lauantai 28. toukokuuta 2016

Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946)

Kiintymystä tähän Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin elokuvaan on vaikea järkiperustein kuvata. Kyseessä on sentimentaalinen sympatia ja ihailu brittiläistä Technicolor-viitekehystä ja universaalia rakkaudenylistystä kohtaan.

Eletään toukokuuta 1945: Englantilaisen pommikonelentäjän Peterin (David Niven) radiopuhelun aikana syttyvä kiintymys amerikkalaiseen Yhdysvaltain armeijan ilmavoimille työskentelevään Juneen (Kim Hunter) olisi päättyvä ensimmäisen kuolemaan laskuvarjohypyssä mutta, mutta..

Toisen maailmansodan kiihkeän taistelun keskellä taivaaseen (mitkä lavasteet!) on ryntäystä ja laskut siellä menevät Peterin osalta sekaisin, Englannissakin sumu pannahinen häiritsee kirjanpitoa kuolevista.

Vaikka ”noutaja” tuleekin miestä hakemaan, näkee hän ansaitsevansa toisen tilaisuuden. Lopulta käräjiä Peterin oikeudesta jäädä maan päälle ja hänen ja Junen välisen kiintymyksen aitoudesta käydään taivaallisessa tuomioistuimessa vaikuttavalla kokoonpanolla, syyttäjä Farlanin pitäessä pariskuntaa lujilla. 

Miehen asianajajiksi ovat ehdolla niin Lincoln, Platon kuin Richelieu. Lopulta hän valitsee tohtori Reevesin (Roger Livesey), häntä hoitaneen lääkärin. Rakkaus on asianajajan pääsyy, kyynel todiste.

Aihepiiriltään (elämän rajallisuus keskellä kriisiä, kuoleman olomuodot) filmi on lähellä toista suosikkiani, Bergmanin Seitsemää sinettiä (1957). 

Loppu (taivaallisen tuomarin kasvot leikkaussalissa) jättää katsojan miettimään, oliko kaikki sittenkin hallusinaatiota. Ei sen väliä, Powell toi vereslihalla olevan Euroopan eteen filmin jossa sodan raju todellisuus, elämän hauraus ja kotirintama kohtasivat ajattomuuden ja universaaliuden sfäärit rakastettavalla tavalla.

Nähty viimeksi 2. tammikuuta 2007.

5 / 5

perjantai 13. toukokuuta 2016

Takaikkuna (1954)

Alfred Hitchcockin elokuvatuotannon yksi peruskysymyksistä on, mitä jos tavallinen kadunmies joutuisi keskelle äkkinäistä kysymystä elämästä ja kuolemasta. Brittimestari ymmärsi näkökulman vaikutuksen katsojaan, kyseessä on amerikkalaisen elokuvan perinteissä usein film-noireissa nähty tilanne.

Useimmin katsomani ohjaajan elokuva ja myös oma suosikkini ”villasukat jalassa turvassa kotona” –elokuvaksi on Takaikkuna.

Etusivun valokuvaaja Jefferiesin (James Stewart) liikkumista pois asunnostaan rajoittaa kuvauskeikalla katkennut jalka, joka on kipsattu. Pitkät päivät kuluvat mm. myötäeläessä taloyhtiön sisäpihan arkea. Eräänä päivänä mies alkaa epäillä jotain järkyttävää (paloiteltu vaimon ruumis!) tapahtuneen vastapäisessä asunnossa ja alkaa kerätä langanpäitä yhteen..

Olen selvästikin vihkiytynyt muodoltaan ulkonaisesti pelkistettyihin elokuviin, tässäkin katsoja periaatteessa elää hyvin pitkälti Jefferiesin silmin hänen ikkunasta käsin.

Hänen silmiensä kautta – voi mikä kohtaus! - tutustumme myös jumalaiseen Lisa Carol Fremontiin (Grace Kelly), miehen muotia rakastavaan tyttöystävään. Epäsuhdan parin suhde näyttää olevan epäyhtälö siihen asti kun Lars Thorwaldin, naapurin mörököllin, varjo uhkaa langeta uteliaiden päälle. Yksinhän Stewartin hahmo ei juttua ratkaisisi vaan siihen ohjaa osaltaan ”naisen vaisto”.

Hitchcockin elokuva on luultavasti viihdyttävin näkemäni elokuva esitellessään naapureiden juonenpätkiä ja kutoessaan ne yhteen lopulta yhden ainoan kerran (koiran kuolema). Ikkunan läpi katsottuna näemme samalla elokuvan voiman: kysehän on vain jalostetusta mykkäfilmistä, eleistä, ilmeistä ja kommentaattorista (Stewart).

Sivumennen sanoen on Thelma Ritterin esittämä kodinhoitaja Stella yksi maukkaimpia eteen tulleita elokuvahistorian sivuhahmoja, velkaa Agatha Christien rakastettaville dekkarinaisille. Jokainen ystäväpiiri kaipaa sisäänsä yhtä Stellaa, järjen ääntä.

Takaikkuna olisi helppo leimata ”vain yhdeksi” jännärimysteeriksi. Se on kuitenkin edellä mainitun takia vertaansa vailla oleva standardit asettanut filmi ja niin ollen viitoittanut tulevien elokuvasukupolvien työtä aina Brian de Palmasta lähtien.

Jännitys elokuvassa kehittyy samalla kun Jefferiesin asunto lakkaa lopulta olemasta turvahuone. Ja samallahan turvahuone lähtee myös elokuvakatsojalta, hänhän ON Jefferies!

Nähty viimeksi 28. elokuuta 2012.

5 / 5

torstai 5. toukokuuta 2016

Valamiesten ratkaisu (1957)

Sidney Lumet’n pieneen tilaan sijoittuva valamiesdraama voisi teknisesti olla aivan hyvin tv-elokuva (kuten uusintaversio 1990-luvulta onkin), sen verran pelkistetty on kerrontatyyli.

Kaksitoista oikeuden valitsemaa valamiestä erilaisista taustoista ovat kokoontuneet päättämään nuoren mustan miehen murhatuomiosta. Paikalla on niin hyvin toimeentulevia, slummien kasvatteja, liberaaleja kuin konservatiivejakin.

On lämmin, tila ilman tuuletusta ja useammalla herrasmiehellä omat pienet syynsä lyödä nopeasti päätös lukkoon. Keskustelu ajautuu usein sivupolulle, mainosmiesten paskapuheista jalkapallopeleihin. Konsensuksen tiellä on vain muuan (kuten hän lopussa esittäytyy) arkkitehti Davis (Henry Fonda) joka pitää tärkeänä olla periaatteellisesti eri mieltä – onhan kyse elämästä ja kuolemasta.

Syyttäjän esittämiä todisteita (tappoväline, motiivi, todistajat) lähdetään käymään läpi yksitellen, ei oikeuden kielellä vaan rationaalisesti John Doen näkökulmasta käsin katsottuna, mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia vatvoen.

Lumet’n elokuva sijoittuu perustuslaillisen amerikkalaisen oikeustajun konseptiin: ihmiset saavat oikeudenmukaisen, tasa-arvoisen käsittelyn lain edessä. Samalla se on ansiokas kuvaus ihmismielen hataruudesta ja arkikäsitysten sekä joukkokäyttäytymisen perustavanlaatuisesta olemassaolosta myös elämän ja kuoleman kysymyksissä.

Tulee miettineeksi: entä jos Henry Fondan erimielistä valamiestä ei joukossa olisikaan? Valamiehet lienevät tyyppitapauksia 1950-luvun amerikkalaisista miestyypeistä, Lee J. Cobb ja Ed Begley äärimmäisinä keski-ikäisen luupäisen miehen karikatyyreinä. Cobb oli filmiaikakauden amerikkalainen valkokankaiden voimahyökkääjä joka nostaa elokuvan kuin elokuvan ylös keskinkertaisuudesta – tässä hänen ei sitä onneksi tarvitse tehdä.

Lumet’n elokuva kasvaa kauas hikisestä kokoushuoneesta aina kysymyksiin, mikä on satunnaisesti kootun ihmisjoukon toiminnan dynamiikka kriisitilanteessa ja mitkä ovat oikeusturvamme ihmismielen perusteisiin asti menevät heikkoudet.

Nähty viimeksi 15. kesäkuuta 2005.

5 / 5