Ilveilijöitä (1928)

King Vidorin elokuva on mykkäelokuvaksi jopa nykykatsojankin standardeilla viihdyttävä katsaus elokuvateollisuuden ja tähteyden maailmaan ja kastijakoihin 1920-luvun aikalaisnäkökulmasta. 

Sittemmin lehtimoguli Hearstin vaimona kuuluisaksi tullut Marion Davies on paljon Hollywoodilta odottava etelän ruusu joka tekee uraa unelmakaupungissa aina nickeledeon-tyyppisistä rymistelyistä ”oikeaksi draamanäyttelijäksi”.

Filmi on elokuvafanille sykähdyttävä, tekeväthän elokuvassa cameot niin Charlie Chaplin kuin John Gilbert. Eräs päähahmoista parodisoi Gilbertin tähtistatusta ja narsismia varsin herkullisella tavalla.

4 / 5

IMDb

Viimeinen määräys (1928)

Emil Jannings oli yksi mieleenpainuvimmista mykkäajan eurooppalaisista elokuvatähdistä: muuntautumiskykyinen, sekä haavoittuneiden että kolossaalisten hahmojen näyttelemiseen pystynyt mies. Kuten Marlene Dietrichin tapauksessa, oli ilmailukykyisellä ohjaaja Josef von Sternbergillä suuri rooli myös hänen suurimmissa elokuvasaavutuksissaan.

Vuonna 1928 valmistuneessa Viimeisessä määräyksessä Jannings esittää Yhdysvaltoihin ja Hollywoodiin maanpakolaisena päätynyttä entistä tsaarin kenraalia ja serkkua Sergius Alexanderia joka on itärintaman taistelussa saksalaisia vastaan vuonna 1917 valmis kaikkeen, keisarillisen Venäjän nimeen. Lopulta hän on kuitenkin humanisti eikä suostu, rintamatilanteen yhä kiristyttyä, uhraamaan joukkojaan näytösluonteisesti serkkunsa vuoksi.

Kurittomuutta ja kapinaa joukkojen ja kansan keskuudessa kylvävät punaiset – johtajanaan Lev Andrejev (William Powell) – ovat hunnien ohella hänen pahin uhkansa, yhdessä kauniin, hieman garbomaisen Natalie Dabrovan (Evelyn Brent) kanssa. Sergius Alexander rakastuu viehkeään mutta petolliseen Natalieen mutta onko tyttö sittenkin rakastumassa häneen? Lopulta menneisyys palaa maanpakolaisen eteen, hänen pyrkiessään avustajana näyttelemään Hollywoodin sotaelokuvaan.

Von Sternbergin loihtima luhistumaisillaan oleva ja vallankumouksen alla pyristelevä Venäjä on täynnä elegantteja interiöörejä ja vellovia, kostoa huutavia väkijoukkoja. Ohjaajan kyky luoda tämän kaltaisia kontrasteja oli ilmiömäinen, lavastuksen ollessa tinkimättömään tyyliin tehtyä. Työväenluokkaa ei kuvata Eisensteinin tyyliin vallankumoukseen historiallisen oikeudenmukaisuuden perässä pyrkivänä rintamana vaan primitiivisenä ja välillä raukkamaisestikin entisiä päällysmiehiään päähän potkivana joukkiona.

Mutta elokuvan suurin ansio on Emil Janningsin pääosa-Oscarinkin saanut roolisuoritus eleganttina ylempisukuisena, uskollisena sodanjohtajana, toisaalta Hollywoodissa haperona mutta lopulta ylväänä nobodyna. Lämpöäkään hänestä ei puutu, sen todistaa viimeistään rakkaus Natalieen. Mykkäelokuva-aika loi edellytykset sujuvalle kansainväliselle näyttelijävaihdolle vanhan ja uuden maailman välillä, luojan kiitos.

4 / 5

IMDb

Kädetön Alfonso (1927)

Rudolf Valentinon, John Gilbertin ja muiden valkokankaan kullanhohtoisten sankarien vastineena Hollywood tarjoili katsojille Lon Chaneyn, miehen, jonka valkokangasolemus kiteytyi rujoissa ja marginaalisissa hahmoissa, oli sitten kysymys oopperan kummituksista tai muista inhimillisen maailman hyljeksimistä otuksista.

Ohjaaja Tod Browningin Kädetön Alfonso pohjautuu löyhästi hänen omiin sirkusvuosiinsa ja työntekijään joka piiloutui poliisia valeasun taakse. Chaney esittää rikollista Alfonsoa, joka on apurinsa kanssa poliisia paossa sirkuksessa. Hän on tekeytynyt kädettömäksi, veitsiä jalallaan heittäväksi akrobaatiksi. Huomionarvoista tässä vaiheessa on, että kädet ovat piilossa korsetin alla, eivät oikeasti poissa.

Hän rakastuu Nanoniin, sirkuksen omistajan tyttäreen, työkumppaniinsa nimenomaisissa sirkuskohtauksissa. Tyttö on omien sanojensa mukaan saanut tarpeekseen häntä käsillään kourivista miehistä ja tässä Alfonso näkee mahdollisuuden. Kun hän lopulta päättää luopua käsistään tytön tähden, on jo liian myöhäistä: Nanon on päättänyt mennä naimisiin sirkuksen voimamiehen kanssa. 

Browningin ytimekäs filmi on yksi mykkä-Hollywoodin eriskummallisimmista elokuvista. Tarina on yksinkertainen mutta kiteyttää ihmiselon peruspiirteitä: haavoittuvuuden, rakkauden, uhrauksen, katumuksen ja vihan. Nämä kaikki tunteet tiivistyvät Lon Chaneyn hahmoon ja ikimuistoiseen roolisuoritukseen. Osan Chaneyn kohtauksista tekee oikeasti Peter Dismuki, kädettömänä syntynyt näyttelijä.

Alfonso on lopulta sukupuoleton hahmo, Nanonin turvasatama keskellä maskuliinisia ja hänessä riippuvia miehiä. Chaneyn tuska naimisiin menevää pariskuntaa katsellessaan on sydäntä riipivää mutta senkin voittaa kylmäävä loppukohtaus hevosten kanssa. Elokuvan loppu on hieman töksähtävä mutta sopinee lopulta traagisen tarinan loogiseksi finaaliksi.

Elokuva esiintyy Steven Jay Schneiderin legendaarisella 1001 elokuvan listalla.

4½ / 5

IMDb

Suuri paraati (1925)

Mykkäelokuvan suurten klassikoiden parissa on tullut varsinkin tämän kevään kuluessa vietettyä tovi jos toinenkin. Mukaan on mahtunut niin F.W. Murnaun yksinkertaisen kaunista tuotantoa kuin Chaplinin klassikoitakin.

Mykkäaikakauden suurin taloudellinen menestys oli King Vidorin vuonna ohjaama Suuri paraati. Kyseessä oli itsekin sotaan laivastossa osallistuneen Laurence Stallingsin mittatilaustyönä tehty käsikirjoitus MGM:lle ja legendaariselle tuotantopäällikkö Irving Thalbergille. Antimilitaristisesta elokuvasta tuli aikansa suurin tuotanto 3000 sotilaan, 200 kuorma-auton ja 100 lentokoneen voimin - tämä merkittävä apu saatiin sota-laitokselta.

Itse juoni on pääpiirteissään melko tavanomainen ja ennalta-arvattava, kun alkuun vain päästään. Rikkaan bisnesmiehen loikoileva poika James Apperson (John Gilbert) joutuu puoleksi vahingossa värväytyneeksi sotaan vuonna 1917. Kotiin jäävät odottamaan ylpeä isä, huolissaan oleva äiti ja kaipaileva kihlattu. Kaukana linjoista Ranskassa jalkaväki tappaa aikaa odottaessaan etulinjaan pääsyä, Gilbertin rakastuessa maalaistyttö Melisandeen (Renée Adorée).

Elokuvan toinen puolisko käsittää amerikkalaisten matkan rintamalle, tulikasteen ja taistelun juoksuhaudoissa. Apperson huomaa pian sodan julmuuden ja mielettömyyden, lähimpien kahden toverinsa saatua surmansa. Häntä itseäänkin kohtaa haavoittuminen.

Elokuva oli sittemmin Greta Garbon vastanäyttelijänä kunnostautuneen John Gilbertin kuuluisuuteen nostanut filmi ja hienostihan voimakaspiirteinenGilbert (lemmen)tuskaista sotamiestä näytteleekin. Rakastettunsa Renée Adorée on söötti, miehensä rintamalle ehkä ainaiseksi menettävä maalaistyttö.

Filmissä on mukana ehkä yksi elokuvahistorian kauneimmista hyvästelykohtauksista. Elokuvan puolivälissä amerikkalaisten kuorma-autokolonna on lähdössä eturintamaan, tytön etsiessä Gilbertiä tuhansien sotilaiden joukosta. Tässä järjestelmällisen sotaan lähdön ja toisaalta sekasorron keskellä, kahden pienen ihmisen tavoitellessa toisiaan, tavoitellaan tunnerekisterin ääripäätä lähes Frank Borzagen malliin. Loppukohtaus on toki sekin hieno - onko se uskottava, onkin sitten toinen juttu! Ja onko lopulta edes olennainen asia.

"Waiting! Orders! Mud! Blood! Stinking stiffs! What the hell do we get out of this war anyway!" (väliteksti)

Filmi, kuten sanottua, on kerronnaltaan sodanvastainen, esitellen vuosikymmenen takaiset uudet julmuuden välineet: taistelukaasun, konekiväärit ja tankit. Apperson kohtaa kuolevan vihollisen silmästä silmään pommikuopassa, havaitakseen saksalaisen sotilaan inhimillisyyden. Tämähän asetelma on tullut suurelle yleisölle hieman varioituna tutuksi Remarquen vuonna 1929 ilmestyneestä romaanista.

Vidorin rintamakuvat ovat graafisia ja - yhdessä Carl Davisin vuonna 1988 säveltämän musiikin kanssa - aikalaiselokuvaksi filmi onkin hämmästyttävän totaalinen sodan modernia koneistoa kuvatessaan. Elokuva on hienosti restauroitu 1990-luvulla MGM:n ja Thames Silentsin yhteisprojektina.

Suomen TV:ssä elokuva on nähty viimeksi vuonna 1976.


4 / 5


IMDb

Pähkähullujen paratiisi (1976)

1970-luvun amerikkalainen elokuvakulttuuri oli astunut suuren harppauksen eteenpäin (tai taakse päin?) 1910- ja 1920-luvun mykkäelokuvavuosista. Klassisen äänettömän filmin saavutuksia ei osattu vielä tässä vaiheessa arvostaa, elokuvakoneiston tultua yhä rationaalisemmaksi suuren yleisön elokuvan tuottajaksi.

Kumma kyllä, vuosikymmenellä syntyi valkokankaalle joukko tarinoita studiojärjestelmän kultaisista vuosista. Aihetta kommentoi myös komedian mestari Mel Brooks tekemällä mykkäelokuvan mykkäelokuvan tekemisestä, herättäen henkiin vanhan gagi-kulttuurin.

Big Picture Studios on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja vaarassa joutua suuren monialakonsernin syömäksi. Elokuvantekijät Mel Funn (Brooks), Marty Eggs (Marty Feldman) ja Dom Bell (Dom DeLuise) tarjoavat studiopomolle tehtäväksi epätodennäköistä vaihtoehtoa, mykkäelokuvaa. Lopulta se suostutaan toteuttamaan jos mukaan saadaan Hollywoodin suurimmat tähdet. Kohta pääsemmekin seuraamaan mykkäelokuvan elekielellä tehtyjä jallituksia, kun mukaan yritetään saada James Caan, Burt Reynolds, Liza Minnelli, Anne Bancroft, Marcel Marceau ja Paul Newman.

Brooks vetää ohjauksensa (ja näyttelemisensä) jälleen sata lasissa, äänettömän elokuvan metodeja, näyttelemistä ja dramatiikkaa välillä suurestikin liioitellen. Kaikki tehdään kuitenkin ilmiselvällä rakkaudella vanhaa elokuvaa kohtaan, on kyse sitten hemaisevista leideistä (Bancroft) tai eeppisistä takaa-ajoista (Newman mallia invalidi).

Filmillä on myös tosipohja aikakauteen suhteutettuna: elokuvassa kuvattu demoninen monialayritys on spooffi, esikuvanaan Gulf & Western, joka nielaisi 1960-luvulla mm. Paramount-yhtiön.

3½ / 5

IMDb

Päivänsäde (1929)

Sodankylän elokuvajuhlien toinen mykkäfilmi oli jo etukäteen arvioituna pienempi spektaakkeli. Kyseessä kun ei ollut kamarikokoonpanosäestys vaan Antonio Coppolan taidonnäyte flyygelillä. Hän pohjusti elokuvan hienosti lukemalla sen henkilökohtaisesti yhdeksi kauneimmista elokuvista. Odotukset olivat siis korkealla, varsinkin kun Borzagea oli vastikään tullut kotioloissa katseltua. Isoon telttaan ahtautui lähes teltan kapasiteetin verran ihmisiä, jälleen kerran. Itse tuijotimme elokuvaa hyvistä asemista etukatsomosta.

Filmin juoni on päämuodossaan kolmiodraama. Köyhä 17-vuotias maalaistyttö Mary (Janet Gaynor) kohtaa Timin (Charles Farrell) ensimmäisen maailmansodan aattona, kirjoittaakseen tälle juoksuhautoihin kirjeitä toisensa perään, ”koska hän tykkäsi soltuista”. Tim vammautuu sodassa ja joutuu pyörätuoliin. Rintamalta palaa kotiseudulle myös kersantti Martin Wrenn (Guinn Williams), naisissa juokseva häirikkö, joka kiinnittää silmänsä tyttöön. Timin ja Maryn rakkaus on kuitenkin puhdasta – tätä ei tajua myöskään tyttären tulevaisuudesta huolissaan oleva Maryn äiti.

Pääosissa on jälleen kerran Borzagen vakiopari mykkäkaudelta, Gaynor ja Farrell. Eritoten Farrellin roolisuoritus halvautumistaan surevana mutta tyttöään rakastavana entisenä solttuna lähentelee loistavaa. Lopussa hän kerää kaiken tarmonsa taistellakseen tyttönsä sydämestä lumimyrskyn keskellä.

Elokuva on viime vuosien löytö Hollannin elokuva-arkistoista ja elokuvaan on lisätty englanninkieliset välitekstit ilmeisestikin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisesti. Tämä kaikki on upeaa, koska kyseessä on Coppolan sanoin yksi puhtaasti kauneimmista rakkaustarinoista valkokankaalla. Kuten hän kommentoi, parisuhdeterapian sijasta riutuvan avioparin kannattaa katsoa tämä Borzagen elokuva nähdäkseen asiat jälleen kirkkaammin! Elokuvan katsoakseen kannattaa tyhjentää itsensä äänielokuvan painolastista jotta näkee kaiken puhtaammin: pienet eleet, katseet ja loistava tarinankuljetus antavat katsojalle paljon.

Elokuva sai Suomen ensi-iltansa Capitolissa jo syyskuussa 1930, mutta TV:ssä sitä ei olla nähty.

4 ½ / 5

IMDb

Les nouveaux messieurs (1929)

Sodankylän elokuvajuhlien päänäytös oli tänä vuonna omistettu syksyllä kuolleelle monivuotiselle taiteelliselle johtajalle Peter von Baghille. Tällä kertaa mykkäfilmiksi oli valittu ranskalainen elokuvaklassikko, jonka ohjaaja Jacques Feyder oli ainakin itselle aiemmin tuntematon nimi. Filmiä ahtautui katsomaan uskomaton määrä ihmisiä, arviolta n. 1000-1500 henkeä. Uusi festivaaliteltta venyi kuin venyikin ihmispaljouden edessä. Mukana elokuvaa katsomassa olivat kunniavieraiden ohella mm. Aki ja Mika Kaurismäki.

Kyseessä on satiirinen komedia ihastuttavasta balettitanssijasta Suzanne Verrierista (Gaby Morlay) ja tämän kosijoista. Vaikutusvaltaisempi ja varakkaampi heistä on ilman muuta aristokraatti ja konservatiivipoliitikko kreivi Comte de Montoire-Grandpre (Henry Roussell). Salaa tyttöön on rakastunut vasemmistolainen sähkömies Jacques Gaillac (Albert Prejean), joka viekkaana käyttää liikennealan lakkoa saadakseen tytön pauloihinsa. Jacques’n tultua valittua parlamenttiin ja lopulta ministeriksi joutuu ajanpuutteen takia kriisiin suhde Suzanneen. Vasemmistopuolueen alamäen johdosta. hallituksen kaaduttua, Gaillac valitsee Jacquen’n myös uuden hallituksen ministeriksi.

Elokuvan julkaisu Ranskassa myöhästyi useita kuukausia, koska elokuva antaa varsin maukkaan satiirisen kuvan kotimaansa politiikasta, parlamentin toimintatavoista sekä ministerien ajankäytöstä. Jos ministerin ensimmäinen kiinnostuksen kohde on varmistaa erään balettitanssijan työpaikka, ollaan ehkä moraalisesti vikauralla työtehtävistä, joskin tämä on hauskaa elokuvallisesti.

Feyderin kaksituntinen elokuva olisi mielestäni kaivannut tiivistämistä ja yksinkertaistamista juonenkäänteissään, nyt elokuva on sekä poliittinen satiiri että rakkauselokuva. Loppu oli minun ja vierustoverini mielestä romanttisen elokuvan antikliimaksi, joskin ehkä realistinen. Mutta kaunis filmi on: erityisesti jäi mieleeni konservatiivipoliitikon haavekuva tanssivista balettitanssijoista parlamentista, kuvakompositio vertaansa vailla mykkäfilmissä.

Elokuvan säesti loistavasti Avanti johtajanaan Antonio Coppola. Tovereiden kanssa seurasimme elokuvaa hyviltä paikoilta, neljänneltä riviltä.

3½ / 5

IMDb

Kultakuume (1925/1942)

Charles Chaplinin kolmas pitkä, taiteilijan United Artists-yhtiölle tekemä elokuva on monen katsojan mielestä hänen parhaimpansa. Auteurin perfektionismin ja naisseikkailujen takia tämä yksi mykkäkauden tuottoisimmista elokuvista kesti kaksi vuotta valmistua, vaiheiden käsittäessä mm. naispääosan esittäjän muutoksen.

Kaksi tai kolme kertaa (edellisestä n. 10 vuotta) elokuvan nyt nähneenä huomasin vasta, että en ole lainkaan nähnyt vuoden 1925 alkuperäistä, noin 90-minuuttista alkuperäisleikkausta. Olenkin katsellut aina Chaplinin vuonna 1942 tekemää ”äänielokuvaa”, joka on kokenut yhtä sun toista leikkaamon pöydällä. Peter von Bagh käyttää Chaplin-kirjassaan kaksi sivua uudemman version haukkumiseen eikä ehkä syyttä suotta: nähtyäni nyt alkuperäisen lopun uudempi vaikuttaa torsolta, siitähän puuttuu loppusuudelma! Parhaimpia piirteitä uudessa versiossa on ilman muuta Chaplinin säveltämä pateettinen musiikki.

Chaplinin kulkuri on maan menneisyyden kannalta merkittävä hahmo senkin takia, että hän oli mukana niin siirtolaislaivalla (elokuva Immigrant), hanttihommissa, tehdastyössä (Nykyaika) kuin kultaryntäyksessäkin. Tällä kertaa löydämme tutun kulkurihahmon kaukaa turvallisesta kaupunkiympäristöstä. Tarina sijoittuu Klondiken kultaryntäyksen aikaiseen Yukoniin, jonne suuri joukko kullankaivajia saapuu haaveillen paremmasta elämästä.

Sankarimme joutuu keskellä lumipyryä turvaan pahamaineisen musta-Larsenin (Tom Murray) mökkiin, jonne kirsikaksi kakun päälle hakeutuu myös kultavaltaukseltaan myrskyä pakoon lähtenyt Jim McKay (romuluinen Mack Swain). Jälleen keskiössä on ruuan saanti ja nälkä: puute saa myös isot miehet taipumaan. Pian olemme nähneet kulkurin syömässä kynttilää ja keittämässä kenkäänsä. Pakolliset kissa-hiiri –leikit leikitään pitkä-Jimin kanssa, kulkurin ollessa toistuvasti vikkelämpi tai ainakin nokkelampi. Kaivoskylän tanssipaikassa kulkuri kokee salamarakkauden ja ihastuu kauniiseen Georgiaan (Georgia Hale), joka kuitenkin ylenkatsoo nukkavierua pikkuhahmoa.

Tämän rakkaus naiseen on kuitenkin varauksetonta, mikä tiivistyy valmisteltaessa uuden vuoden illallispöytää. Hetkeksi käymme kulkurin unimaailmassa, jossa hän esittää rakkaalleen legendaarisen perunatanssin, käyttäen haarukoita apuvälineinään. Lopulta kulkuri tekeekin Georgiaan vaikutuksen, tosin eri tavalla kuin oli tarkoitus.

Chaplinin elokuva on riemastuttava ja sydämeltään kultainen. Kulkuri on, jos mahdollista, vieläkin hauraampi hahmo luonnonvoimien keskellä, taistellessaan ihmisten ja koirien kanssa lumipyryn keskellä ja roikkuessaan jyrkänteen reunalla olevasta talosta. Siellä hän toisaalta esittää myös perimmäisen sitkeytensä: pää ei painu, vaikka sitä työnnetään lumihankeen.

Yokon on oikea ympäristö romantiikalle ja myös sattumalle, tuleehan hänestä lopulta miljonääri. Rakkaus Georgiaan on niin vilpitöntä että katsojan sydän itkee (tai ainakin nyyhkii) paikoittain verta, tyttöjoukon naureskellessa kulkurin kustannuksella.

Alkeellisissa ja viiman puremissa oloissa kaikki tiivistyy perusasioihin: toimeentulo, itsepuolustus, rakkaus. Lontoon köyhistä oloista itse lähteneenä romantikko Chaplin osasi tehdä ikuista elokuvaa näistä aiheista. ”Pojan” ohella on Kultakuume Chaplinin kruununjalokivi, mitä tulee nälkäelokuvaan.

Heitän näin ollen itselleni haasteen saada kokoelmiin alkuperäinen vuoden 1925 versio!

5 / 5

IMDb

Kohtalokas nainen (1928)

Taannoin näkemäni Greta Garbon ja John Gilbertin tähdittämä Flesh and the Devil nosti tietoisuuteeni mykkäkauden yhden legendaarisimman pääosaparin sekä aiemmin tuntemattomaksi jääneen ohjaaja Clarence Brownin. Aikoinaan myös tosielämässä rakastuneen parivaljakon kolmas yhteinen elokuva päätyi katseltavakseni mm. Mykkäelokuvasivuston suosituksesta.

Garbo esittää naispääosassa varakkaaseen sukuun syntynyttä Diana Merrickiä, jonka elämässä on lapsuudesta asti ollut kaksi miestä, rahakas ja uskollinen David Furness (John Mack Brown) sekä karismaattinen mutta persaukinen Neville Holderness (Gilbert). Molemmat miehet palvovat liikkeissään vauhdikasta nuorta naista.

Aito rakkaus jälkimmäiseen ei realisoidu, Nevillen isän lähettäessä poikansa Egyptiin tienaamaan rahaa Dianan elättämiseksi tulevaisuudessa. Avioliitto Davidin kanssa – johon Diana antautuu miehen onnen takaamiseksi – päättyy nopeasti miehen itsemurhaan ja suhde Furnessiin on epävarma, elämän tuomien muuttujien vuoksi.

Elokuvan tematiikkana on yksilön onni muiden (vanhempien ja sisarusten) odotuksia vastaan sekä rakkauden ja suvun arvokkuuden vastakohtaisuus. Päähenkilöt ovat arvokkaita aikansa nuoria, kuitenkin ajan murroksessa, kärsien normeista mutta samalla rimpuillen niistä irti. Elokuvan juonenkäänteet ihmissuhteiden osalta ovat monitahoiset ja välillä Brownin elokuva on lähes silkkaa Kauniit ja rohkeat –saippuaa.

Näissä elokuvissa rakkaus on eeppistä ja ikuista. Ajallinen kaari elokuvassa on Flesh and the Devil-elokuvan tapaan pitkä, nyt kymmenen vuotta. Siirtymät on toteutettu alleviivaamatta. Garbon miessuhteita esitellään kekseliäästi lööppien avulla, onhan kyse seurapiirinaisesta. Garbon hahmon seksuaalista vapautta symboloi hänen sormessaan löyhästi killuva sormus: ajoittain se löytää tiensä myös Gilbertin makuuhuoneen lattialle.

Useissa elokuvissa Garbo kannatteli roolihahmoaan silkalla karismallaan ja olemuksellaan, tässä hän osoittaa myös näyttelijänkykyjään. Erityisesti nousee esiin kohtaus pariisilaisessa sairaalassa, jossa hän taudin houreissa löytää tiensä jälleen Gilbertin kainaloon, kuitenkin pian katuessa rakkauttaan niin ikään paikalle tulleen vaimon edessä.

Elokuva on epäilemättä yksi mykkäkauden ansiokkaimmista tai ainakin tapahtumarikkaimmista melodraamoista. Tunne on vahvaa ja sitä ei lopeta lopulta kuin kuolema, tuli se tavalla tai toisella. Itse elokuvan suomenkielinen nimi hieman huijaa katsojaa, avaimet ihmisten onneen eivät ole yksin hänen käsissään.

4 / 5

IMDb