonardin ohjaama Eronneita oli mainittu useilla sivustoilla, joilla lueteltiin provokatiivisimpia ennen Haysin koodia tuotettuja elokuvia. Elokuvassa ei suinkaan nähdä blondivamppeja tai paljaita sääriä, vaan kysymyksessä on pelkästään rohkea aihe: naisen itsemääräämisoikeus parisuhteessa ja sen päättyessä.

Hiljattain näkemäni Miksi miehet vaihtavat vaimoa? (1936) käsitteli avioliiton kestävyyttä yhtä lailla aikuisesta näkökulmasta, studioaikakauden tuotanto-olosuhteisiin suhteuttaen.

Jerry (Norma Shearer) ja Ted (Chester Morris) ovat New Yorkin seurapiiri-ihmisiä, jotka mennessään naimisiin rikkovat Jerryyn rakastuneen Paulin (Conrad Nagel) sydämen. Mies päätyy menemään naimisiin auto-onnettomuudessa vammauttamansa naisen kanssa.

Muutamaa vuotta myöhemmin Jerryn ja Tedin avioliitto on katkolla, miehen jäädessä kiinni itse teosta rakastajansa kanssa. Jerry päättää rangaista (lopulta spontaanisti) miestään ”silmä silmästä” –periaatteella ja hyppää sänkyyn Tedin parhaan ystävän kanssa. Tämä käy Tedin ylpeyden päälle ja pariskunta ajautuu eroon, Tedin ajautuessa alkoholismiin ja Jerryn aloittaessa villin sinkkuelämän seurapiireissä. Samaan aikaan myös Paulin avioliitto on päätepisteessä.
"So look for me in the future where the primroses grow and pack your man's pride with the rest. From now on, you're the only man in the world that my door is closed to." - Jerry miehelleen Tedille, eron koittaessa
Elokuva käsittelee uskollisuuden teemaa naisen näkökulmasta ajalleen poikkeuksellisen modernilla tavalla, olkoonkin että New Yorkin seurapiirit lienevät olleet melko vapaamieliset yhden yön jutuille 1930-luvun vaihteessa. Norma Shearer on naistähti, jolla on valkokankaalla ”sex appealia” ja kiusoittelun taito, mutta myös arvokkuutta näytellä parempiosaista ja itsellistä naista. Hän voittikin roolistaan parhaan naispääosanäyttelijän Oscarin, elokuvan ollessa ehdolla Parhaaksi elokuvaksi. Siviilissä Shearer oli Irving Thalbergin, MGM-tuottajan, vaimo.

Elokuvaa ei olla nähty kertaakaan Suomen TV:ssä ja jälleen kerran sopii kysyä, miksi ihmeessä näin?

3½ / 5

IMDb

Kostaja iskee (1951)


Robert Parrishin ohjaustyö Kostaja iskee on jo 1930-luvun musikaaleissa kunnostautuneen Dick Powellin tunnetuimpia ”mustan elokuvan” edustajia, tietysti Hyvästi, kaunokaiseni (1944) ohella. Näyttelijä taisi sekä Busby Berkeleyn elokuvissa tarvittavan kepeyden että lakonisen lauseiden pudottelun kyynisessä film noir –maailmassa.

Rocky Mulloy (Powell) pääsee elinkautisesta ehdonalaiseen todistajanlausunnon vuoksi. Hän alkaa ensi töikseen etsiä oikeampaa syyllistä viiden vuoden takaiseen murhaan ja aseelliseen ryöstöön joista hän sai tuomion. Yhä tuomiotaan istuvan toverin Dannyn vaimo Nancy Morgan (Rhonda Fleming) rakastuu Rockyyn, tämän muutettua naisen luo paikalliselle nuhjuiselle asuntovaunualueelle. Kaiken hyvän lisäksi eräs kyyninen poliisi on kadonneiden 100 tuhannen taalan perässä..

Kostaja iskee on ilmeeltään poikkeuksellisen valoisa film-noir, genren tarkat rajat huomioon ottaen. Tunnelman elokuvalle antaa white trash –henkinen trailerialue, josta käsin Rocky tekee iskujaan ja missä hänen vanhat rikostoverinsa häntä väijyvät.

Elokuvan mieleen painuvin hetki on, kun pääsankari pelaa venäläistä rulettia liero Castron (William Conrad) pään menoksi. Kuulustelumetodi, jota harvemmin tämän ajan main stream –elokuvissa näkee.

3½ / 5

IMDb