Jälki häviää tyhjään (1946)

"I feel all dead inside . . . backed up in a dark corner . . . and I don't know who's hitting me."

Film noirin peruskuvio on sankaria pimeillä kujilla vainoava salaliitto, mystinen verkosto, josta ei tahdo ottaa selvää tutkimallakaan. Henry Hathawayn Manhattan-synkistely on yksi parhaista esimerkeistä tässä sarjassa.

Yksityisetsivä Bradford Galt (Mark Stevens) ottaa kiinni häntä varjostaneen valkotakkisen miehen, ja paljastuu, että Galtia vainoaa yhtiökumppani menneisyydestä, Anthony Jardine (Kurt Kreuger). Kaikki ei kuitenkaan lopulta ole yhtä yksinkertaista, vaan Jardinen löydyttyä kuolleena Galt huomaa joutuneensa lavastetuksi murhasta tuntemattoman tahon toimesta.

Galtin ja hänen sihteerinsä Kathleenin (hehkeän neuvokas Lucille Ball) yhteispeli toimii ja kyseessä onkin kiehtova ja viihdyttävä mysteeri vauhdikkaine on location -kohtauksineen. Loppu kuitenkin lässähtää, elokuvan ajauduttua kolmiodraamaksi, tämän johtaessa kohtalokkaisiin seurauksiin.

Kuten monessa 1940-luvun New York –elokuvassa, myös tässä kuullaan "Manhattan Melody" –teema elokuvan crediteissä.

3½ / 5

IMDb

Kiihotus (1962)

"No matter how much you hate me, blame me, and want to shoot me - it wasn't all my fault!" -Adam Cramer

Poliittisesti Yhdysvaltain 1960-luvun rotukysymykseen kantaa ottavan elokuvan "Kiihotus" (The Intruder) ohjaaminen ei tunnu sopivan kulttiohjaaja Roger Cormanin profiiliin. Elokuva oli tekijälleen omituinen halpatuotanto siinä, että se ei tuottanut – toisin kuin muut elokuvansa – siihen laitettuja rahoja takaisin. Rotuerottelu oli Cormanille kuitenkin omantunnon kysymys. Elokuva kuvattiin pienessä missourilaisessa kaupungissa – lopulta kuvausryhmä sai lähtöpassit ”liiallisen vasemmistolaisuutensa” takia.

Valkotakkinen Adam Cramer (myöhempi ”Star Trek” William Shatner) tulee kaupunkiin hetkellä, jolla uusi laki on tuomassa mustat oppilaat samoihin kouluihin valkoisten lasten kanssa. Cramer ruokkii vanhakantaisten ihmisten ennakkoluuloja mustaa väestönosaa kohtaan ja onnistuu tavoitteessaan erinomaisesti, tuloksena mustan koulupojan raiskausepäily ja lynkkauksen uhka.

Cramerin populismi tuntuu vetävän vielä yhden vaihteen kovemmalle Frank Capran Hollywood-tuotantojen yleisön villitsijöistä. Rakeisessa, B-elokuvaa kerronnan pulssissa muistuttavassa independent-tuotannossa onnistutaan luomaan katsojalle poikkeuksellisen epämukava tunnetila (samana vuonna ilmestynyt Kuin surmaisi satakielen tekee saman siloitellummin) ja loppuratkaisu jättää poikkeuksellisen pahan maun, tilanne jää aivan kuin auki ja pahuus tuntuu jäävän kytemään.

Corman katkeroitui elokuvan huonosta tuotosta – amerikkalaiset odottivat ajalla elokuvilta vielä pelkkää viihdearvoa – ja palasi perinteisten tuotostensa pariin. Hänen tärkein elokuvansa tämä eittämättä on ja yksi parhaista ”muukalainen saapuu pikkukaupunkiin sekoittamaan pakkaa” -leffoista.

4½ / 5

IMDb

Päivä lännessä (1940)

Chicon pianoesitys ja harpun soittaminen intiaanileirissä ovat parasta miehen esittämää viihdettä.

"Päivä lännessä" on Marxin veljesten yleensä vähemmän arvostettua myöhäiskauden tuotantoa.

Newyorkinjuutalaiset Groucho, Chico ja Harpo pistävät ranttaliksi nyt täysin irti normaaliympäristöstään olevissa lännenmaisemissa, päätavoitteenaan arvokkaan maapalstan palauttaminen oikeille omistajilleen. Juonihan – aukkoineen - jää jälleen kerran sivurooliin hervottoman vitsin toistuessa toisensa perään.

”Lulubelle, it's you! I didn't recognize you standing up.”

Elokuvassa myös toiminnalliset puitteet ovat kunnossa. Heti alussa rautatieasemalla on yksi elokuvan nerokkaimmista pitkistä sketseistä, missä veljekset huijaavat toisiltaan rahaa matkalippuun 10 taalan seteliin kiinnitetyn langan avulla. Chicon pianoesitys ja harpun soittaminen intiaanileirissä ovat parasta miehen esittämää viihdettä. Elokuva päättyy huimaan, eeppiseen takaa-ajoon junassa – polttopuun loppuessa laitetaan kaksi junanvaunua päreiksi (MGM oli vähällä jättää käsikirjoituksessa olleen junakohtauksen pois sen kalleuden takia!)

Epätasaisuudestaan (keskivälillä tyhjäkäyntiä) huolimatta Marx-viihdettä parhaimmasta päästä lännenelementteineen.

4 / 5

IMDb

Guadalcanal tiedoittaa (1943)

”Guadalcanal tiedoittaa”, puolidokumentaarinen elokuva merijalkaväen osallistumisesta Guadalcanalin taisteluun syksyllä 1942, onnistuu sekä koskettamaan että viihdyttämään. Elokuva ei ole Hollywoodia sodan propagandisimmasta päästä: pahin öyhötys on jätetty pois, vaikkakin taistelukohtaukset ovat melko massiivisia. Sodan arki koittaa aste asteelta merijalkaväen noustua maihin. Hahmogalleria noudattaa perustasoa, mutta käsikirjoitukseen ja taustaresearchiin on selvästi kiinnitetty huomiota. DVD-julkaisun kannessa oleva Anthony Quinn ei ole sen merkittävämmässä roolissa kuin muutkaan Joet. Myöhempi tähti on arvatenkin nostettu tarkoituksella esiin, elokuvan muuten häivyttyä valitettavaan tuntemattomuuteen.

3½ / 5

IMDb

Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983)

David Cronenberg on jättänyt provosoivimman vaihteensa käyttämättä kasarikauhutrillerissä Viimeinen yhteys.

Aihe on kiehtova: viiden vuoden koomasta heräävä Johnny Smith (Christopher Walken) huomaa menettäneensä ajan kulumisen vuoksi työnsä ja tyttöystävänsä, mutta saaneensa selvänäkijän kyvyn – haluamattaan.

Kingin romaania seuraileva tarina on hitaasti kehittyvä ja tummasävyinen. Walken jättää pahimmat särmänsä ja maneerinsa roolisuorituksestaan pois katkeroituvana Smithinä. Huomiota herättävän hyvän työn tekee Martin Sheen populistisena vallanhaluisena poliitikkona, jonka pyrkimyksiin myös Smithin kohtalo lopulta sitoutuu traagisella tavalla.

Viimeinen yhteys on Kingiä viihdyttävimmästä päästä, katsoo tätä sitten traagisena rakkaustarinana, mysteerinä, scifinä tai kauhuna.

4 / 5

IMDb

Luoti luodista (1950)

Lakia paossa oleva revolverisankari Choya (Alan Ladd) houkutellaan mukaan porukkaan huijaamaan rikkaalta teksasilaiselta karjankasvattajalta tila – keinona Choyan tekeytyminen tilan isännän Laveryn kadonneeksi, 5-vuotiaana kaapatuksi pojaksi. Choyan omatunto alkaa kuitenkin soimata hänen kohdattuaan Laveryn perheen ja varsinkin kauniin fiktiivisen sisaren Ruthin (Mona Freeman). Tie viekin Rio Granden toiselle puolen hakemaan oikeaa Richard Lavery Jr:a takaisin teksasilaiselle ranchille, mistä aiheutuu vauhdikkaita vaiheita ja takaa-ajo jylhissä maisemissa.

Elokuvan käsikirjoituksessa on aukkoja ja juoni jotensakin epäuskottava, Choyan yllättävän moraalin löytymisen takia. Puutteita Rudolph Matén elokuva korvaa kauniilla kuvasommittelulla Teksasin maisemissa – myöskään tyhjäkäyntiä ei tässä nopeakäyntisessä westernissä esiinny. Hahmot jäävät dynaamisessa elokuvassa kuitenkin ohuiksi – varsinkin Ruthin rooli häipyy kuriositeetin asteelle yksiulotteiseksi, veljeään kaipaavaksi sisareksi. Ladd hoitaa roolinsa kuitenkin melko kunniakkaasti.

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja komea pikku seikkailulänkkäri!

3½ / 5

IMDb