tiistai 29. joulukuuta 2015

Muistojen yö (1940)

Tämä elokuva on tämän joulun löytö. Bongasin hömppäelokuviin erikoistuneen Mitchell Leisenin elokuvan amerikkalaiselta parhaiden jouluelokuvien listalta – oppiakseni pian että Suomessa filmiä ei ole TV:ssä nähty. Kotimaan ensi-illan tämä road-movien ja perhe-elokuvan elementtejä sisältävä lämminhenkinen filmi sai 18.4.1947 Bio-Biossa.

Newyorkilaisella Lee Leanderilla (ihana, jokaisella piirteellään elossa oleva Barbara Stanwyck!) on ongelma: pian on joulu ja hän on vaarassa joutua istumaan pyhät tutkintavankeudessa, jäätyään kiinni kolmannen kerran näpistyksestä. Mutta hän yllättyy: hänen syyttäjänsä John Sargent (jo kömpelömpi Fred MacMurray) – joka on juuri pyytänyt oikeudelta lykkäystä oikeudenkäyntiin joulun yli – katuu ärhäkkyyttään ja maksaa Leen lunnaat.

Alkuperäinen tavoite – tytön vienti äidilleen Indianaan – ei toteudu, tyttären ja äidin välien ollessa kylmät vuosien takaa. John pyytääkin Leetä samassa osavaltiossa asuvan oman perheensä (äitinä Beulah Bondi) luo jouluksi. Keskellä lämmintä, tunnelmallista ilmapiiriä Lee ja John rakastuvat, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Mutta kuinka he hoitavat tulevan, joulun jälkeen koittavan oikeudenkäynnin?

Vahvojen, karismaattisten pääosasuoritusten vauhdittama elokuva on täynnä epäloogisuuksia: miksi juuri kroonista varastelijaa oikeudessa kurittanut syyttäjä pyytäisi tätä jo pienen hetken päästä pitkälle autoajelulle länteen? Entä miten oikukas ja itsetietoisen oloinen Lee muuttuu pienessä hetkessä syyttäjäänsä pihkassa olevaksi kiltiksi, jopa Johnin äidin sympatiseeraamaksi naapurintytöksi? 

Huolimatta mm. rikollisen uran varsin vähäiseksi jääneestä analyysista, naiivin ja hyväntahtoisen maailmankuvan läpitunkema elokuva kuitenkin vetosi tähän katsojaan. Tämä ehkä jo pelkästään siitä syystä että eksän ja nykyisen vaimoni kauas maalle perheeni luo vieminen on tuttua puuhaa, myös jouluna. Kontrastit ovat vahvoja, etenkin kaupunkilaistytöille!

Muistojen yö voisi hyvin vakiintua yhdeksi perinteisistä jouluelokuvista tässä taloudessa. Se on sopivan höpsö ja toisaalta elämän ristiriitaisuuksia ja epäsuunnitelmallisuutta edustava filmi.

4 / 5

torstai 24. joulukuuta 2015

Susanin kääntymys (1947)

Näin Yhdysvalloissa joka jouluiseksi klassikoksi vakiintuneen George Seatonin joulupukkielokuvan viimeksi joulun alla 2008. Täksi jouluksi tilasin sen nettikaupasta dvd:nä, huomatakseni lopulta että samainen, Suomessa pitkään TV:ssä sivuutettu filmi tulikin viime viikonloppuna Yle Teemalta.

No, ”34. kadun ihme” toimi aattona anopilla varsin tunnelmallisena sesonkielokuvana kinkun ja laatikoiden kanssa, jälleen kerran.

Luonnenäyttelijä Edmund Gwenn on habitukseltaan kuin luotu näyttelemään Macy’s –tavaratalon joulupukkia Kris Kringleä joka ei suinkaan ole tavallinen hohottelija ja kapitalisti-Santa. Mies väittää olevansa aivan oikea partasuu Napapiiriltä (sieltähän amerikkalaiset uskovat pukin olevan). Hänen esimiehensä tavaratalossa, Doris Walker (Maureen O’Hara) ei pukkiin ja taruolentoihin usko ja hän on opettanut myös tyttärensä Susanin (Natalie Wood) suhtautumaan hahmoon kriittisesti.

You see, Mrs. Walker, this is quite an opportunity for me. For the past 50 years or so I've been getting more and more worried about Christmas. Seems we're all so busy trying to beat the other fellow in making things go faster and look shinier and cost less that Christmas and I are sort of getting lost in the shuffle. (Kringle)

Juristi Fred (John Payne) taas käyttää Susanin kiinnostuksen lopulta voittavaa Kringleä välikappaleena saadakseen Doriksen omakseen. Elokuvan absurdein mutta samalla rakastettavin kamppailu totisten hapannaamojen ja joulun hengen välillä käydään lopulta oikeussalissa jossa pukin asianajajaksi ryhtynyt Fred todistelee a) joulupukin olemassaolon puolesta b) että Kringle on oikea Santa Claus.

Kieli poskessa käsikirjoitettujen argumenttien ollessa samoja kuin mitä jumalan olemassa olosta on käytetty on kohtaukseen vaikea suhtautua vakavasti. Mutta tulemmekin tässä kysymykseen: onko olennaista uskoa itseä hahmoon vaan antaa itselle vapaus ajatella ylipäätään vapaasti ilman rajoituksia, mielikuvitukselle ja lapsenomaisuudelle ajoittain sijaa antaen?

4½ / 5

maanantai 21. joulukuuta 2015

Paluutie katkaistu (1951)


Tämä ilmailuelokuva ei sisällä ässiä, pommikoneita – eikä pääosissa edes lentokapteeneita.

James Stewart esittää brittiläisen lentokonetehtaan hajamielistä, nössöä mutta periksiantamatonta metallurgia joka tutkii uuden Reindeer-suihkuliikennekoneen pyrstön haurastumista koetiloissa – joutuakseen sattuman kautta matkalle yli Atlantin pian matkansa päähän tulevassa vastaavassa koneessa.

Hänen tutkimuksiinsa uskovat ovat harvassa, liiketaloudellisten periaatteiden painaessa lentokonetehtaassa enenemmän.

Filmi sisältää sekä jännityksen (Stewart, lentoemännät ja naismatkustaja Marlene Dietrich jännittävät murtumaa) että romantiikan elementtejä, kokonaisuuden painuessa plussan puolelle.

Elokuva oli kuin ennusmerkki: metallin heikentymisestä johtui myöhemmin vuonna 1954 tapahtunut de Havilland Cometin putoaminen.

3½ / 5

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Minä tunnustan (1953)

Vuonna 1953 valmistunut Minä tunnustan on viimeisiä Hitchcockin ohjaamia äänielokuvia joita allekirjoittaneelta oli vielä näkemättä. Pahnanpohjimmainen ei filmi muutoin kuitenkaan ole vaan soljuvasti etenevä, tunnelmaltaan kohtalokas draamatrilleri.

Ohjaajan suhde katolisuuteen oli monitahoinen, kotikasvatuksen jäljiltä, ja murhasta syytetyksi joutuva pappi ja hänen kilvoittelunsa uskon etiketin, inhimillisyyden ja rakkauden suossa oli hänen tapansa lähestyä aihetta. Vala velvoittaa mutta rakkaus on motiivi elämän haluun – oikean murhaajan ollessa koko ajan hänen silmissään, onhan tämä hänen kodinhoitajansa.

Alussa oikealta murhaajalta tunnustuksen saava pappi (Montgomery Clift) ja hänen – miehen oltua aiemmin Euroopassa sodassa – vanha mielitiettynsä (Anne Baxter) joutuivat murhatun kiristyksen kohteeksi, mikä näyttää elokuvan poliisin silmissä motiivilta. 

Elokuvan parhaan roolisuorituksen metodinäyttelijä-Cliftin (Hitcockin inhokki!) ohella tekee herkkä, kaunis ja sentimentaalinen Baxter. Teologiset, syvemmät kysymykset jäävät elokuvassa käsittelemättä, filmin jännityksen syntyessä uskollisuuden ja inhimillisyyden kaksintaistelusta.

Lopun kohtaus oikeussalin ulkopuolella näyttää kansan typeryyden ja lynkkausmielialan poikkeuksellisen vahvana Hitchcockin elokuvaksi.

Elokuva on kuvattu historiallisessa Quebecin ympäristössä.

4 / 5