sunnuntai 31. elokuuta 2014

Noita palaa elämään (1952)

Genreistä kauhu ei todellakaan ollut kotimaisessa 1960-luvun vaihteeseen ulottuneessa studiojärjestelmä tutuimpia. Onnistuneista elokuvista tulee nopeasti mieleen vain Erik Blombergin Valkoinen peura. Noita palaa elämään perustuu Mika Waltarin käsikirjoitukseen ja 1940-luvulla ensi-iltansa saaneeseen näytelmään.

Mirjami Kuosmasen tähdittämään elokuvaan Roland af Hällströmin taidokasta Noita palaa elämään –filmiä yhdistää villi, demonisten voimien ajama nainen. 1600-luvulla tapetun noidan ruumis löytyy suokaivausten yhteydessä. Arkeologi Hannu (Toivo Mäkelä) päättää siirtää raadon paikallisen kartanon maakellariin tutkittavaksi, vastoin paikallisten palkollisten perinteisiin tukeutuvia ennakkoluuloja. Luonnonvoimien näyttäessä voimakkuuttaan noita palaa elämään saaden Mirja Manen verevän, alastoman muodon.

Riivattu mutta sensuelli ja estoton, salaperäinen nainen saa ensimmäisenä pauloihinsa kartanon naisen tarpeessa olevan pojan Veikon (Sakari Jurkka), mutta ennen pitkää myös talossa työskentelevän taiteilijan (Helge Herala) sekä viimeiseksi tasapainoisessa parisuhteessa elävän arkeologin. Komiikka syntyy kömpelön, lähtökohtaisesti sukupuolettoman tiedemiehen ja aistillisen naisen tempoilevasta vuoropuhelusta. Noidan motiivi palata elämään on kostaa kuolemansa kartanoa pitävälle miesten ketjulle.

Elokuvaa leimaa taidokkaan kuvauksen ja lavastuksen (Jussit molemmille) luoma (yli)dramaattisuus. Lopulta uni ja todellisuus sekoittuvat. Manen alaston olemus ja miehissä syntyvä kiihko vuosisataista suonaista kohtaan tekevät Adams-filmin elokuvasta yhden studiojärjestelmän seksikkäimmistä kautta aikain. 

Viihdyttävä elokuva ilman muuta ansaitsee tulla mainituksi yhtenä kauhu-fantasia -lajityyppinsä harvoista perinteisessä suomalaisessa elokuvassa.

3½ / 5

torstai 28. elokuuta 2014

Viimeinen valtias (1976)

F.Scott Fitzgeraldin keskenjäänyt novelli perustuu nuorena kuolleen MGM-tuottaja Irving Thalbergin viimeisiin vaiheisiin. Elokuvahistoriallisesti Sam Spiegelin elokuva on tärkeä vähintäänkin Elia ”ilmiantaja” Kazanin viimeisenä elokuvana. Filmi oli ystävysten Kazanin ja Spiegelin toinen yhteinen elokuva Alastoman sataman (1954) jälkeen.

Päähahmo Monroe Stahr (Robert DeNiro) on luovin tuottaja Hollywoodin kultakauden isolla studiolla, tapahtumien sijoittuessa arvatenkin 1940-luvun taitteeseen. Monroe on väsymätön taistelussaan ja päämäärissään yhteen liittoutuvia käsikirjoittajia ja studion vanhimpia vastaan. Mies kehittää pakkomielteen sattumalta studiolla näkemästään vaaleasta kaunottaresta Kathleen Mooresta (sittemmin melko tuntemattomaksi jäänyt Ingrid Boulting).

Melko ohuen juonen sijasta elokuva on erityisen kiinnostava miljöönsä ansiosta. Kultakauden studio herää eloon ennen näkemättömällä tavalla halleineen ja parakkeineen. Näyttelijävalikoima on vaikuttava. DeNiro tekee eleettömän, hienovaraisen tulkinnan ja pääosaroolin. Jeanne Moreau ja Tony Curtis ovat tuotannossa olevan elokuvan oikuttelevia, sadunhohteisia tähtiä. Kulisseissa ovat Mitchum, Nicholson, Pleasence, Milland, (Dana) Andrews ja John Carradine.
"We've played safe for two years now. It's time we made a picture that isn't meant to *make* money. Pat Brady is always saying at Academy dinners that we have a certain duty to the public. Okay. It's a good thing for the company to slip in a picture that will lose money. Write it off as good will."
Yksi teema on pakkomielle tavoittamasta naisesta. Mieleen jää kummittelemaan erityisesti Stahrin keskeneräinen, tähtitaivaskatolla varustettu merenrantahuvila, jonka täytyy olla elokuvahistorian toisaalta kliseisin, toisaalta mieltä kiehtovin satunnainen rakastelupaikka. Talon ei ole koskaan lopulta tarkoitus valmistua. Tässä kohtaa Kazan tekee elokuvaa potenssiin kaksi.

Viimeisen valtiaan loppu jää mielestäni laimeaksi ja itse tarinan jälkimaku valjuksi. Keskinkertainen vaikka onkin, kyseessä on klassikkoelokuvafanin elokuva! 

3½ / 5

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Mies, joka ei osannut sanoa EI (1975)

Risto Jarvasta on sanottu, että hän edusti hengeltään teknologiauskovaisen insinöörin ja humanistin sekoitusta. Monet 1970-luvun elokuvat (Jäniksen vuosi, Loma, MJEOSE) esittelevät jollakin tapaa ihmisten elämää määrittelevän systeemin ulkopuolella olevan ihmisen vaellusta karikosta toiseen.

Aimo Niemi (Antti Litja) on Amerikassa vuosia asuttuaan ja siellä papiksi opiskeltuaan palannut kotikaupunkiinsa Helsinkiin, tarkemmin sanottuna tuttuun puutalokaupunginosaan Kivimäkeen (fiktiivinen paikka). Tyytyväisenä hän huomaa kaiken – rakennuksia ja asujaimistoa myöten – pysyneen ennallaan. Maisemassa on hevosenkakkaa ja sellaisia pikkuliikkeitä kuin ”Kaken liha”.

Vaara kuitenkin uhkaa: alue on kaavoitettu elementtitaloja ja suurta ostoskeskusta varten. Toisaalla tuunaavat insinöörit edistystä, kaupunginosassa taas asujaimisto on enemmän tai vähemmän varpaillaan puolustamassa etujaan. Näiden rintamien välissä on Aimo Niemi, melko hitaan ja tyhmän oloinen kolmekymppinen mies noin nopeasti ajateltuna. Hän ei osaa sanoa juuta eikä jaata asioihin ja seurakunnan avioliittoneuvojaksi jouduttuaan koskematon Aimo on enemmän tai vähemmän ulkona tuntemistaan asioista. Naiivin viattomasta miehestä kiinnostuu eniten saman rapun Milla (julistava mutta viehättävä Kirsti Wallasvaara), joka olisi enemmän tai valmis opettamaan Aimolle avioliiton niksejä.

Elokuvan komedia perustuu paitsi humaaniin hyväntuulisuuteen (kertoja on suomenhevonen!) ja ihmisten pälyilyyn, myös Aimon jahkailevuudesta johtuviin väärinkäsityksiin. Alastomien naisten huoneisiin ja naisten saunatiloihin vuoron perään päätyvä seurakunnan harras paimen on pian juorumyllyn kohde. Siinä kun Jäniksen vuosi edustaa vapaan miehen karkaamista oravanpyörästä ja luonnon kuvausta, on tämän elokuvan Aimo vapaa systeemistä toisella tavalla, passiivisen hölmöilevällä tavalla. Nainen tuntuu taas kerran olevan teknokratian orja miestä enemmän Jarvan elokuvassa ja laittaa kolmijalkaisen luontokappaleen ennen pitkää, vääjäämättä kuriin.

Mies joka ei osannut sanoa ei on rakastettavimpia pakoja ihmismielen viattomuuden maisemiin suomalaisessa elokuvassa. 1970-luvulle oli leimallista myös viimeisen puutalo-Helsingin häviäminen – teema, johon Jarva on tarttunut ansiokkaasti. Elokuvan henkilöt (viinaan menevää maalari-Sipilää myöten) tuskin hävisivät elementtitalojen tullessa, mutta yhteisöllisyys uudessa ympäristössä varmasti ennen pitkää kärsi.

4 / 5

lauantai 23. elokuuta 2014

Heitä mami junasta (1987)

Tässäpä varsin viihdyttävä 1980-luvun spin-off vuonna 1951 tehdystä Hitchcockin klassikosta Muukalaisia junassa. Juppikauden otteella, kieli poskessa tehty film-noir –henkinen Danny DeViton ensimmäinen teatterielokuvaohjaus löytyi HBO Nordicin elokuvavalikoimasta.
"Don't you "In a minute, Momma" me! Get off your fat little ass or I'll break it for you! I want two soft boiled eggs, white toast, and some of that grape jelly god damn it! And don't burn the toast!"
Kun alkuperäinen elokuva esitteli meille kaksi ventovierasta kiskoilla, saa DeViton elokuva alkunsa kirjailijakurssilta. Ex-vaimonsa varastettua esikoiskirjan ja maineen ja kunnian vetää lukossa oleva kirjailija Larry (Billy Crystal) henkensä pitimiksi kurssia harrastelijakirjoittajille. Dominoivan hirviöäitinsä pihdeissä oleva, rikosaiheista kirjoittava Owen (DeVito) kuulee Larryn traumasta.

DeViton hahmon nähtyä Hitchcockin elokuvan (sattumalta?) teatterissa hänelle selkenee klassinen crisscross –kuvio murhien vaihtamisesta. Spekulatiivisen keskustelun ja väärinkäsityksen jälkeen Owen saa päähänsä lähteä Hawaijille päästämään Larryn exän vaivoistaan, tapahtumien saadessa pian maanvyöryn oireita.

Heitä mami junasta –elokuvan kertaluontoinen viehätys ja viihdyttävyys perustuu Crystalin ja DeViton karismalle sekä mukiinmenevälle ja hauskalle vanhan idean uudelleen kierrätykselle. Anne Ramsey on kerrassaan loistava vanhana, katkerana ja omistushaluisena äiteenä. Tulevat kerrassaan Soli Labbart ja kotimaiset Kuutamosonaatti-elokuvat mieleen!

3 / 5

maanantai 18. elokuuta 2014

Urhojen tie (1939)


Supervuonna 1939 ensi-iltaan tullut Cecil B. DeMillen historiallinen western Urhojen tie on eeppinen kaikissa suhteissa, niin aiheensa puolesta (kansakunnan yhteen kasvaminen rautateitse) kuin tuotannoltaan.
Paramountin elokuvan ensi-illan sanotaan olleen suurin siihen astisista, sisältäen paraateja, radiolähetyksiä ja juhlajunia.

Ehkä absurdeimpana yksityiskohtana mainittakoon, että elokuvassa nähty viimeinen mantereen ylittävän rautatien naula oli todellinen 10.5.1869 käytetty kultanaula joka lainattiin tuotantoyhtiölle Stanfordin yliopistosta.

Kuten arvata saattaa, elokuva sitoo historiaa ja fiktiota viihdyttäväksi paketiksi. Lincolnin allekirjoittaman suunnitelman mukaisesti Union Pacific -rautatie on tarkoitus jatkaa aina Kalifornian rajalle asti, jossa sen on määrä kohdata Tyyneltä mereltä itään tuleva Pacific-rautatie.

Unionin rautatien rakentaminen suunnitelman mukaisesti ei ole kaikkien Washingtonin intressiryhmien halun mukaista. Miljonääri Asa Barrows palkkaakin kätyreitään (johtajanaan vakiopahis Brian Donlevy Sid Campeaun roolissa) estämään rakennustöiden sujumisen lännessä. Rautateille työskentelevällä Jeff Butlerilla (Joel McCrea) on täysi työ pitää työmaa rauhallisena Campeaun porukan rellestäessä. Länteen päin rautatien mukana on matkalla myös kiskoilla kasvanut voimakastahtoinen Mollie Monahan (Barbara Stanwyck). Draaman jännite syntyy Mollien, Campeaun alaisen Dickin ja Jeffin välisestä kolmiodraamasta. Dick ja Jeff kun ovat vielä tovereita sisällissodan ajoilta, nyt tosin olosuhteiden pakosta vastapuolilla.

Kyseessä on nautittava kaksituntinen paketti studiowesternin kulta-ajoilta, varsinkin sittemmin hienosti restauroituna versiona. Elokuvan tuotantoarvot ovat kohdillaan, kuten DeMillen elokuvissa kuuluukin: joukkokohtaukset ovat suuria, rautahevot hienoja ja kaikkea tuntuu leimaavan historian vääjäämätön eteen päin meneminen. Campeaun porukka on vain väistämätön paha kansakunnan kehityksen tiellä.

Mikään kuolematon western ei Urhojen tie ole, johtuen jo alkuasetelmasta, jossa roolihenkilöiden kohtalokkaat vaiheet ovat melkoisen päälleliimattuja elokuvan synnyn takeena olleen historiallisen kehyksen sisällä. Lännen viiteryhmät esitetään aikansa kuvana yhä kliseisinä kimppuina. Junan kimppuun hyökkäävät intiaanit ovat raakoja ja isoja lapsia päästessään käsiksi idästä tulevien aarteiden kimppuun ja sovitellessaan korsetteja hevosille.

3½ / 5

IMDb

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Veronika Vossin kaipuu (1982)

Rainer Werner Fassbinderin Länsi-Saksa (BRD) -trilogian viimeinen osa perustuu UFA-tähti Sybille Schmitzin (1909–1955) traagiseen sodan jälkeiseen elämään. 1940-luvun lopulta alkaen Schmitziä pidettiin kivuliaana muistutuksena Hitlerin ajan elokuvataiteesta ja hänet korvattiin tuoreemmilla nimillä. Elämän keskiössä olleen näyttelemisen jäätyä pois juominen ja lääkkeiden väärinkäyttö vei näyttelijättären lopulta hautaan.

Fassbinder seuraa osin tosiasioita, filmin sijoittuessa vuoden 1955 Müncheniin. Elokuvassa urheilutoimittaja Robert Krohn (Hilmar Thate) tutustuu sattumalta uransa ehtoopuolella olevaan kaikkien tuntemaan näyttelijättäreen Veronika Vossiin (Rosel Zech). Vossilla on ollut uran ohessa sodan aikana suhde propagandaministeri Joseph Göbbelsiin. Sekavan oloinen, pakko-oireinen nainen elää toisessa todellisuudessa, kuvitellen tekevänsä ainakin vielä yhden suuren roolin nostaakseen itsensä takaisin tähtikartalle. Intiimin yön jälkeen Krohn saa selville, että Veronikasta huolehtii ja pitää lääkekoukussa hänen omaisuutensa perässä oleva tohtori Katz. Epävakaan näyttelijättären viimeiseksi jäävä sivurooli epäonnistuu, tapahtumien saadessa kohtalokkaan käänteen.

Fassbinder tunsi amerikkalaiset elokuvat ja arvatenkin oli tutustunut myös unelmatehtaan tähtikulttiin valoineen ja varjoineen. Mustavalkoisena upeasti kuvattu Veronika Voss on lähes Billy Wilderin Auringonlaskun kadun veroinen tarina päähän nousseesta tähteydestä ja diivan traagisesta alamäestä ajan ja olosuhteiden muuttuessa (Auringonlaskun kadussa Norma Desmondin menestys oli huvennut äänielokuvan tulon myötä). Filmin edetessä huomiota kiinnitetään Veronikan houruilun ohella yhtä lailla tohtori Katzin kylmään ja laskelmoivaan ihmisten heikkoutta hyödyntävään hyväksikäyttöön. Urheiluun orientoitunut toimittaja Krohn joutuu - parhaiden film noirien tavoin - osaksi suurta kuviota, jossa hän ei osaa erottaa ammatillista ja henkilökohtaista sitoutumista.

Jos BRD-trilogian kahta elokuvaa vertailee, Veronika Voss eroaa Maria Braunin hahmosta kuin yö ja päivä, ensimmäisen ollessa hauras ja hyväksikäytölle altis, toisen hyväksikäyttäessä. Omalla tavallaan molemmat ovat kuitenkin ajan muuttumisen oireita.

Veronika Vossin kaipuu lähestyy aihettaan patologisesti ja ilman silkkihansikkaita mutta tragikoomisen sävyn maustamana. Mainittakoon esimerkkinä kohtaus, jossa pyyteetön Krohnin tyttöystävä etsii maljakkoa vietäväksi Veronikan loisteliaaseen kartanoon. Kartanoon, jossa - asiaan kuuluvasti totta kai - menneiden vuosien loisto on peitetty lakanoin ja on valaistavissa vain kynttilöin.

4 / 5

IMDb

Maria Braunin avioliitto (1979)

Hanna Schygulla esittää sotilaan kanssa Kolmannen valtakunnan viimeisinä päivinä naimisiin mennyttä Mariaa, jonka avioliitto jää miehen sotavankeuden takia vain yritykseksi. Uskollinen vaimo etsii miestään ratapihoilta, muiden (sota)leskien tavoin. Saksan sodan jälkeinen todellisuus on Marialle ja hänen perheelleen vaikea. Kaikeksi onneksi musta amerikkalainen kersantti ottaa hänet rakastajattarekseen, turvaten naiselle ja hänen perheelleen perustoimeentulon. Marian aviomiehen ilmestyttyä kesken rakasteluaktin paikalle kärjistyy tilanne ja mies päätyy taposta vankilaan. Ennen pitkää Maria ryhtyy varakkaan teollisuusjohtajan rakastajaksi, rakastaen kuitenkin pohjimmiltaan edelleen aviomiestään.

Länsisaksalainen Rainer Werner Fassbinder aloitti Maria Braunilla niin sanotun BRD-trilogian, jälkimmäisten osien ollessa myöhemmin tehdyt Veronika Voss ja Lola, kaikkien kuvatessa tinkimättömällä tavalla sodan jälkeisen arjen vaikutusta saksalaiseen ihmiseen ja erityisesti naiseen. Maria Braunin ulkokuvat ovat kuin Saksa vuonna nollassa (1948), taivaan ollessa rakennusten kattona. Manipuloivan ja hehkeän Marian onnistuu kuitenkin rakentaa itselleen yltäkylläinen elämä ja rooli rakastajansa firmassa, hintana kuitenkin tunteiden kylmeneminen.

Fassbinderin elokuvan ihmiset - etenkin päähenkilö - ovat mekaanisesti toimivia, sodan ja elämän rajallisuuden runtelemia ihmisiä, jotka yrittävät selviämisen keskellä opetella normaalia elämää. Ohjaaja on ollut 1970-luvun saksalaisessa elokuvassa tabun rikkoja ja ei pelkää Maria Braunissakaan tuoda ilmi miehittäjäjoukkojen ja naisväestön epätasa-arvoisia suhteita tai ihmismielen rumuutta yhteiskunnan raunioiden keskellä. Vinkahtaneisuus ei leimannut siis pelkästään Hitlerin valtakuntaa vaan monella tapaa (ei niin näkyvästi) myös jaettua ja Adenauerin Saksaa, talousihmeen vuosia.

Draaman ollessa painopiste, ovat elokuvan alku ja loppu säväyttäviä ja provokatiivisia, kaiken alkaessa ja loppuessa räjähdykseen. Maria Braun jää mieleen pyörimään, hyvässä ja pahassa.

4 / 5

IMDb

Lola (1981)

Länsi-Saksan yhteiskunnallista tilannetta ja yhteisön ja yksilön välistä suhdetta tutkaillut Rainer Werner Fassbinderin BRD-sarjan elokuva Lola on väreiltään ja ulkoasultaan aivan erilaista luokkaa kahteen muuhun osaan nähden. Asiaan kuuluvasti ilotalon punaisessa, kaupungin parhaan virkamieskunnan täyttämässä bordellissa laulava ja työskentelevä Lola (Barbara Sukowa) on tarinan keskipisteenä, rakennuttaja Schuckertin (Mario Adorf) rakastajattarena ja toisaalta kaupunkiin tulevan uuden rakennussuunnittelijan von Bohmin (Armin Mueller-Stahl) nuorena rakkautena. Von Bohm ei vain aluksi tiedä emäntänsä tyttären ilotalotyöstä. Kaikki sijoittuu jälleen 1950-luvulle.

Monikasvoinen Lola kuvastaa kaupungin korruptoitunutta ilmapiiriä loistavasti. Todellisuus - ainakin poliittista ja taloudellista valtaa käyttävän luokan hyvinvointi - pohjautuu vehkeilyyn ja hyväveli-verkostoihin. Natsiaika näytti (ainakin Fassbinderin mukaan) jättäneen moraalityhjiön ulottuen pitkälle myös sodan jälkeiseen aikaan. Von Bohmin naiivi pyrkimys puhdistaa kaupunki korruptiosta on jo lähtökohdiltaan liian kunnianhimoinen.

Itse Von Bohmin ja Lolan tarina toistaa Sinisen enkelin (1930) kuviota - tosin tässä tapauksessa vanhempana arvon tuntevana herrasmiehenä on byrokratian edustaja opettajan sijaan. Emil Janningsin hahmo saa itsensä hölmöydessään naurunalaiseksi - von Bohm taas tuhoaa itseään toisella tavalla. Lolan loppu - huolimatta siitä, että siihen on varmasti piilotettu lukuisia merkityksiä - jätti itselleni hieman valjun maun. Käänteet vaikuttavat hieman tekemällä tehdyiltä.

Lolasta jää parhaiten mieleen Lolaa "NATO-alueen parhaaksi perseeksi" kehuvan Schuckertin rasvainen, omahyväinen rakennuttajahahmo, joka lienee Fassbinderin asteikollakin jo järjestelmää hyväksi käyttävien sikojen kärkipäätä.

Jälkimaultaan elokuva lienee karvan mitalla trilogian heikoin, johtuen liiankin yksiselitteisestä rappiokuvaelmasta. Moraaliltaan taantunut kaupunkihan on eri variantteina jo lukuisissa lännenelokuvissa aiemmin.


3½ / 5

IMDb

lauantai 16. elokuuta 2014

Maasta se pienikin ponnistaa (1925)

Buster Keatonin ohjaamalla ja tähdittämällä Go West -elokuvalla on sama nimi kuin Marxin veljesten niin ikään villin lännen maisemiin sijoittuvalla, vuoden 1940 filmillä. Siinä missä veljekset ovat elokuvassaan pelastuskeikalla, lähtee Keatonin hahmo Friendless Santa Fen junaan pennittömänä hypätessään toivioretkelle, kirjailija Horace Greeleyn "Go West, young man" -hokeman hengessä.
"Do you need any cowboys today?"
Miekkonen päättää lopulta - intuition pohjalta - hakeutua töihin cowboyksi paikalliselle ranchille. Asiallisesti hoidettujen työhommien sijasta Friendless onnistuu lähinnä hankkiutumaan kaveriksi "Brown Eyes" -nimisen lehmän kanssa, muun työporukan katsoessa kaupungin maitonaamaa (ansaitustikin) nenää pitkin. Naisjutuistakaan ei kaupunkilaispoika mitään ymmärrä. Karja lähtee lopulta teuraaksi, ja villin junamatkan jälkeen (veturi karkaa, Buster kyydissään) Friendlessin kohtalona on ajaa karja Los Angelesin kantakaupungin läpi aina karjankeräysasemalle saakka.

Itse cowboy-jakso koostuu, kuten arvata saattaa, aihepiiristä ja kömpelön hahmon osaamattomuudesta ponnistavista fyysisistä gageista. Friendlessin hahmo on sympaattinen (eläinrakkaudessaan hän ei tahdo polttomerkitä suosikkilehmäänsä!), mutta kovin kunnianhimoiselta eivät temput Keatonin asteikolla vaikuta. Elokuvan hauskimmaksi kohtaukseksi jää Brown Eyes -episodien lisäksi lopun takaa-ajo, jossa punaiseen pirupukuun pukeutunut Friendless yrittää houkutella karjaa mukaansa, ollen kohta lähellä jäädä eläinlauman alle. 

"Can you give me something *red*?"
Naurunhörähdyksen aiheutti myös alun junajakso, jossa kulkuri-Buster kätkeytyy rahtivaunussa perunatynnyriin, junan ja lastin heittäessä hänet vauhdilla ratapenkereelle. Täältä kaiken menettänyt kaupunkilaispoika yrittää lähteä satulattomalla kaakilla kohti parempaa huomista - kuitenkin huomatakseen, että ei leipä lännessäkään leveää ole eikä tie maineeseen ja kunniaan helppo.

Selvä välityön maku elokuvassa on, ei mahda mitään. Seuraavana vuonna ilmestyikin sitten Kenraali (1926), joka olikin aivan omassa sfäärissään. Go West on kuitenkin vallan katsottava, lännen karjataloutta kulissinaan käyttävä reppana-show.

3½ / 5

IMDb

perjantai 15. elokuuta 2014

Stroszek (1977)

Yhdysvaltojen siirtolaisuudesta on tehty lukemattomia elokuvia, onhan aihe tärkeä kansakunnan synnyn ja etnisen mosaiikin muodostumisen kannalta. Tunnetuin lienee - hmm.. - Kummisetä-sarja. Jim Sheridanin In America (2002) taas on tuoreempien varteenotettavien filmien sarjaa.

Tarinan mukaan ohjaaja Werner Herzog kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen kolmessa päivässä. Päähenkilönä, vankilasta vapautuvana ex-alkoholisti Stroszekina on Herzogin vakiotähti, habitukseltaan eriskummallinen Bruno S. Berliinin osuus filmistä pohjautuu Brunon omaan elämään. Kaupungin ja sen (viemäreistä tulleen) asujaimiston näytettyä uutta alkua yrittävälle on-off -muusikolle lähes kirjaimellisesti ahteriaan, päättävät Bruno ja hänen parittajia pakoileva tyttäystävänsä Eva (Eva Mattes) lähteä etsimään uutta elämää. He lähtevät naapurin (Clemens Scheitz) mukaan tämän tutun luokse Wisconsiniin, Brunolle kun on lupailtu sieltä autonasentajan apulaisen pestiä. Manhattanin siluettia hetken ihailtuaan he ottavat vuokra-auton länteen.

1900-luvun vaihteen siirtolaisista juuttuivat monet hiilikaivoksiin nollapalkalla, Bruno ja kumppanit eivät jää paljon vähemmäksi paikallisessa junttilassa. Alun naiivit toiveet rikkauksista romahtavat preerialla. Tunteitaan hyvin ehdottomin elkein ilmentävä Bruno kokee syrjinnän, dissauksen ja ulkopuolelle sulkemisen olevan samaa luokkaa kuin Saksassa, ilman lupausta paremmasta. Tarjoilija-Eva hankkii rahat pankkia varten myymällä itseään rekan nupeissa oleville rasvaisille teiden sankareille, eriskummallisen Scheitzin keskittyessä tutkimaan eläimistä tulevaa säteilyä. Eletään ihmisen parasta aikaa - trailerissa, joka menee lopulta myyntiin pakkohuutokaupassa.
Tuttu tarina: rahat on loppu, mitä tehdään?

Siirtolaisten (ja kantisten) ryysyistä rikkauksiin -tarinan mukainen onnistuminen Yhdysvalloissa oli kokenut kovia 1970-luvulle mennessä, jos ei jo paljon aiemmin. Herzogin tinkimätön, naturalistinen tyyli ja improvisoiduilta vaikuttavat kohtaukset ilmentävät kaikkea muuta kuin Amerikan suurta kertomusta. Stroszek on täten ohittamaton osa rikkaan lännen kertomusten tilkkutäkkiä. Loppukuva (kolikolla toimiva tanssiva kana) on absurdiudessaan loistava. Sekasorron tiivistää sheriffin selostus radioon:
"We have a 10-80 out here, a truck on fire, we have a man on the lift. We are unable to find the switch to turn the lift off, can't stop the dancing chickens. Send an electrician, we're standing by."
4 / 5

IMDb

Juggernaut (1974)

Ohjaaja Richard Lester tunnettaneen parhaiten Beatlesin musiikkielokuvista A Hard Day's Night (1964) sekä Help! (1965). Tässä jotain aivan erilaista.

Britannic-luksusristeilijä lähtee Brittein saarilta Atlantin ylitykseen, mukanaan 1200 onnetonta. Onnetonta siksi, koska rahanahne pommialan ekspertti on asentanut seitsemän pommia laivaan. Näiden lauetessa laiva olisi tuhon oma keskellä valtamerta. Puhelimitse uhkauksia viljelevä mies on päättänyt antaa varustamolle aikaa maksaa 500 tuhatta puntaa seuraavaan aamunkoittoon mennessä.

Hallituksen ollessa nihkeä neuvottelemaan terroristien kanssa paikalle hoidetaan ilmateitse armeijan pommiekspertti Anthony Fallon (Richard Harris) miestensä kanssa. Laivan ja matkustajien puolesta pelkää laivan kapteeni Brunel (Omar Sharif).

Richard Harris varastaa show'n kyynisenä ja nokkelana alan miehenä. Pommien purkaminen ja virheliikkeet (räjähtävät sellaiset) käydään läpi pieteetillä, mikä on vallan viihdyttävää. Heikkona lenkkinä elokuvassa on muun miehistön ja matkustajiston kuvaus. Matkustajat istuvat kuin tatit ravintolassa eikä edes mukana oleva amerikkalainen poliitikko ryhdy toimenpiteisiin.

Kaikkineen Juggernaut on kerran katsottava katastrofitrilleri. Viehättävyydessään se kuitenkin häviää hiljattain katsomalleni S/S Poseidonin seikkailulle (1972) upottavin arvosanoin.

3 / 5

IMDb

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Sofien valinta (1982)

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta käynnistäni Auschwitzin keskitysleirissä, mikä tapahtui ainejärjestön retkellä Puolaan. Keväisessä Oswiecimissa, puiden ollessa silmuilla ja paikoin lehdessä, oli vaikeaa mieltää leirien olleen häikäilemättömän massamurhan toteutuspaikka kuusikymmentä vuotta aiemmin.

Yhdysvalloissa on tuotettu useita elokuvia Holokaustista selvinneiden näkökulmasta, aina Lumet'n erinomaisesta Panttilainaajasta (1964) lähtien. Selviäminen (arvan tai omien ansioiden kautta) kuoleman leireiltä näkyi väistämättä ihmisten arkielämässä loppuun asti. Huomioon ottaen juutalaisten säätiöiden ja Hollywoodin isot rahapinot, on jopa pieni ihme että elokuvia ei olla tehty aiemmin ja enemmän. Oli Lähi-Idän konfliktista mitä mieltä tahansa, yhden kansanryhmän järjestelmällinen hävitys Kolmannen valtakunnan toimesta on kiistämätön toisen maailmansodan fakta. Holokausti toi mukanaan poliittiseen puheeseen rasismi-diskurssin.

Alan Pakula ohjaa yleensä näyttelijävetoisia elokuvia, niin nytkin. William Styronin samannimiseen novelliin perustuvaa, 1940-luvun loppuun sijoittuvaa elokuvaa olisi vaikeaa kuvitella ilman nimipääroolissa olevaa, Oscar-palkittua Meryl Streepia (huolimatta siitä, että Styron oli kuvitellut Sofien rooliin Ursula Andressia!). Sofie on Holokausti-selviytyjä, ja Yhdysvaltoihin tultuaan heikossa kunnossa oleva kolmekymppinen nainen päätyy Amerikan juutalaisen Nathanin (loistava Kevin Kline) hoivaan Brooklyniin. Nathan on (kertomuksensa mukaan) biologi ja paljastuu ennen pitkää Holokausti-maanikoksi, kerätessään todistusaineistoa kansanmurhasta ja tentatessaan Sofielta, miksi juuri hän pelastui kuolemanleiriltä. Tarina alkaa kertoja, kirjailijanalku Stingon (Peter MacNicol) saapuessa Etelän mailta New Yorkiin kirjaprojektinsa puitteissa. Stingo päätyy vuokralaiseksi samaan taloon pariskunnan kanssa ja ihastuu ennen pitkää molempaan osapuoleen, näiden eläessä elämäänsä kuin päivä kerrallaan.
"Don't you see, Sophie? We're dying." -Nathan
Sofielle ja Nathanille - jotka ovat riippuvuussuhteessa - on käynyt niin kuin monille rappioalkoholisteille: elämän osasten ollessa levällään on kaksi vaillinaista ihmistä löytänyt toisensa. Heillä on kuitenkin keskinäisiä salaisuuksia. Sofien hauras käytös saa lopulta selityksensä Stingon alkaessa tentata tämän menneisyyttä. Lopulta katsoja saa myös tietää otsikon mukaisesta, häntä vainonneesta valintatilanteesta.

Streepin esitys menee elokuvahistorian suurimpien roolitöiden joukkoon. On vaikea keksiä tunnetiloja, joita Sofie ei käy elokuvassa läpi. Hän iloittelee Nathanin ja Stingon kanssa Coney Islandilla niin kuin muutkin vapaapäiväänsä viettävät jenkit. Hetkeä myöhemmin hän tuijottaa tyhjyyteen, selittäessään professori-isänsä kohtaloa natsien käsissä. Lopulta - takaumien kautta - näemme hänet mm. kuuluisan Rudolf Hössin seurassa, kuihtuneena leiritettynä puolalaisnaisena. Roolisuoritus on metodinäyttelemistä parhaimmillaan. Loputtomien tunneskaalojen lisäksi Streep opetteli elokuvaa varten puolan ja saksan kielen, mm. tuodakseen oikeat aksentit jenkkipuheeseensa.

Klinen karismaattisesti esittämä skitsofreeninen mutta sympaattinen Nathan on eri tavalla rikki. MacNicol jää vääjäämättä Streepin ja Klinen roolitöiden varjoon, Stingon kaksikymppisen hahmon ollessa monin paikoin ärsyttävän pikkuvanha viisastelija. Hänen rakkautensa voimakasta mutta luulosairasta Nathania kohtaan on ihailevaa, Sofieta kohtaan taas alusta lähtien romanttista. Pakulan kunniaksi on muiden ansioiden lisäksi sanottava, että hän osaa jättää tilaa näyttelijöille.

Sofien valinta on luultavasti katsottava useaan kertaan löytääkseen siitä kaikki Styronin ja Pakulan hakemat vivahteet. Lähtemättömän jäljen elokuva jätti jo ensimmäisellä kerralla. Coney Island ja Sofien kielikurssit ovat ulkopuolista maailmaa, 1940-luvun lopun hyvinvoivaa Amerikkaa. Kaksi ihmistä Brooklynissa elävät kuitenkin kuin kuplassa. Hyvinvoiva ulkokuori yhteiskunnassa kätkee sisäänsä lukuisia kertomuksia inhimillisistä kauheuksista. Suuresta amerikkalaisesta kertomuksesta huolimatta jotain he ovat joutuneet luovuttamaan.

Kuten kuvankaunis Sofie kertoo Stingolle, hän ei traumojensa takia koskaan tule enää elämään normaalia amerikkalaista elämää. Sofien valinta herättää ajattelemaan yksilön roolia suurten koneistojen jauhaessa historiaa eteen päin. Äärimmäisessä hädässä tehdyt valinnat jäävät lopulta osaksi omaa psyykeä, oli alkusyy mikä tahansa.

5 / 5

IMDb

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Bussipysäkki (1956)

Joe ei Joshua Loganin ohjaamaa Bussipysäkkiä pidetä Marilynin elokuvista parhaana, pidetään sitä kuitenkin filminä, jossa tähti viimeistään kuoriutui ulkonäkönsä (platinablondi) ehdoilla valkokankaalla olevasta seksipommista ulos ja ryhtyi näyttelemään. Kuuleman mukaan George Axelrod (Kesäleski) oli työstänyt käsikirjoituksen varta vasten Marilynia varten.

Marilyn piti ennen elokuvaa välivuoden New Yorkissa, hakien uutta suuntaa uralleen.Loganin oltua ennen elokuvan ohjaukseen suostumista skeptinen Marilynia kohtaan, Lee Strasberg vastasi hänelle: "Olen työskennellyt satojen näyttelijöiden kanssa niin tunneilla kuin studioissa ja vain kaksi heistä on noussut ylitse muiden. Ykkönen on Marlon Brando ja kakkonen Marilyn Monroe." (Spoto s. 279). Elokuvan aikana Logan vaihtoikin nuottiaan, ainakin medialle antamistaan lausunnoista päätellen.

Marilyn näki todella vaivaa käsikirjoituksen saatuaan. Hän opetteli Texasin-Oklahoman nuotin vakuuttavasti tanssityttö Cherien roolia varten. Jo meluisassa kapakassa epävireisesti esitetty "That Old Black Magic" oli vaativa tehtävä, Cherien yrittäessä olla ehkä enemmän kuin hän todellisuudessa oli. Tapahtumat lähtevät lopulta liikkeelle, kun Phoenixin kaupunkiin rodeoon tullut koskematon montanalainen cowboy (Murray) näkee "enkelin" ja ihastuu silmiään myöten pikkupojan innolla. Tytön vastusteluista hän ei välitä vaan mm. tilaa papin vihkitoimitusta varten rodeoon.
"I hate you and I despise you! Now give me back my tail!" - Cherie
Cheriella on useampia entisiä poikaystäviä, minkä vuoksi häntä pelottaa cowboyn viattomuus. Lopun katsoja arvaakin. Tapahtumat eskaloituvat bussimatkalla Montanaan, bussipysäkillä keskellä lumipyryä.

Bussipysäkki on kaikkiaan nautittavaa katsottavaa. Näyttely on laatua ok, Marilynin ottaessa halvan tanssijatytön roolin haltuunsa kiitettävästi. Cowboyn kaupunkiin kypsymätön hahmo tuo mieleen myöhemmin tehdyn Keskiyön cowboyn - Murrayn hahmon ollessa toki vielä todella paljon junttitahvompi tämän lassotessa Cherien Montanan bussiin. Sietääkin saada turpaansa.

Amerikkalaisen 1950-luvun taukopaikkakulttuurin kuvaus on mielenkiintoista ja elokuva kuuluneekin kaikkien aikojen bussielokuvien joukkoon (bussikuskin ja taukopaikan pitäjän sivuromanssi). Harmi, että Greyhoundin bussi New Yorkista Washingtoniin jäi vuonna 2008 testaamatta, ihan jo maantieromantiikankin takia!
IMDb

perjantai 8. elokuuta 2014

Arabian Lawrence (1962)



Katsottu viimeksi. 5. toukokuuta 2005

AV-järjestelmän ollessa yhä virityksen alaisena päätin viimein katsoa taannoin hankkimani blu-ray -julkaisun Sam Spiegelin tuottamasta ja David Leanin ohjaamasta seikkailuelokuvan mestariteoksesta. Sonyn julkaisusarjaan kuuluva Collector's Edition perustuu vuoden 1989 työlääseen restaurointiin mutta uusi transfer päihittänee menneet dvd-julkaisut mennen tullen terävyydessään ja kirkkaudessaan. Elokuvan olin katsonut viimeksi yli yhdeksän vuotta sitten.

Suurtuotanto oli käytännössä ensimmäinen teatterielokuva nuoren brittiupseerin T. E. Lawrencen osuudesta Osmanien valtakuntaa vastaan ensimmäisen maailmansodan aikana käydyssä arabikapinassa. Vaikka ensimmäiset elokuvat miehen 1920-luvulla julkaistuista muistelmista olivat harkinnassa jo vuosikymmenellä ja Lawrencen eläessä, lopulta meni vuosia, ennen kuin lopulta Spiegel sai ostettua oikeudet Lawrencen yhä elossa olleelta veljeltä. Sittemmin A.W. Lawrence kritisoi rankasti elokuvan historiallista tarkkuutta.
"The best of them won't come for money; they'll come for me." -Lawrence
Vaikka elokuvalla on hulppeat puitteet (Freddie Youngin palkittu, upea kuvaus ja Jarren musiikki) ja Leanin ohjaus vankkaa niin henkilöohjauksen osalta (tausta "pienissä" elokuvissa) kuin toiminnankin (aiemmin tehty Kwai-joen silta), on vahvuus lopulta ennen muuta Peter O'Toolen upeassa roolisuorituksessa. Alkuperäinen Lawrence kuuluu olleen habitukseltaan melko vaatimaton henkilö (mm. O'Toolea muutaman tuuman lyhyempänä), brittinäyttelijän antaessa valkokankaalle aristokraattisen mutta silti karismaattisen tulkinnan. Lawrence kamppaili uskollisuudessaan brittien ja arabiheimojen välillä. Hän oli pikemminkin antisankari kuin sankari, ajautuen epävarmuudessaan ja esimiestensä yllyttäessä yhä syvemmälle arabikapinaan (1916-1918) ja menettäessään verilöylyissä lopulta oman itsensä. Ranskalaisten ja brittien lopulta jakaessa Osmanien maat hänen arabiystäviensä uskollisuus häntä kohtaan koki kolauksen. Valkoisen beduiinipuvun ja auringossa kimmeltelevän tikarin peittyessä vereen ei kyseessä ollut enää viaton arkeologi-Lawrence.

Lawrencen motiivit jäävät osin arvailujen varaan. Esimiesten alkuohjeistuksen jälkeen hänestä tulee turkkilaisia vastaan suunnitellun arabitoiminnan primus motor. Hänestä julkkiksen tehneelle jenkkitoimittajalle hän kertoo aavikon olevan "puhdas" paikka, varmastikin poikkeuksena sotilaselämästä. Elokuva tuo loistavasti ilmi tuon vastakohtaisuuden, O'Toolen käyskennellessä brittien komentopaikassa alimittaisessa sotilaspuvussa ja vastahankaisena.

Palatakseni loistavaan kuvaukseen, lempikohtaukseni lienee (totta kai lukuisten joukkokohtausten ohella) Sherif Alin (Omar Sharif) lähestyminen kamelilla hiekka-aavikon taivaanrannasta kohti Lawrencea ja tämän opasta, pienen kaukana siintävän pisteen suurentuessa mustaksi beduiinisoturiksi. Kohtausta varten luotiin IMDb:n mukaan oma linssi Youngin käyttöön. Hahmoista taas sydämeni voitti tällä katsomiskerralla aarteiden perässä Lawrencen takia ratsastava Auda Abu Tayi (Anthony Quinn), jolle arabikansan yhtenäisyys näyttää olevan vain tavoite kultakasan takana.

Arabian Lawrencesta lienee sanottu jo kaikki sanottavissa oleva. Itselleni se edustanee täydellistä, eeppistä seikkailuelokuvaa ja myös vapautta, aavikon ja kamelietappien sekä pienten beduiinitelttojen ollessa mieltä kiehtovien vaiheiden tyyssija. Kolmituntista elokuvaa ei varmasti tule katsottua joka vuosi, mutta kyseessä onkin elokuva kuin vanha tuttu: sen löytää ja muistaa vielä vuosienkin päästä.

4½ / 5
IMDb