Up! (1976)

Filmihullun numerosta 2/2016 bongattu ”roskaohjaaja” Russ Meyerin ”päätyö” tuli allekirjoittaneen tarkasteluun vasta vuosia Pussycatin ja Supervixensin jälkeen. Mutta voi hyvin olla että tästä tuli kerralla oma suosikki ohjaajan elokuvista!

Kyseessä on elokuva kuin eteenpäin vääjäämättä puksuttava juna ja ohjaajan varmojen tavaramerkkien (tissi, tissi) maustama räävitön rymistely. Tässä mennään kuitenkin jopa Meyerin asteikolla sinne äärimmäiseen (sängyn) päätyyn saakka: kyseessä on jonkinlainen vehreisiin metsiin sijoittuvan leirintäalue-elokuvan ja seksillä kyllästetyn Ponterosan 200-prosenttisella sykkeellä ja potenssilla tehty risteytys.

Elokuvan ”punainen lanka” on hyvin paljon erästä toista Aatua muistuttavan, seksileikkejä harjoittavan Adolph Schwartzin (Edward Schaaf) murha ja syyllisen selvittely, mies kun kokee kohtalonsa piraijan toimesta kylpyammeessa. Keimaileva ja kiimaisen oloinen kertoja johdattaa meidät seuraavaan kohtaukseen jossa isoutareinen Raven De La Croix’n esittämä Margo Winchester villitsee miehet (ja myös osan naisista) saapuessaan paikkakunnalle.

Seuraava tunti kuluu erityyppisessä ruumiinnesteiden vaihtamisessa sekä luonnossa että poliisiauton takapenkillä. Vaikka elokuva tissien voimalla eteenpäin jyllääkin, ovat naishahmot kuten Margo voimakkaita – kun taas läähättävät ja naisia lihanpalana käsittelevät miehet kokevat lopulta loppunsa ennen naaraita, osa moottorisahan kauttakin.

Elokuvan musiikki on kiitettävän reipasta ja vivahteikasta, ulottuen niin saksalaisesta marssista klassiseen ja oopperaan saakka. Meyerin elokuva tunkeutuu mukavuusalueiden ulkopuolelle: ultraviihdyttävän filmin katsoja joutuu miettimään väkisinmakaamisen viihdyttävyyttä, onhan leikinlasku raiskauksesta melkoinen tabuaihe valkokankaalla nyt ja aina.

Vinksahtaneen Adolf Hitler -karikatyyrin kytkeminen elokuvaan kruunaa täydellisen viihdepläjäyksen!

4 / 5

IMDb

Ilsa – SS:n naarassusi (1975)

Elokuvakirjallisuudesta nousee filmihelmiä – ja roskaa! Nalle Virolaisen ja Jouni Hokkasen Roskaelokuvat (1990/2011) on vertaa vaillansa oleva lista verenpainetta ”huonoudellaan” nostaneista filmeistä kautta aikain.

Allekirjoittaneen mainitusta kirjasta löytämä Don Edmondsin natsi- ja tissieksploitaatio on hauskinta mahdollisinta roskaelokuvaa. Natsien kuolemanleirin vartija Ilsa (Dyanne Thorne) teettää vangeilla lääkeritieteellisiä kokeita – tarkoituksena osoittaa että naiset pystyvät sietämään kipua vähintään yhtä paljon kuin eturintamalla taistelevat miehet.

Sadismi, sadomasokismi ja historialliset tosiasiat on viety elokuvassa äärimmilleen ja mikä parasta: viihdyttävällä tavalla. Dyanne Thornen näyttelijäntaidoista Ilsana voi olla montaa mieltä mutta narttu, räväkkä ja seksikäs hän osaa olla.

Absurdeimmalla tavalla hauskin kohtaus on naisleirivangin hirttäminen illanistujaisissa jääpalan sulaessa hänen jalkojensa alta, lihavan natsikenraalin nauraessa sikamaiseen tapaansa.

Tuotantoarvot ovat kehnosta käsikirjoituksesta huolimatta kohdallaan ja esimerkiksi elokuvan kuvaus on aivan kelpo luokkaa.

4 / 5

IMDb

Pahan kehä (1988)

Pahan kehä ei nouse ensimmäisenä esiin kun muistellaan ohjaaja John Carpenterin elokuvia. Vastoin Carpenterin ansioita kauhuelokuvassa ei tämä vuonna 1988 tehty filmi ole puhdas genren edustaja. Kyseessä on mieleen jäävä toiminnallinen scifi-vaikutteinen poliittinen satiiri joka kannattaa ilman muuta muistaa herran tuotannon yhteenvedoissa.

Elokuvan päähenkilönä on työtön kulkuri John Nada (Roddy Piper) joka nimensä mukaisesti ei ole kukaan: hänellä ei ole tarinaa kerrottavanaan. Nada saapuu jälleen uuteen kaupunkiin, tällä kertaa Los Angelesiin, ja etsii itselleen työtä, jotta saisi vatsansa täyteen ja katon päänsä päälle jälleen yhdeksi päiväksi.

Ympärillä ja konkreettisesti hökkelikylässä vallitsee luokkatragedia: kodittomat ajetaan koko ajan ahtaammalle, jotta rikkaat saisivat itselleen lisää elintilaa. Uteliaisuuttaan Nada törmää ihmisryhmittymään jotka lähettävät piraattilähetyksiensä kautta sekavalta kuulostavaa vastarintapropagandaa.

Kun kodittomien leiri lopulta ajetaan alas poliisin toimesta, saa hän käsiinsä ryhmittymän käytössä olleita aurinkolaseja. Näiden avulla kaupunki ja sen asukkaat näyttävätkin vallan toiselta. Mainoskyltit, lehdet, televisio näyttäytyvät yhtäkkiä massahypnoosina. ”Obey,” ”sleep,” ”marry and reproduce,” ”watch tv”. Kaikkialla tuntuu olevan ulkoisesti rutiininomaisesti toimivia joulukuusenkoristesilmäisiä pääkallopäisiä olentoja. Keitä he ovat ja miksi he ovat täällä?

Elokuva on otteissaan suorasukainen ja Nada ei suotta aikaile kääriessään hihoja, aloittaessaan taistelun ”kolmantena maailmana” maapalloa käyttäviä muukalaisia vastaan. Loppua kohden filmi muuttuu paikoittain rutiininomaiseksi kujanjuoksuksi ja ammuskeluksi.

Filmi on monella tavalla reikäpäinen. Elokuva sisältää yhden ehkä pisimmistä mutta ilman muuta hauskimmista pataanvedoista, kun John yrittää saada lasit työmaakaverinsa Frankin (Keith David) päähän.

3½ / 5

IMDb

[SPOILERI]

Elokuvan loppu on mainio, naamioiden tippuessa ja ihmisten nähdessä muukalaisten oikean olomuodon.

Shokkikäytävä (1963)

Samuel Fuller oli ohjaajana hurjapää ja rajojen murtaja, oli sitten kyse aiheista kuten sota, seksuaalisuus, sukupuolten väliset rajalinjat tai vaikkapa ihmisen laitostaminen. Viimeiseen aiheeseen tarraa hänen itse kirjoittamansa vuoden 1963 elokuva Shokkikäytävä, joka Fullerin oman kertoman mukaan kuvattiin 10 päivässä (!) valmiiksi.

Johnny Barrett (Peter Breck) on kunnianhimoinen journalisti jolla on haaveena voittaa ammattikunnan ylimmistä ylin, Pulitzer-palkinto. Kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus – lavastetun tilanteen kautta - soluttautua mielisairaalaan etsimään potilas Sloanen puukottanutta tappajaa, hän ei aikaile, stripparityttöystävä Cathyn (Constance Towers, mm. Alaston suudelma, 1964) estelyistä huolimatta.

Johnny haluaa saada selväjärkiset lausunnot kolmelta tapausta todistaneelta vangilta. Mutta hinta jonka hän joutuu jutustaan maksamaan osoittautuu lopulta arvaamattoman kovaksi.

"Who killed Sloan in the kitchen?"

Elokuva on tehty pienellä budjetilla ja b-elokuvan standardeilla, ohjausta, käsikirjoitusta ja kuvausta lukuun ottamatta. Fuller menee suoraan kipupisteeseen eksploitaatiossaan: hän näkee ilmeisen vahvasti – elokuvan esimerkkitapausten kautta - että postmodernin ajan amerikkalainen yhteiskunta ajaa ihmiset seinää vasten.

Seinien sisällä on vallanpitäjiä ja vainottuja. Mukana on ajan rotutaisteluaspekti. Mieleenpainuvimpana tapauksena jää mieleen musta mies jakautuneen persoonallisuutensa kautta: hän saarnaa väliin mustien hirttämisestä KKK-tyyliin ja vaihtaa hetken päästä jälleen pinteessä olevan värillisen asemaan.

Kuvatessaan yhteiskuntaa mikrotasolla seinien sisällä klaustrofobinen Shokkikäytävä on omaleimainen kulttielokuva joka on syytä nähdä ainakin yhden kerran.

3½ / 5

IMDb

Pahan naamio (1987)

Elokuvissa maahan saapuvilla ulkoavaruuden öttiäisillä on yleensä pahoja aikeita maapalloa ja sen asukkeja kohtaan. Se tavallisin muukalaisten pyrkimys leffoissa lienee organisoidusti vallata maapallo ja vähintäänkin alistaa, jos ei jopa tuhota, hallitseva eliölaji eli ihmiset.

Jack Sholderin elokuvan alien on kuitenkin toista sorttia: impulsiivinen, narsistinen ja maallisista heteromiehen nautinnoista (autot, aseet, tissit) voimansa saava. Maapallo - tai Los Angeles - on hänelle oma pieni temmellyskenttä.

Enkelten kaupungin poliisilaitos, mm. tutkija Tom Beck (Michael Nouri), on kinkkisen tapauksen edessä: kaupungissa mellastaa pankkeja ryöstelevä, ihmisiä tappava ja Ferrareita kuluttava rikollinen. Elokuva alkaa säpäkästi huimalla, keikan jälkeisellä takaa-ajolla: peltiä menee ruttuun ja ohikulkijoita kuolee.

Tutkintaa avustamaan ja Beckin pariksi tulee FBI-tutkija Lloyd Gallagher (Kyle MacLachlan), jolla on kaverista tai hänen useista maallisista identiteeteistään näitä enemmän tietoa. Pian myös Beck saa huomata, että ulkoa tulevalla muukalaisella on paha tapa lainata maan asukkien ruumiita vaihtaakseen olomuotoaan. Jokaisesta ihmisestä imetään elinvoima, kului se sitten lopulta poliisien tulituksessa tai muussa "kaupunkiurheilussa".

"He sees something he wants, he steals it. If something gets in his way, he kills it. And right now, he's hiding out in your city. " -Gallagher

Pahan naamio menee ilman muuta viihdyttävimpien 1980-luvun toimintaelokuvien joukkoon. Poliisi on jälleen kerran - kuten normaalia - puulla päähän lyöty ja ulkopuolinen tutkija tietää asiasta enemmän (syykin paljastuu ennen pitkää). Mutta kun nämä kliseet unohtaa, on luvassa reikäpäistä toimintakauhua joka menee poliisilaitoksen ylimmälle tasolle ja huipentuu kaupungin politiikan parissa.

MacLachlan alustaa omintakeista roolisuoritustaan Twin Peaksissa hieman samantyylisellä normien ulkopuolisella hahmolla.

3½ / 5

IMDb

Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971)

Muistan, kun näin Kellopeliappelsiinin ensi kerran helmikuussa 2004 kaverillani. Sukeltaminen tähän yhteen Stanley Kubrickin provokatiivisimmista elokuvista, näkemättä ohjaajan tuotantoa vielä laajemmalti, oli kuin nyrkki päähän itälontoolaisella kadulla. Mikä oli tämä dystooppinen elokuva, jolle oli vaikea löytää vertailukohtaa oikein mistään jo nähdystä?

Jonkinlaisessa lontoolaisessa 1960-luvun tulevaisuudessa seikkaileva Alex (Malcolm McDowell) drugiensa kanssa edustaa monelle katsojalle ääretöntä moraalittomuutta, pahuutta ja sadismia. McDowellin poikamainen ja velmu habitus keskellä pimeää betonitulevaisuutta ja keski-ikäisten fakkiintuneiden jäärien parissa on nyrkki vasten totuttua sovinnaisuutta valkokankaalla.

Anthony Burgessin samannimiseen novelliin hyvinkin tiukasti (novellia luettiin kuvauksissa) perustuva filmi tehtiin kengännauhabudjetilla, tinkimättä kuitenkaan piiruakaan ohjaajan perfektionismista. 20-30 ottoa oli standardimäärä kohtausta kohden. Malcolm McDowell sokeutui tilapäisesti Ludovico-hoidon aikana kohtauksessa käytettyjen nipsuttimien raaputettua sarveiskalvoa. Mutta ehkä vaiva oli syytä nähdä: olihan kyseessä ilman muuta McDowellin ”se” rooli, josta hänet yhä muistetaan.

Alex kumppaneineen edustaa luultavasti kaikkea sitä, mitä englantilainen yläluokka on pahimmillaan projisoinut työväenluokan nuorisoon. Kuten vankilanjohtaja elokuvassa ilmaisee, vanhat tavat (pois sulkeminen) eivät toimi, heistä on kitkettävä rikollinen vietti! Kellopeliappelsiini on näin kaiken muun ohella myös erittäin hyvä laitoselokuva. Loppupuolella se muuttuu toki vielä lunastus- ja marttyyrielokuvaksi, vapautuneen Alexin keräillessä hampaitaan vanhojen sortamiensa tuttujen jäljiltä.

Burgessin venäjän ja lontoolaismurteista luoma murre jota ivallinen Alex tovereineen käyttää on painajaismaailman uuskieltä mutta siltikin tuore tuulahdus keskellä laitostunutta yhteiskuntaa, sisältäen herkullisia heittoja. Se on vastakohta rasvaisen sisäministerin käyttävälle maanittelevalle herraenglannille. Elokuvan hervottomimpia kohtauksia on Alexin tavaranluovutus vankilassa, hänen saatua tuomion murhasta. Karrikoitu, huoliteltu sir-kieli ja preussilaiset hypähdykset vartijoiden (päävartijana loistava Michael Bates!) edessä ovat hulvatonta katsottavaa – semminkin, kun Alexin oikeasta halusta ”parantua” ei ota selvää.

Tummempaa huumoria edustaa ehkäpä se kautta aikain ensimmäinen elokuvamurha kikkelitaideteoksella – toki unohtamatta Gene Kellyn kappaletta!

”Parhaimpien elokuvieni” joukossa Kubrickin taideteos edustaa kyynistä maailmankuvaa ja jo mainittua dystopiaa, ollen itselle se mieleenpainuvin ohjaajan töistä. Se on auteur-elokuva, sydänverityö, jonka voi nähdä ensi kertaa yhä uudelleen ja uudelleen.

”Meikäpoika on kunnossa taas!”

5 / 5
 
IMDb

Repo Man (1984)

YLE Teemalta tuli taannoin yksi kaikkien aikoin ilmeisesti suosituimmista kulttimainetta nauttivista elokuvista, Alex Coxin esikoiselokuva Repo Man. 1980-luvun elokuvasivistyksessäni on yhä aukkoja, joten oli aika antaa tämän perin omalaatuisen elokuvan viedä mukanaan.

Indie-otteisen elokuvan aihe on saanut alkunsa Coxin omasta urasta ulosottomiehenä. Elokuvan nimi tarkoittaa suoraotteista kaveria, joka ilmestyy ovelle, jos et ole maksanut laskujasi. Bud (mainion kulmikkaan roolin tekevä Harry Dean Stanton) tarjoaa sattumalta kohtaamalleen Ottolle (Emilio Estevez) pientä auton takavarikointikeikkaa, mistä urkenee vivahteikas ura repo manina. Otto löytää kutsumuksensa ja alkaa noudattaa ammattikunnan eettistä koodistoa.

Elokuvan ällistyttävin mauste on Vuoden 1964 Chevrolet Malibu, josta joku tarjoutuu maksamaan 20 000 taalaa. Auto – jonka perässä myös CIA on ja joka kiertää käyttäjältä toiselle – liittyy ulkoavaruuden asukkaisiin. Takakonttia raottamalla uteliaista jää kirjaimellisesti savuava vana maahan.

Repo Man on viihdyttävä ja herkullinen sekoitus seikkailua, älyvapaata tieteiselokuvaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Estevezin hahmo, kuin muutkin ihmiset, on suurkaupunkin slummeissa räpiköivä, elämään heitetty surkimus, joka yrittää ottaa vain kaikesta parhaan irti. Ja kuten hän sanoo, ”autojen takavarikointi ei ole koskaan tylsää”.

”Valot himmenevät. Rikollinen elämäni saa surkean lopun. Kuitenkin syytän yhteiskuntaa. Yhteiskunta teki minusta sen, mikä olen.” ”Älä puhu paskaa. Olet valkoinen lähiökakara niin kuin minäkin”.

Elokuvassa on häivähdys uuden aallon kokeilevuutta, pukeutuneena katujen arjen absurdiuteen (mummo huolehtii kadulle kasattujen jätteiden kohtalosta, pariskunta suunnittelee vauvan hankkimista ennen menemistä sisään kauppaan haulikon kanssa). Itse asiassa alieneihin ja ufoihin liittyvä juonikuvio on niin uskomaton ja pudottava, että sen järjettömyydellä ei ole lopulta vaikutusta kulttielokuvan ansioihin.

4 / 5

IMDb

Kuollut mies ei palttoota kaipaa (1982)

Film noir -elokuvagenren merkitys elokuvahistorialle ja taiteenlajille todistetaan parhaiten 1940- ja 1950- luvun uniikkiin elokuvalajiin myöhemmin valkokankaalla tehdyillä viittauksilla. Etenkin 1970-luku ja 1980-alku olivat noir-spoofin kulta-aikaa: Pitkät jäähyväiset (1973), Kerta vielä, Sam (1972) ja Kuollut mies ei palttoota kaipaa ovat hatunnosto Hollywoodin legendaariselle mustan elokuvan genrelle, salapoliisielokuville ja ikimuistoisille hahmoille.

Cark Reinerin ohjaama elokuva on monella tapaa velkaa vanhalle ja edusta samalla alan jatkumoa: kyseessä oli sekä legendaarisen säveltäjä Miklos Rozsan että pukusuunnittelija Edith Headin viimeinen elokuva.

Steve Martinin käsikirjoittama ja tähdittämä salapoliisiparodia seuraa kaavaltaan aikalaisteoksia, salapoliisielokuvia. Martin esittää yksityisetsivä Rigby Reardonia, joka alkaa selvittää Juliet Forrestin (Juliet Forrest) tiedemiesisän kuolemaa auto-onnettomuudessa: kyseessä ei ehkä ollutkaan onnettomuus. Pian hän ajautuukin alamaailman persoonien pariin.

Mikä mielenkiintoisinta, kyseessä ovat vanhat tutut: mukaan on taitavalla kädellä ja harkitusti leikattu otteita paristakymmenestä 1940- ja 1950-luvun genre-elokuvasta. Rigbyn apurina ja oikeana kätenä toimii Philip Marlowe (Humphrey Bogart), kukas muu.

"I hadn't seen a body put together like that since I'd solved the case of the Murdered Girl with the Big Tits." -Rigby

Juoneltaan tämä välillä varsin räävitön elokuva on yhtä sekava kuin John Hustonin Syvä Uni, mutta väliäkös tuolla: hulvattomia hetkiä ja palkitsevia oivalluksia on luvassa ainakin vanhojen rikoselokuvien ystävälle! Vanhoista leffoista kuvattuja otteita on välillä todella vaikea erottaa mustavalkoisena kuvatusta 1980-luvun materiaalista.

3½ / 5

IMDb

Hurmio (1933)

Haysin koodia edeltävän Hollywood-tuotannon ohella on hyvä katsoa vastinpari ajan eurooppalaisesta elokuvasta.

Tshekkoslovakialainen draama, Gustav Machatyn Hurmio on tunnettu ennen muuta elokuvan sisältöön liittyvän triviatiedon ja uraauurtavuuden johdosta. Filmi oli ensimmäinen ei-pornografinen teatterilevityksen saanut elokuva, jossa esiteltiin naisen orgasmi. Elokuvan ansioksi on epäilemättä jo luettava, että paavi Pius XII asetti elokuvan julkisesti pannaan. Siis: pubivisat ja kinkkiset kysymyspatteristot, täältä tullaan!

Juoniasetelma keskittyy nuoren naisen seksuaalisen turhautumisen ympärille. Myöhempi Hollywood-tähti Hedy Lamarr esittää Evaa, vanhemman miehen kanssa naimisiin mennyttä tyttöä, joka varsin nopeasti turhautuu ”perusarkea” rakastavan miehen vieroksuvaan asenteeseen nuorta aviovaimoa kohtaan. Palattuaan isänsä luokse hän, uidessaan alastomana paikallisena lammella, kohtaa nuoren miehen Adamin (Aribert Mog). Mikä raamatullinen ja alkukantainen nimileikki!

Patoutunut intohimo johtaa ennen pitkää, kunniantunnonkin kustannuksella, edelleen avioliitossa olevan vaimon uuden rakkauden pariin. Seuraukset ovat sanalla sanoen kohtalokkaita.

Machatyn paatosta täynnä oleva kolmiodraama on vahvimmillaan visuaalisessa puolessa, kuvakielessä, Evan rakkauden nälän kuvaamisessa. Intohimon allegoriana näytetään niin hevosten kuin muunkin luonnon villiintymistä. Vahva kuvakieli ei sanoja kaipaa ja käytännössä puhutaan mykkäelokuvasta muutamin repliikein. Lopussa filmi muuttuu yhä vertauskuvallisemmaksi työläiseetoksen kuvauksessaan.

Katsoin elokuvasta 83 minuuttia pitkän version. Aikansa kohuelokuvaa ei ole esitetty Suomen tv:ssä, ensi-iltansa se sai toki Bio-Biossa jo vuoden 1933 viimeisenä päivänä.

2½ / 5

IMDb

Peli on menetetty (1956)

Uskomatonta, kuinka aika rientää. Muistan elävästi, kuinka Stanley Kubrickin rikostrilleri, film-noir The Killing teki minuun vaikutuksen yliopisto-opiskeluiden 1. tai 2. vuonna. Olin juuri tutustunut mustan elokuvan genreen ja nähnyt ohjaajan tuotoksista mm. Kellopeliappelsiinin. Muistiinpanojeni mukaan olen katsonut elokuvan viimeksi heinäkuussa 2005 eli lähes 10 vuoden jälkeen oli viimeistäänkin aika verestää muistikuva ”täydellisestä heist-elokuvasta”.

Kubrick loi tinkimättömään tyyliinsä ”lopulliset” mestariteokset useammassa eri elokuvagenressä. Peli on menetetty on film-noirin loppulaukkaa, viimeisiä suuria elokuvia sarjassa ennen klassisen mustan elokuvan kuihtumista 1950-luvulla. Se vie myös genren tunnusmerkit vielä yhden pykälän eteenpäin, äärivaihteelle. Elokuva pohjautuu Lionel Whiten romaaniin ”Clean Brake”.

Kaukaa katsottuna kyseessä on klassinen heist- eli ryöstöelokuva. Tarkoituksena on ryöstää miehissä paikallisen raviradan kassa. Elokuvassa nähty ravirata on Bay Meadows lähellä San Fransiscoa. Motiiveita on yhtä monta kuin on miestäkin. Organisaattori ja aivot ovat Johnny Clay (Sterling Hayden), joka tavoittelee menneiden linnareissujen jälkeen arvostusta ja jotain vähän parempaa niin itselleen kuin naiiville naiselleenkin.. 

”The 5 Men Had a $2,000,000 Secret Until One of them told this Woman!”

Suuren osan vaikuttavuudesta tekevät ilmeikkäät näyttelijät. Marie Windsorin näyttelemä Sherry miestään halveksuvana ja kaappikomistustaan rakastavana naisena on ahneen luuskan ikoninen ruumiillistuma. Onhan näitä nähty elokuvahistoriassa paljon ennen ja jälkeenpäinkin, mutta harva ”femme fatale” on yhtä groteskin hienolla tavalla laittanut toiminnan käyntiin. Hänen pehmeä mutta asianlaidan lopulta tiedostava miehensä George (Elisha Cook Jr) on varsin pudottava vastinpari jengin jäsenenä ja raviradan kassana. Georgen motiivi keikkaan on alhainen: saada arvostusta palvomaltaan naiselta.

Elokuva ei toki olisi mitään ilman Sterling Haydenia ja Johnny Clayta. Pedantti porukan pää taitaa suunnittelun ja toteutuksen, mutta on taipuvainen melankoliaan ”viimeisen keikan” haasteiden ansiosta. Elokuvan virallinen, varaukseton pahis tuntuu olevan urheiluautollaan huristeleva ampuja-Nikki.

24 päivässä kuvattu, halpisbudjetilla tehty James B. Harriksen tuotanto taistelee kaikkia epätodennäköisyyksiä vastaan. Elokuva oli ensimmäinen Kubrickin ohjaus, jossa hän työskenteli ihka oikean kuvaajan kanssa! Elokuvan kuvakieleen, valoihin ja varjoihin ei voi olla ihastumatta. Otetaan nyt esimerkiksi kuva ryöstöporukasta istumassa hämärässä huoneessa lampun valaistessa Haydenin kasvoja.

"You know, I've often thought that the gangster and the artist are the same in the eyes of the masses. They are admired and hero-worshipped, but there is always present underlying wish to see them destroyed at the peak of their glory." -Maurice

Elokuvassa on hermo pinnassa ja kaikkea tuntuu olevan ylimitoitetusti, jopa puhetta. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin lämminverihevosen lailla. Kaikkea leimaa kohtalonomaisuus. Väkivaltaa ei ole paljon, mutta se vähäinen on äkkinäistä ja räjähtävää. Musiikki (klassinen, jazz, torvet) on ohjaajan tavaramerkkinä hyvin tasapainotettu kokonaisuus.

The Killing oli epälineaarisuudessaan aikaansa edellä. Rahoittaja United Artistin mukaan haluama kertojaääni tuo konstruktiota elokuvaan tai sitten ei, ainakin tyypillinen film-noir elementti on kyseessä. Joka tapauksessa tuotantomuoto kaikeksi takasi hyvin pitkälti vapaat kädet Kubrickille toteuttaa elokuvan oman näkemyksensä mukaiseksi.

[Bottom line ja spoileri]

Peli on menetetty on intensiivisyydessään äärimmilleen viety heist-jännäri, palapeli, jonka kruunaa suloisen ironinen loppu ja täydellinen paskahalvaus. Peli on menetetty on epätodennäköinen suosikki Kubrickin elokuvista, tiedän, mutta tätä voisi tunnelman puolesta myydä kilon paloissa torilla hyvään hintaan.

5 / 5

IMDb