sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Päivälliset klo 8 (1933)


Hollywoodin klassisen kauden studiokulttuurin aikana oli harvinaista, että puolentusinaa suurta nimeä oli samassa elokuvassa. Mutta George Cukorin tunnelmaltaan laajan spektrin tavoittava mestariteos on toista maata ja karismaa elokuvaan tuovat mm. John ja Lionel Barrymore, Marie Dressler, Wallace Beery sekä Jean Harlow. Päivälliset klo 8 on todiste siitä, että ajalla osattiin tehdä myös salonkikomediaa ja vakavaa melodraamaa taitavasti yhdistäviä filmejä.

Laivayhtiön omistajan Oliver Jordanin (Lionel Barrymore) pompöösiä elämää rakastava vaimo Millicent on päättänyt järjestää ikimuistoiset illalliskutsut, päävieraana varakas englantilainen pariskunta Atlantin takaa. Muista paikalle ilmoittautuvista vieraista mainittakoon jo parhaan uransa nähnyt näyttelijätär Carlotta Vance (mainion sanavalmis Marie Dressler) sekä pariskunnan tyttären kanssa heilasteleva niin ikään maineessaan kaksin käsin roikkuva viinaanmenevä näyttelijä Larry Renault (John Barrymore).

Jordanin yhtiön ollessa talousvaikeuksissa joutuu Millicent kutsumaan paikalle myös mahdollisen tukijan, rahvaanomaisen miljonääri Dan Packardin (Wallace Beery) sekä hänen silkkiä ja joutenoloa rakastavan pikkuvaimonsa Kittyn (Jean Harlow). Jokaisella illallisvieraalla, illan isäntää myöten, on omat murheensa ja kohtalolla on sormensa pelissä kello kahdeksan kutsujen onnistumisen osalta.

Elokuva ei nykyisin kuulu John Barrymoren tai Jean Harlow’n tunnetuimpiin elokuviin, tähtien tavaramerkkielokuvat ovat toisaalla. Mutta näinhän usein on, ansiokkaimpien ja vivahteikkaimpien filmien kohdalla. Larry Renaultin (Barrymore) lopulta tehdessä ratkaisunsa ilmentää näyttelijä loistavasti suuren tähden yhä jäljellä olevaa arvokkuutta, epätoivonkin läpi. Harlow taas uusintaa seksisymboli-vamppi –roolinsa, tosin tällä kertaa mukana on reilusti myös hahmon itseironiaa.

Päivälliset klo 8 onnistuu yhdistämään surumielisen luopumisen tunnelman riemukkaaseen yläluokan turhamaisuuden parodiaan sekä räävittömiin onelinereihin melkoisen saumattomasti. Moni-ilmeisyys nostaa tämän jälkiarviossa ansiokkaammaksi ja kypsemmäksi elokuvaksi joskus melko kaavamaisten screw-ball –komedioiden yläpuolelle.

Tosielämä tuottaa Cukorin elokuvan ympärille omanlaisensa dramatiikan: elokuvan päätähdistä suuri osa kuoli muutamia vuosia filmin valmistumisen jälkeen, ensimmäisenä Marie Dressler vuonna 1934. Tähän loppuun vielä miljonäärin vaimon Kittyn roolia ironisoiva vuoropuhelu elokuvan lopusta.
Kitty: Do you know that the guy says that machinery is going to take the place of every profession? Carlotta: Oh, my dear, that’s something you need never worry about.”

4½ / 5

IMDb

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Repo Man (1984)


YLE Teemalta tuli taannoin yksi kaikkien aikoin ilmeisesti suosituimmista kulttimainetta nauttivista elokuvista, Alex Coxin esikoiselokuva Repo Man. 1980-luvun elokuvasivistyksessäni on yhä aukkoja, joten oli aika antaa tämän perin omalaatuisen elokuvan viedä mukanaan.

Indie-otteisen elokuvan aihe on saanut alkunsa Coxin omasta urasta ulosottomiehenä. Elokuvan nimi tarkoittaa suoraotteista kaveria, joka ilmestyy ovelle, jos et ole maksanut laskujasi. Bud (mainion kulmikkaan roolin tekevä Harry Dean Stanton) tarjoaa sattumalta kohtaamalleen Ottolle (Emilio Estevez) pientä auton takavarikointikeikkaa, mistä urkenee vivahteikas ura repo manina. Otto löytää kutsumuksensa ja alkaa noudattaa ammattikunnan eettistä koodistoa.

Elokuvan ällistyttävin mauste on Vuoden 1964 Chevrolet Malibu, josta joku tarjoutuu maksamaan 20 000 taalaa. Auto – jonka perässä myös CIA on ja joka kiertää käyttäjältä toiselle – liittyy ulkoavaruuden asukkaisiin. Takakonttia raottamalla uteliaista jää kirjaimellisesti savuava vana maahan.

Repo Man on viihdyttävä ja herkullinen sekoitus seikkailua, älyvapaata tieteiselokuvaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Estevezin hahmo, kuin muutkin ihmiset, on suurkaupunkin slummeissa räpiköivä, elämään heitetty surkimus, joka yrittää ottaa vain kaikesta parhaan irti. Ja kuten hän sanoo, ”autojen takavarikointi ei ole koskaan tylsää”.
”Valot himmenevät. Rikollinen elämäni saa surkean lopun. Kuitenkin syytän yhteiskuntaa. Yhteiskunta teki minusta sen, mikä olen.” ”Älä puhu paskaa. Olet valkoinen lähiökakara niin kuin minäkin”.
Elokuvassa on häivähdys uuden aallon kokeilevuutta, pukeutuneena katujen arjen absurdiuteen (mummo huolehtii kadulle kasattujen jätteiden kohtalosta, pariskunta suunnittelee vauvan hankkimista ennen menemistä sisään kauppaan haulikon kanssa). Itse asiassa alieneihin ja ufoihin liittyvä juonikuvio on niin uskomaton ja pudottava, että sen järjettömyydellä ei ole lopulta vaikutusta kulttielokuvan ansioihin.

4 / 5

IMDb

Kohtalokas nainen (1928)


Taannoin näkemäni Greta Garbon ja John Gilbertin tähdittämä Flesh and the Devil nosti tietoisuuteeni mykkäkauden yhden legendaarisimman pääosaparin sekä aiemmin tuntemattomaksi jääneen ohjaaja Clarence Brownin. Aikoinaan myös tosielämässä rakastuneen parivaljakon kolmas yhteinen elokuva päätyi katseltavakseni mm. Mykkäelokuvasivuston suosituksesta.

Garbo esittää naispääosassa varakkaaseen sukuun syntynyttä Diana Merrickiä, jonka elämässä on lapsuudesta asti ollut kaksi miestä, rahakas ja uskollinen David Furness (John Mack Brown) sekä karismaattinen mutta persaukinen Neville Holderness (Gilbert). Molemmat miehet palvovat liikkeissään vauhdikasta nuorta naista.

Aito rakkaus jälkimmäiseen ei realisoidu, Nevillen isän lähettäessä poikansa Egyptiin tienaamaan rahaa Dianan elättämiseksi tulevaisuudessa. Avioliitto Davidin kanssa – johon Diana antautuu miehen onnen takaamiseksi – päättyy nopeasti miehen itsemurhaan ja suhde Furnessiin on epävarma, elämän tuomien muuttujien vuoksi.

Elokuvan tematiikkana on yksilön onni muiden (vanhempien ja sisarusten) odotuksia vastaan sekä rakkauden ja suvun arvokkuuden vastakohtaisuus. Päähenkilöt ovat arvokkaita aikansa nuoria, kuitenkin ajan murroksessa, kärsien normeista mutta samalla rimpuillen niistä irti. Elokuvan juonenkäänteet ihmissuhteiden osalta ovat monitahoiset ja välillä Brownin elokuva on lähes silkkaa Kauniit ja rohkeat –saippuaa.

Näissä elokuvissa rakkaus on eeppistä ja ikuista. Ajallinen kaari elokuvassa on Flesh and the Devil-elokuvan tapaan pitkä, nyt kymmenen vuotta. Siirtymät on toteutettu alleviivaamatta. Garbon miessuhteita esitellään kekseliäästi lööppien avulla, onhan kyse seurapiirinaisesta. Garbon hahmon seksuaalista vapautta symboloi hänen sormessaan löyhästi killuva sormus: ajoittain se löytää tiensä myös Gilbertin makuuhuoneen lattialle.

Useissa elokuvissa Garbo kannatteli roolihahmoaan silkalla karismallaan ja olemuksellaan, tässä hän osoittaa myös näyttelijänkykyjään. Erityisesti nousee esiin kohtaus pariisilaisessa sairaalassa, jossa hän taudin houreissa löytää tiensä jälleen Gilbertin kainaloon, kuitenkin pian katuessa rakkauttaan niin ikään paikalle tulleen vaimon edessä.

Elokuva on epäilemättä yksi mykkäkauden ansiokkaimmista tai ainakin tapahtumarikkaimmista melodraamoista. Tunne on vahvaa ja sitä ei lopeta lopulta kuin kuolema, tuli se tavalla tai toisella. Itse elokuvan suomenkielinen nimi hieman huijaa katsojaa, avaimet ihmisten onneen eivät ole yksin hänen käsissään.

4 / 5

IMDb

Miestä ei voi raiskata (1978)


Donnerin elokuvan kesäinen Helsinki on kivitalojen, satamanosturien ja ravintoloiden maailmaa, käydäänpä välillä keilasalillakin.

Anna Godeniuksen roolisuorituksessa on ylväyttä, hahmon hauraudenkin läpi. Ajankuva vanhasta Suomesta on selkeä, nykyiseen tilanneherkkyyteen verrattuna: Jo alussa poliisikuulustelun yleisessä tunnelmassa ja rutiininomaisuudessa paljastuu, että virkavalta ei tekijää kiinni saa saati rankaise.

Haavoittuvan nelikymppisen naisen sielunmaisemassa paha ansaitsee kuitenkin palkkansa, kuten kuuluukin. Kostoelokuvan sijasta filmi yrittää tavoittaa yksinäisen keski-ikäistyvän naisen elämän odotuksia ja pelkotiloja, välillä tässä onnistuenkin.

3 / 5

IMDb

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kun tuntematon soittaa.. (1979)


Blogistin on täytynyt katsoa Fred Waltonin erään sukupolven klassikkonakin pidetty trilleri jo pitkän aikaa ja pimeä maaliskuinen ilta tarjosi siihen lopulta mahdollisuuden. Elokuvasta on tehty myös (kuulemma mitäänsanomaton) uusintafilmatisointi 2000-luvulla.

Tarinan alku on varsin ytimekäs ja toimiva pohjustus elokuvaan ja varmastikin filmin toimivin osuus. Parikymppinen lapsenvahti Jill Johnson (Carol Kane) jää yksin isäntäpariskunnan nukkuvien lasten kanssa isoon taloon. Häntä alkaa piinata nimetön soittelija, joka kysyy, onko hän jo käynyt katsomassa lapsia. Kerta toisensa perään soiva puhelin ja pimeä, hiljainen talo nostavat katsojallakin karvat pystyyn. Ilta päättyy lasten löytymiseen teurastettuina, miehen joutuessa mielisairaalaan.

Tarina jatkuu seitsemän vuotta myöhemmin. Jilliä piinannut tekijä on karannut mielisairaalasta ja lähtee – katsojalle tuntemattomasta syystä – hänen ja perheensä perään. Myös poliisi Clifford – tapettujen lasten isän palkkaamana – on tappajan perässä. Loppuosa elokuvasta on sarjamurhaajaelokuville melko tyypillistä kissa ja hiiri –leikkiä ja loppuratkaisu jätti jälkimaun elokuvasta valjuksi.

Puistattavin tunnelmaltaan filmistä oli ilman muuta alkuosa. Neljä vuotta parisuhteessa olleena ja yksin harvoin kotona iltaisin olevana likaisin luultavasti bokserini vastaavassa tilanteessa!

3 / 5

IMDb