sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Kummisetä (1972)



Rikollisia, poliitikkoja, bisnesmiehiä. Mario Puzon romaaniin pohjautuva Coppolan elokuva organisoituneesta rikollisuudesta 1940- ja 1950-luvun Yhdysvalloissa hävitti normaaleita rajalinjoja valkokankaan gangstereiden lokeroituneisuudesta.

Corleonen ja viiden muun mafiaperheen keinovalikoima muistutti – makaabereista kunniakoodistoon kuuluvista murhista huolimatta – lipevien ja manipuloivien poliitikkojen työnsarkaa. Asioita ei pitänyt ottaa henkilökohtaisesti, tämä oli vain työtä – ja bisnestä. Poliitikkaa oli käytännössä vain jatkettu väkivallalla ja sodalla – kuten jo Clausewitz asian aiemmin ilmaisi.

Kummisetää kuvaillessa loppuvat adjektiivit: filmi on kuin barokkimusiikkia, rönsyillen hallitusti muotokielen sisällä joka suuntaan, jokaisen vivahteen ollessa kokonaisuuden kannalta merkityksellinen. Coppolan Paramount-yhtiölle läpiajama roolitus on vertaansa vailla verrattuna mihin tahansa elokuvaan, kärjessä karismaattinen, haavoittuva Marlon Brando mafiaperheen isänä. Veljessarjasta Sonny on kuumakalle, Fredo heikko ja Michael lopulta rationaalisin. Consiglieri Tom Hagen ja sotilaat ovat työrukkasia ja sopeutuvat sotaan ja rauhaan, lähes rutiininomaisesti.

Hahmojen taustavaikuttimet ja keskinäiset yhteydet syventyvät kiitettävällä tavalla elokuvan mittaan samalla kun cosa nostran lopulta loogiset toimintaperiaatteet (vastavuoroisuusperiaate, perhekeskeisyys, toimena uhkapelit, ay-liike) valottuvat katsojalle. Filmissä riittää loputtomiin analysoitavaa ja uusia näkökulmia – ehkä kiinnostavimpana Kay Adamsin ja lopulta doniksi nousevan veljessarjan ”ulkopuolisen” Michael Corleonen välinen kissanhännänveto ”normaalin” elämän ja mafian pienoismaailman välillä.

Dramaattinen käännekohta elokuvassa on vanhan donin (Brando) murhayritys ja Luca Brasin surma. Epätietoisuutta seuraa lopulta toiminta, samalla Michaelin perheyhteys ja fatalismi tulevana perheen päänä syventyy ratkaisevalla tavalla. Väkivalta on äkkinäistä ja paljasta, toisaalta eleetöntä: nämä miehet ovat kasvaneet järjestelmän keskelle.

Raakuudesta huolimatta filmi on elegantti häineen ja hollywoodeineen, Nino Rotan musiikin lisätessä sentimentaalista tunnelmaa. Näitä ihmisiä tekee mieli toimintatavoista ja etiikasta huolimatta vastentahtoisesti ihailla, kyseessä ei ole ainakaan päähahmoltaan (don Vito) mikään Pikku Caesarin (1931) nilkki.

Sisilia-jaksossa siirrytään mafian juurille – aivan kuin esimakuna trilogian kakkososasta. Jota on vaikea sivumennen sanoen arvioida suhteessa ykkösosaan, niin paljon erilaisilla meriiteillä elokuvat taistelevat keskenään.

Kummisetä kasvaa rikoselokuvasta cosa nostraa luotaavana analyysina verrokkejaan (rikoselokuvat) paljon korkeammalle jalustalle. Rikollissyndikaatin toimintatavat sisältävät makaabereiden veristen ulostulojen lisäksi kokonaisen vuosisatojen takaa ponnistavan ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan juurtuneen inhimillisen kulttuurin riitteineen ja koodistoineen.

Samalla järjestelmä sisältää paljon kätkettyä epävarmuutta ja piilotetun italialaisen alemmuuskompleksin piirteitä.

Nähty viimeksi 31.8.2012.

5 / 5

IMDb

lauantai 28. toukokuuta 2016

Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946)

Kiintymystä tähän Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin elokuvaan on vaikea järkiperustein kuvata. Kyseessä on sentimentaalinen sympatia ja ihailu brittiläistä Technicolor-viitekehystä ja universaalia rakkaudenylistystä kohtaan.

Eletään toukokuuta 1945: Englantilaisen pommikonelentäjän Peterin (David Niven) radiopuhelun aikana syttyvä kiintymys amerikkalaiseen Yhdysvaltain armeijan ilmavoimille työskentelevään Juneen (Kim Hunter) olisi päättyvä ensimmäisen kuolemaan laskuvarjohypyssä mutta, mutta..

Toisen maailmansodan kiihkeän taistelun keskellä taivaaseen (mitkä lavasteet!) on ryntäystä ja laskut siellä menevät Peterin osalta sekaisin, Englannissakin sumu pannahinen häiritsee kirjanpitoa kuolevista.

Vaikka ”noutaja” tuleekin miestä hakemaan, näkee hän ansaitsevansa toisen tilaisuuden. Lopulta käräjiä Peterin oikeudesta jäädä maan päälle ja hänen ja Junen välisen kiintymyksen aitoudesta käydään taivaallisessa tuomioistuimessa vaikuttavalla kokoonpanolla, syyttäjä Farlanin pitäessä pariskuntaa lujilla. 

Miehen asianajajiksi ovat ehdolla niin Lincoln, Platon kuin Richelieu. Lopulta hän valitsee tohtori Reevesin (Roger Livesey), häntä hoitaneen lääkärin. Rakkaus on asianajajan pääsyy, kyynel todiste.

Aihepiiriltään (elämän rajallisuus keskellä kriisiä, kuoleman olomuodot) filmi on lähellä toista suosikkiani, Bergmanin Seitsemää sinettiä (1957). 

Loppu (taivaallisen tuomarin kasvot leikkaussalissa) jättää katsojan miettimään, oliko kaikki sittenkin hallusinaatiota. Ei sen väliä, Powell toi vereslihalla olevan Euroopan eteen filmin jossa sodan raju todellisuus, elämän hauraus ja kotirintama kohtasivat ajattomuuden ja universaaliuden sfäärit rakastettavalla tavalla.

Nähty viimeksi 2. tammikuuta 2007.

5 / 5

perjantai 13. toukokuuta 2016

Takaikkuna (1954)

Alfred Hitchcockin elokuvatuotannon yksi peruskysymyksistä on, mitä jos tavallinen kadunmies joutuisi keskelle äkkinäistä kysymystä elämästä ja kuolemasta. Brittimestari ymmärsi näkökulman vaikutuksen katsojaan, kyseessä on amerikkalaisen elokuvan perinteissä usein film-noireissa nähty tilanne.

Useimmin katsomani ohjaajan elokuva ja myös oma suosikkini ”villasukat jalassa turvassa kotona” –elokuvaksi on Takaikkuna.

Etusivun valokuvaaja Jefferiesin (James Stewart) liikkumista pois asunnostaan rajoittaa kuvauskeikalla katkennut jalka, joka on kipsattu. Pitkät päivät kuluvat mm. myötäeläessä taloyhtiön sisäpihan arkea. Eräänä päivänä mies alkaa epäillä jotain järkyttävää (paloiteltu vaimon ruumis!) tapahtuneen vastapäisessä asunnossa ja alkaa kerätä langanpäitä yhteen..

Olen selvästikin vihkiytynyt muodoltaan ulkonaisesti pelkistettyihin elokuviin, tässäkin katsoja periaatteessa elää hyvin pitkälti Jefferiesin silmin hänen ikkunasta käsin.

Hänen silmiensä kautta – voi mikä kohtaus! - tutustumme myös jumalaiseen Lisa Carol Fremontiin (Grace Kelly), miehen muotia rakastavaan tyttöystävään. Epäsuhdan parin suhde näyttää olevan epäyhtälö siihen asti kun Lars Thorwaldin, naapurin mörököllin, varjo uhkaa langeta uteliaiden päälle. Yksinhän Stewartin hahmo ei juttua ratkaisisi vaan siihen ohjaa osaltaan ”naisen vaisto”.

Hitchcockin elokuva on luultavasti viihdyttävin näkemäni elokuva esitellessään naapureiden juonenpätkiä ja kutoessaan ne yhteen lopulta yhden ainoan kerran (koiran kuolema). Ikkunan läpi katsottuna näemme samalla elokuvan voiman: kysehän on vain jalostetusta mykkäfilmistä, eleistä, ilmeistä ja kommentaattorista (Stewart).

Sivumennen sanoen on Thelma Ritterin esittämä kodinhoitaja Stella yksi maukkaimpia eteen tulleita elokuvahistorian sivuhahmoja, velkaa Agatha Christien rakastettaville dekkarinaisille. Jokainen ystäväpiiri kaipaa sisäänsä yhtä Stellaa, järjen ääntä.

Takaikkuna olisi helppo leimata ”vain yhdeksi” jännärimysteeriksi. Se on kuitenkin edellä mainitun takia vertaansa vailla oleva standardit asettanut filmi ja niin ollen viitoittanut tulevien elokuvasukupolvien työtä aina Brian de Palmasta lähtien.

Jännitys elokuvassa kehittyy samalla kun Jefferiesin asunto lakkaa lopulta olemasta turvahuone. Ja samallahan turvahuone lähtee myös elokuvakatsojalta, hänhän ON Jefferies!

Nähty viimeksi 28. elokuuta 2012.

5 / 5

torstai 5. toukokuuta 2016

Valamiesten ratkaisu (1957)

Sidney Lumet’n pieneen tilaan sijoittuva valamiesdraama voisi teknisesti olla aivan hyvin tv-elokuva (kuten uusintaversio 1990-luvulta onkin), sen verran pelkistetty on kerrontatyyli.

Kaksitoista oikeuden valitsemaa valamiestä erilaisista taustoista ovat kokoontuneet päättämään nuoren mustan miehen murhatuomiosta. Paikalla on niin hyvin toimeentulevia, slummien kasvatteja, liberaaleja kuin konservatiivejakin.

On lämmin, tila ilman tuuletusta ja useammalla herrasmiehellä omat pienet syynsä lyödä nopeasti päätös lukkoon. Keskustelu ajautuu usein sivupolulle, mainosmiesten paskapuheista jalkapallopeleihin. Konsensuksen tiellä on vain muuan (kuten hän lopussa esittäytyy) arkkitehti Davis (Henry Fonda) joka pitää tärkeänä olla periaatteellisesti eri mieltä – onhan kyse elämästä ja kuolemasta.

Syyttäjän esittämiä todisteita (tappoväline, motiivi, todistajat) lähdetään käymään läpi yksitellen, ei oikeuden kielellä vaan rationaalisesti John Doen näkökulmasta käsin katsottuna, mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia vatvoen.

Lumet’n elokuva sijoittuu perustuslaillisen amerikkalaisen oikeustajun konseptiin: ihmiset saavat oikeudenmukaisen, tasa-arvoisen käsittelyn lain edessä. Samalla se on ansiokas kuvaus ihmismielen hataruudesta ja arkikäsitysten sekä joukkokäyttäytymisen perustavanlaatuisesta olemassaolosta myös elämän ja kuoleman kysymyksissä.

Tulee miettineeksi: entä jos Henry Fondan erimielistä valamiestä ei joukossa olisikaan? Valamiehet lienevät tyyppitapauksia 1950-luvun amerikkalaisista miestyypeistä, Lee J. Cobb ja Ed Begley äärimmäisinä keski-ikäisen luupäisen miehen karikatyyreinä. Cobb oli filmiaikakauden amerikkalainen valkokankaiden voimahyökkääjä joka nostaa elokuvan kuin elokuvan ylös keskinkertaisuudesta – tässä hänen ei sitä onneksi tarvitse tehdä.

Lumet’n elokuva kasvaa kauas hikisestä kokoushuoneesta aina kysymyksiin, mikä on satunnaisesti kootun ihmisjoukon toiminnan dynamiikka kriisitilanteessa ja mitkä ovat oikeusturvamme ihmismielen perusteisiin asti menevät heikkoudet.

Nähty viimeksi 15. kesäkuuta 2005.

5 / 5

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Suuri illusioni (1937)

Jean Renoirin elokuvan merkityksien ja yhteensattumien avaruutta on haastavaa käsittää muuta kuin historiallisesta perspektiivistä käsin, olihan elokuva ajankohdaltaan ja nimeään myöten (illuusio pysyvästä rauhasta) kaihoisa kuva kadonneesta ajasta ja enne tulevasta suursodasta.

Kertomus ranskalaisista sotavangeista saksalaisten vankileireillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen ei sisällä ainuttakaan taistelukuvaa vaan keskittyy käsittelemään lentäjäveljeyden ja herrasmiesten aikaa, saksalaisten ja ranskalaisten vihollisten (mutta myös kohtalotoverien) kanssakäymistä.

Totaalisen sodankin keskellä elää vielä vanhan ajan henki ja ennen muuta ihmisyys: ”hunnit” muistavat ranskalaista kaatunutta seppeleellä, sotavangeille suodaan puitteet elämään (ruokalähetysten merkitys toivolle).

Elokuva on myös vankila- ja pakofilmi, tunnelia kaivetaan pieteetillä, onhan karkaaminen velvollisuus sotilaalle ja upseerille.

Rauhan ajan elinvoimaa kantaa mukanaan eniten Julien Caretten esittämä Cartier jonka siviiliammatti on näyttelijä. Mies naisen puvussa vankilaparakissa on ilmestys joka pysäyttää elokuvan muutamaksi sekunniksi. Ja itse teatteriesitys katkeaa vain tietoihin muuttuneesta taistelutilanteesta: vangit nousevat Marjeljeesiin, tilannehan muistuttaa asetelmaltaan myöhempää Casablancaa!

Elokuvassa on poikkeuksellisen monta tasoa. Ranskalainen kapteeni de Boildieu (Fresnay) ja kapteeni von Rauffenstein (Stroheim) ovat molemmat aristokraatteja ja siten luhistumassa olevan Euroopan ikoneita verrattuna kansanomaiseen luutnantti Marechaliin (Gabin) tai työllään rikastuneeseen juutalaissuvun luutnanttiin Rosenthaliin (Dalio). Heidän maailmansa risteää myös naisten osalta: tapasivathan me molemmat Fifin vuonna 1913 Maximissa!

Stroheim osallistui ennakoitua vahvemmin hahmonsa rakentamiseen ja von Rauffensteinin sentimentaalinen arvokkuus tuokin elokuvan loppupuolelle merkittävän lisän hahmogalleriaan. Ja juuri kun katsoja luulee elokuvan tarjonneen kaiken astuu elokuvaan mukaan Elsa (Dita Parlo), Verdunissa kaatuneen sotilaan leski.

Sodan ja maantieteen rajat asettuvat vastakkain hyvin konkreettisella tavalla miesten elämässä.

4½ / 5

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Manhattan (1979)


Woody Allenin elokuva on mitä puhtain kunnianosoitus ohjaajan syntymä- ja asuinkaupungille New Yorkille. Heti alussa meille esitellään ilotulituksin kaupungin siluetti joka sittemmin kätkee sisäänsä hahmot, Gershwinin musiikin siivittämänä.

Vain maisemat keskeyttävät loputtomat elokuvan keskustelut: ikonisin verkkokalvoille piirtynyt kuva lienee se, jossa Woody Allen ja Diane Keaton istuvat Washingtonin sillan siluetin edessä, valon ja varjon korostaessa monumentalismia.

Ilman ”auteurismia” ja ohjaajan persoonallista otetta hahmoihinsa elokuva olisi kuin turistiopas Ison Omenan iloihin, keskuspuiston hevosajelua myöten. Elokuvaa nyt toiseen kertaan katsellessani tajusin Woodyn hahmon ja itseni yhteyden, rakkauden, ihastuksen, ystävyyden ja intellektuaalisen toveruuden välisen erottamattomuuden: nämä naiset ovat hänelle myös parhaita ystäviä!

Hilpeyttä herätti 42-vuotias päähahmo joka vitsailee menettävänsä pian kuulonsa, käskien 18-vuotiasta rakastajatartaan menemään ”leikkimään Scooterin kanssa”.

Elokuva on tuotantoon suhteutettuna jo lähempänä puhdasta draamaa. Filmissä on Woodyn elokuvaksi poikkeuksellisen vakavahenkinen ja hahmojen kypsyyttä osoittava loppu.

Nähty viimeksi kesäkuussa 2005.

4 / 5

torstai 21. huhtikuuta 2016

Up! (1976)

Filmihullun numerosta 2/2016 bongattu ”roskaohjaaja” Russ Meyerin ”päätyö” tuli allekirjoittaneen tarkasteluun vasta vuosia Pussycatin ja Supervixensin jälkeen. Mutta voi hyvin olla että tästä tuli kerralla oma suosikki ohjaajan elokuvista!

Kyseessä on elokuva kuin eteenpäin vääjäämättä puksuttava juna ja ohjaajan varmojen tavaramerkkien (tissi, tissi) maustama räävitön rymistely. Tässä mennään kuitenkin jopa Meyerin asteikolla sinne äärimmäiseen (sängyn) päätyyn saakka: kyseessä on jonkinlainen vehreisiin metsiin sijoittuvan leirintäalue-elokuvan ja seksillä kyllästetyn Ponterosan 200-prosenttisella sykkeellä ja potenssilla tehty risteytys.

Elokuvan ”punainen lanka” on hyvin paljon erästä toista Aatua muistuttavan, seksileikkejä harjoittavan Adolph Schwartzin (Edward Schaaf) murha ja syyllisen selvittely, mies kun kokee kohtalonsa piraijan toimesta kylpyammeessa. Keimaileva ja kiimaisen oloinen kertoja johdattaa meidät seuraavaan kohtaukseen jossa isoutareinen Raven De La Croix’n esittämä Margo Winchester villitsee miehet (ja myös osan naisista) saapuessaan paikkakunnalle.

Seuraava tunti kuluu erityyppisessä ruumiinnesteiden vaihtamisessa sekä luonnossa että poliisiauton takapenkillä. Vaikka elokuva tissien voimalla eteenpäin jyllääkin, ovat naishahmot kuten Margo voimakkaita – kun taas läähättävät ja naisia lihanpalana käsittelevät miehet kokevat lopulta loppunsa ennen naaraita, osa moottorisahan kauttakin.

Elokuvan musiikki on kiitettävän reipasta ja vivahteikasta, ulottuen niin saksalaisesta marssista klassiseen ja oopperaan saakka. Meyerin elokuva tunkeutuu mukavuusalueiden ulkopuolelle: ultraviihdyttävän filmin katsoja joutuu miettimään väkisinmakaamisen viihdyttävyyttä, onhan leikinlasku raiskauksesta melkoinen tabuaihe valkokankaalla nyt ja aina.

Vinksahtaneen Adolf Hitler -karikatyyrin kytkeminen elokuvaan kruunaa täydellisen viihdepläjäyksen!

4 / 5