keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Nimetön katu (1948)


Toisen maailmansodan jälkeen ilmestyi Twentieth Century Foxin kautta valkokankaille useita poliisiyhteistyön kautta syntyneitä, viranomaistyöhön ja rikostutkintaan realistisen otteen ottaneita ja film noir-lajityyppiin liitettäviä filmejä. Näitä olivat mm. House on 92nd Street (näkemättä), Call Northside 777 ja Panic in the Streets. Elokuvat syntyivät tiukassa yhteistyössä FBI:n ja muiden poliisiviranomaisten kanssa ja olivat totta kai optimistisia rikosten selvittelyn suhteen. Dokumentaarista lähestymistapaa myös draamaelokuvassa voitaneen pitää sodanaikana syntyneiden rintamareportaasien perintönä.

Nimettömän kadun alussa kuuluu viesti, että kolme neljästä amerikkalaisesta on uhkassa joutua väkivaltaisen rikoksen uhriksi. Vauhdikkaan ryöstökohtauksen jälkeen elokuvan ensimmäiset minuutit seurataan poliisin koulutusfilmin lailla FBI:n laboratorion toimintaa Washingtonissa sekä agenttien koulutustoimintaa. Tämän jälkeen elokuva asettuu tunnelmalliseksi ja viihdyttäväksi urbaaniksi peitetehtävätarinaksi FBI-agentti George Manlyn (Mark Stevens) hakeutuessa Stilesin (Richard Widmarkin) rikolliseen organisaatioon. Lopulta jännitys kiteytyy suunnitelmissa olevan suuren keikan paljastamiseen liittovaltion poliisille. Ongelmana vain on myyrän löytyminen myös poliisin organisaatiosta. Stevens onkin korvia myöten lirissä väistellessään Widmarkin lonkeroita.

Widmark ei uusi Kuoleman suudelman (1947) Tommy Udon roolia vaan esittää elokuvassa älykästä mutta kylmää, lähes sotilaallisen pedanttia rikollista. Hän varastaakin shown pääroolin esittäjältä. Kuten kerrottua, elokuva on tunnelmaltaan aitoa mustaa elokuvaa, Los Angelesin kaupunkikuvien päättyessä lopulta loppunäytöksen tapahtumapaikalle, hämyiseen varastoon.

Keighleyn elokuvaa ei ole nähty Suomen TV:ssä. Teatteri-ensi-illan se koki Metropolissa huhtikuussa 1949.

4 / 5

IMDb

tiistai 30. joulukuuta 2014

Prinsessa Ruusunen (1949)


Monessa kotimaisessa elokuvaoppaassa ja –biografiassa mainittu suomalaisen lastenelokuvan kulmakivi osui katselulistalle seesteisenä uudenvuoden aatonaattopäivänä.

Lajissaan elokuva todella oli ensimmäisiä tässä maassa. Elokuvalla pyrittiin saamaan uutta katsojasukupolvea Filmiteollisuuden tuotteille sodan jälkeen. Aluksi vastahankainen T.J. Särkkä suostuteltiin tuottamaan elokuva ohjaajaksi lopulta valikoituneen Edvin Laineen toimesta.

Satu Prinsessa Ruususesta pohjautuu alkujaan 1600-luvulla alkunsa saaneeseen tarinaan josta myös Sakari Topelius kirjoitti oman versionsa. Nimimerkki Topias käytti elokuvakäsikirjoituksessaan apuna nimenomaan Topeliuksen versiota klassikkosadusta. Elokuva kertoo tutun tarinan värttinän satuttaman 15-vuotiaan prinsessan uneen vaipumisesta, satavuotisesta linnan unesta ja uljaasta prinssistä.

Spektaakkelin nimiosaa esittää myöhemmin mm. tv-kasvona tutuksi tullut, kilpailun kautta rooliin valittu Tuula Usva. Pääosaroolitus on Laine-keskeinen: kuningasta esittävä Aarne Laine on ohjaajan veli, kuningatar ohjaajan vaimo Mirjam Novero. Sivuosahahmoista hersyvin lienee juomanlaskijalta ja kamariherralta simputusta kokevan pienen Samin (Birger Kortman) ohella mestaritonttuna esiintyvä Aku Korhonen. Joskus vanhoja kotimaisia ja tyypillisiä luonnerooleja katsellessa unohtuu että Korhosen – samoin kuin elokuvassa esiintyvän Siiri Angerkosken – osaaminen ei rajoittunut vain valkokankaan ikonisiin hahmotyyppeihin. Nämä kansan rakastamat näyttelijät olivat oikeasti eri lajityypit taitavia näyttelijöitä!

Elokuva kuvattiin kokonaisuudessaan Liisankadun studiossa, komeissa Kansallisteatterin lavastaja Leo Lehdon ja SF:n Karl Fagerin suunnittelemissa lavasteissa. Ilmeisesti Laine olisi halunnut kuvata elokuvan väreihin, mutta värifilmin saatavuus ja kuvaustekniikka oli aikakaudella vielä hakusessa. Niin ikään Prinsessa Ruususen maskeeraus ja puvustus on vaatinut käsittämättömän työn, onhan lukuiset sivuosaroolitkin täytynyt sovittaa epookkiin. Sivumainintana ja teknisenä yksityiskohtana kerrottakoon, että elokuvassa käytettiin ensimmäisen kerran Suomessa hiilihappojäätä usvan aikaansaamisessa.

Prinsessa Ruusunen mainitaan joidenkin arvioijien toimesta jopa Laineen parhaana elokuvaohjauksena ohi Tuntemattoman ja muiden kansallisten aiheiden. Täytyy myöntää, että ”kansallisen elokuvan” ohjaajan tyypilliseen profiiliin mielikuvitusta herättävä satumaisen upea tarina

4 / 5

IMDb

maanantai 29. joulukuuta 2014

Saaliinjako (1958)

Joulunajan toinen western osoittautui merkkipaaluksi omalla kohdalla. Olen antanut nyt lopullisesti periksi nykyajalle ja mukavuudenajalle. John Sturgesin MGM:lle ohjaama länkkäri on ensimmäinen elokuva, jonka olen seurannut kännykästäni junamatkalla. Toisaalta, välinehän ei ole sen kummempi kuin kuvaputki- tai littuteeveekään. Aidot filmielokuvat täytyy katsoa aitoina filmielokuvina toisaalla, silloin kun siihen avautuu mahdollisuus.

Sturges oli yksi munakkaiden äijäelokuvien kuninkaista 1950- ja 1960-luvuilla ja testosteronia valkokankaalle (tai kännykälle) uhkuu myös vuonna 1958 ohjattu filmi. Clint Hollisterilla (Richard Widmark) ja Jake Wadella (Robert Taylor) on yhteinen paita ja peppu –tyyppinen lainsuojatonmenneisyys. Pankkien ja muiden laitosten ryöstely jäi Waden lähdettyä lätkimään, liikaa miehelle olleen viimeisen keikan jälkeen. Pikkukaupungin sheriffiksi päätynyt mies on kuitenkin kiitollisuudenvelassa Hollisterille ja vapauttaa tämän naapuripaikkakunnan sellistä vanhaa toveria uhanneen hirttotuomion edellä.

Miesten lopullista eroa varjostaa vain yksi kysymys: missä on Waden kätkemä viimeisen yhteisen keikan ryöstösaalis? Välikappaleeksi asiaan joutuu myös Waden vaimo (Patricia Owens). Pitkä matka kohti viimeistä etappia alkaa, Clintin enemmän tai vähemmän rasittavien miesten säestäessä päämiehensä aikeita.

Merkittäväksi paikaksi visuaalisesti erittäin näyttävän elokuvan tarinankulussa osoittautuu paikallinen autio aavikkokaupunki. Länsi oli täynnään tilapäisten ryntäysten ja elinkeinojen synnyttämiä pikkukyliä joiden kohtalo oli päätyä tuulen pieksämiksi autiokyliksi. Sturges käyttää loistavaksi hyväkseen kaupungin rajallisen rakennuskannan niin komanssihyökkäyksessä (epäuskottavaa luokkaa kökköydessään) kuin lopussa siintävässä välienselvittelyssäkin.

Kuten usein muulloinkin, lopulta varsin keskinkertaisen westernin pelastavat karismaattiset pääosanäyttelijät. Richard Widmarkilla oli kaksikosta enemmän näyttelijänlahjoja – tosin tässäkin hän on ajautunut melko tyypilliseen niljakkeen rooliin. Tosin syvältä hänestä löytyy myös suoraselkäisyyttä, vähintäänkään ”kaveria ei petetä”. Robert Taylor kävelee roolin läpi, mutta tekee sen jälleen kerran hänelle tyypillisesti: uskottavasti.

3½ / 5

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Ratsastavat hurjat (1954)

Allan Dwanin elokuva on yksi 1950-luvun vaihteen kommunistivainoja kuvastaneita valkokangasallegorioita Yhdysvalloissa. Elokuvamaailmaankin merkittävällä tavalla yltänyt mccarthismi herätti paljon vastavetoja aikakauden hengentuotteissa. Tässä tapauksessa vainooja oli nimeltäänkin lähes aikakauden pahiksen, Joe McCarthyn mukainen.

Kaksi vuotta Silver Loden kaupungissa asunut kunnioitettu kansalainen Dan Ballard (John Payne) joutuu keskeyttämään häänsä, kun häntä tulee hätyyttelemään miehineen liittovaltion sheriffiksi esittäytyvä Ned McCarty (Dan Duryea). McCartyn mukaan Ballardista on olemassa etsintäkuulutus sheriffin veljen murhasta sekä 20 000 taalan ryöstämisestä.

Ballardia aluksi tukevat ja häneen luottavat kaupunkilaiset kääntyvät nopeasti vanhaa tuttuaan vastaan todisteiden kasautuessa ja McCartyn yllytyksen toimesta.

Ballard on suoraselkäinen, epäilijöille tylyä naamaa näyttävä perinteinen lännenmies. Jähmeä ja karski ulosanti tavoittelee ehkä Gary Cooperin vastaavaa elokuvassa Sheriffi (1952). Kansanjoukon maanisuudessa on myös jotain tuttua.

Vaikka Dwanin ohjaus ei Zinnemannin elokuvan tasolle ylläkään, on veriseksi yltyvä ja vauhdikas Ratsastavat hurjat katsastamisen arvoinen, vähintäänkin aikakauden kuvana.

3½ / 5

lauantai 27. joulukuuta 2014

Väärin eletty vapaus (1941)

Melvyn LeRoy ohjasi jo 1930-luvun vaihteessa useita yhteiskunnan epäkohtiin porautuneita filmejäjoissa henkilöiden paikoin perinpohjainen henkinen rappio ja näiden kylvämä anarkia olivat paikoin vahvastikin alleviivattuja. Little Caesar (1931) lienee näistä jälkikäteen muistettavimmasta päästä. Vaikka kieltolakirikollisuus oli ja meni, päähenkilön kroonisesta moraalipulasta saa polttoaineensa myös vuonna 1941 MGM:lle ohjattu hitti Väärin eletty vapaus.

Film-noir ja rikosdraama tarjoilee meille charmikkaan ehdonalaistaksikuskin Johnny Eagerin (Robert Taylor), joka kulissityönsä ohella hoitaa rikosbisneksiään toisaalla. Koirarata-afääreiden tiellä on Johnnylle vihamielinen syyttäjäviranomainen (Edward Arnold), jonka tytär Lisbeth (Lana Turner) rakastuu charmikkaaseen "ex-roistoon". Eager lavastaa Lisbethin syylliseksi ampumistapaukseen ja saa tämän isän myöntämään luvan ratabisnekselle. Johnnyn uskottu ystävä, viinaan menevä ja sentimentaalinen Jeff (Van Heflin) saa miehen kuitenkin katumaan tekojaan, varsinkin kun Lisbeth taitaa olla se kyynisen tee-se-itse-miehen ensimmäinen oikea rakkaus..

Van Heflinin sivuosa-Oscarin voittanut roolisuoritus viinankiroissa ja itsesäälissä uivana kroonisena juoppona selättää Taylorin ja Turnerin karismoihin nojaavat roolityöt. Miehen arvostus studio-Hollywoodin yhtenä ykkösluonnenäyttelijöistä on allekirjoittaneella kasvamaan päin. Taylor taas hankki suoraviivaisella Eagarin roolilla uskottavuutta valkokankaan pahiksena.

Väärin eletty vapaus tarjoilee sujuvaa melodraamaa ja loppupuolella myös toimintaa, Eagerin laittaessa kilpailijoita ojennukseen. Sentimentaalinen loppu on tyypillinen LeRoyn yhteiskuntaa tarkasteleville elokuville. Tässä tapauksessa päähahmo osoittautuu moni-ilmeisemmäksi kuin esim. Edward Robinsonin tulkitsema Little Caesarin gangsteri kymmentä vuotta aiemmin.

Elokuva sai ensi-iltansa Astorissa 31.03.1950. Suomen tv:ssä ei LeRoyta ole nähty.

3½ / 5

torstai 25. joulukuuta 2014

Vihreä kulta (1939)

Oliko tässä vuoden viimeinen Valentin Vaala –elokuva? Aika näyttää.

Kaupunkilaiskomedioiden jatkoksi Vaala teki Suomi-Filmille Niskavuorten lisäksi useita muita maalaismiljööseen sijoittuvia elokuvia. Vihreää kultaa pidetään useissa teoksissa ensimmäisenä suomalaisena ekoelokuvana, ottavathan sen henkilöhahmot voimakkaasti kantaa metsäomaisuuden, ”vihreän kullan”, vaalimisen puolesta. Kuten Niskavuoretkin, myös tämä elokuva pohjautuu Juhani Tervapään (oikeammin Hella Wuolijoen) näytelmään.

Päähenkilönä on helsinkiläinen hienostonainen ja puutavarayhtiötä johtavan vuorineuvoksen rouva (Hanna Taini). Lapin matkallaan (mennessään ”metsiin”) nainen saa oppaakseen samaisen yhtiön kriittisesti työnantajaansa suhtautuvan metsänhoitajan (Vaalan löytö Olavi Reimas). Tämä tutustuttaa hänet tukkikämppiin, näiden asujiin (metsätyömiehiin) ja heidän olosuhteisiinsa. Rouva vuorineuvos on merkillisen kovan Lapin-innostuksen vallassa ja löytää nopeasti hengenheimolaisuuden – ja ennen pitkää rakkauden – metsänhoitajan kanssa. Helsingin ja Euroopan huvitukset eivät jaksa enää naista tämän jälkeen huvittaa.

Vaalan elokuvan ansiot ovat ennen muuta aiheen uudisraivauksessa kotimaisessa elokuvassa. Maisemakuvien (tunturikuvat) eteen on tehty kovasti töitä Kittilän Sirkassa eikä kuva-asettelussa ole menty myöskään helpoimman kautta.

2010-luvun cityvihreitä tuntiessa on Hanna Taini silmaripsilisäkkeineen vällyjen alla reessä lopulta aika tutunoloinen näky, eihän idealismi luonnonvarojen säilyttämisestä ole urbaaneissa piireissä mihinkään hävinnyt. Käynti metsässä on – nyt jos koskaan – yhä suurempi seikkailu. Tainin ylinäyttely (tarkoitushakuista komediaa?) sekä vähän ylimakeasti ilmentyvä puutavarayhtiön ja metsän säilyttäjien välinen intressiristiriita pilaavat muuten yhteiskunnallisesti sekä visuaalisesti ansiokasta elokuvaa.

Lopuksi kommentti Wuolijoelta (Suomi-Filmin Uutisaitta 6/1939):
”Tässä elokuvassa nousi kultaisten honkien tumma vehreys kaupungin valojen eteen, kutsuva metsätorvi kiiri yli tunturien: tule piiloon, tule piiloon, tulkaa metsän rauhaan te kiusaantuneet sydämet, piilopaikkaan tykkien jyskeestä, tulen ja kauhun viesteiltä."
3½ / 5

IMDb

Vihaan sinua - rakas (1951)

Ensimmäisen joulupäivän toinen elokuva oli kupliva, keväinen komedia.

Ohjaajalegenda Edvin Laine viihtyi 1950-luvullakin muutamia kertoja kameran edessä. Useimmat muistavat selvästi esim. Hilman päivien (1954) palomestarin. Laineen tulkitsemia mutkattomia ja hieman hölmöjä ukkohahmoja ei voi olla yksinkertaisesti rakastamatta.

Pitkän avioliiton kuivattamat ja aviovaimoon kyllästyneet ikääntyvät ukkomiehet ovat maailmalla olleet elokuvien vakioaihe alusta lähtien. Suomessa Ensio Rislakin näytelmään pohjautuva Vihaan sinua – rakas edusti kuitenkin uudisraivausta aiheensa puolesta. Nuorten rakastajien syliin ei oltu niin vain hypitty – ainakaan ilman kovia rangaistuksia.

Elokuvan ote aiheeseen on lopulta humaani. Laine tulkitsee kamreeri Esa Karnalaa, joka laittaa aviovaimonsa (Ansa Ikonen) parantolaan toipumaan väsymyksestä. Rouva Karnalan poissa ollessa hän rekrytoi sihteerikseen nuoren Kirstin (Leena Häkinen), johon nopeasti rakastuu. Tunne on molemminpuolinen ja Helsingin keväinen kaupunki sekä vappu saa epätodennäköisen parin rakastamaan elämää. Samaa tunnetilaa ei nauti Karnalan monipäinen perhe eikä vaimo palattuaan parantolasta. Tosin myös hänellä on ollut siellä lemmenkauppaa toveriasukkaan kanssa.

Vihaan sinua – rakas on valoisa ja problemaattiseen mutta luonnolliseen aiheeseen sopuisalla tavalla porautuva elokuva. Elokuva poukkoilee vakavan draaman ja sujuvan ja poreilevan viihde-elokuvan välimaastossa. Nykynäkökulmasta elokuvan taiteellisia ratkaisuja vanhentuneempi on elokuvan naiskuva. Aikalaisarvioitsija Paula Talaskivi sen sanoi kommentoidessaan vaimon tehtävää elokuvassa:
”Ei riitä, että vaimo on moitteeton sukanparsija – Hänen on myös pidettävä huoli henkisestä ja ulkonaisesta viehkeydestään”.
Kamreeri Esalta menisi luultavasti tämän päivän itsetietoisen naisen toimesta omaisuus, kunnia (ja kukaties) pallit!

Parempi puoliskoni kuvaili filmiä sanalla ”viaton”, kuten hän kommentoi useita muitakin Suomen Filmiteollisuuden komediatuotteita. Jonkinlaista vaikeasti kuvailtavissa olevaa sydäntä lämmittävää vilpittömyyttä studioaikakauden hengentuotteissa – ja varsinkin Laineen ohjauksissa – kyllä on. Tietysti aika ja normitkin (tässä tapauksessa avioliitto-) olivat yksioikoisempia.

3½ / 5

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Pako vapauteen (1956)

Kinkun ja joululaatikoiden sulattelu meinasi jo lähes kellistää blogin pitäjän unten maille. Anopin boksilta kuitenkin löytyi MTV3 Leffa –kanavalta tallennettu ennen näkemätön klassikko. Kyllähän Richard Widmark aina jaksaa parituntisen kiinnostaa aattoiltanakin.

Kyseessä on Richard Connellin tarinaan pohjautuvalle Zaroffin koirille (1932) velkaa oleva trilleri, jossa metsässä tapahtuvan jahdin panoksena eivät ole eläimet vaan ihmishenget. Amerikan viidakoissa piileskelevät natsit ovat tietysti jälleen yksi klassinen – joskin kliseinen – viihteen tae. 

Vauhdikkaisiin elämänkäänteisiinsä pettynyt seikkailijakirjailija Mike Latimer (Widmark) on piilotellut fanejaan ja mediaa jo jonkin aikaa Keski-Amerikan syrjäseuduilla. Lopulta newyorkilainen lehti päättää lähettää kohuviihdetoimittaja Katien (Jane Greer) Latimerin perään. Nainen löytääkin tämän viidakkokylästä, pitäen tosin identiteettinsä toimittajana salassa.

Naisen lopulta rakastuessa machoon kirjailijaan ei tämän etiikka anna lopulta periksi tehdä pakolaisesta juttua. Latimerin tarjottua tälle pois pääsyä Mexico Cityyn pienkoneellaan he lopulta eksyvät, kompassihäiriön takia. Tehtyään pakkolaskun he joutuvat sattuman kaupalla piilottelemassa olevien natsirikollisten (johtajanaan Trevor Howard) kynsiin. Kujanjuoksu vaaroja kuhisevassa viidakossa voi alkaa.

Kun viihdyttävän puolitoistatuntisen miesvoimasta vastaa osaava kaksikko Widmark ja Howard, ei näyttelyn laatua, intohimoisuutta (Widmark) tai hahmojen karismaa (Howard) tarvinne epäillä. Greerin toimittajahenkilöhahmo jää siinä sivussa hieman ohuenlaiseksi vaikka hän Widmarkin mukana pakomatkalla jotenkuten roikkuukin.

Elokuvan mieleenpainuvin hetki on Widmarkin kertoma tarina hänen tunnistaessaan maansa pettäneen britin (Howardin hahmo) ja tämän apurin. Itse asiassa tässä hieman häiritsi Latimerin muuten nokkelan hahmon epäloogisuus, mitä tulee stoorin kertomisen hyötyyn vankinaolotilanteessa. No, ehkä elokuvan jännitteen säilymisen vuoksi tämä oli tärkeää!

3½ / 5

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Kultaseni (1965)

Meitä on moneen junaan myös kunnianhimon ja tyrkkyyden suhteen. Osalle kelpaa työ kuin työ ja perusarki, toiset antavat maineen, mammonan ja vallan eteen pikkusormensakin.

John Schlesingerin (mm. Keskiyön cowboy) elokuvassa kuvankaunis malli Diana Scott (Julie Christie) hyödyntää luonnon hänelle suomia anteja uransa rakentamisessa, pääseehän hän röyhkeällä luovinnalla 1960-luvun Lontoon julkkis- ja ylhäistöpiireihin, pelin mahdollistaessa hänelle ansion nousun monella tasolla. Toimittaja-poikaystävä Robert (Dirk Bogarde) on kotipesä jolle Diana palaa kerta toisensa jälkeen näpeille saatuaan.

Komea mustavalkokuvaus esittelee meille Lontoon kerman henkisen rappion. Paljon Dianan seikkailuista kertookin, että häntä pidetään manipuloivana mutta lyhytnäköisenä saaliina jopa näissä piireissä. Julie Christie ilmaisuvoimaisine silmineen saa miehen kuin miehen polvilleen. 

Schlesingerin omassa sarjassaan ansiokas elokuva aloitti ohjaajan ”aikuistrilogian”, Keskiyön Cowboyn ja Saakelin sunnuntain (1971) seuratessa perässä.

3½ / 5

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Tien laulu (1955)

Köyhyys, tuo ihmiskunnan iankaikkinen riesa, ei ole häviämässä. Aihe on ikuinen ja se on saanut muotonsa myös elokuvassa.

Charlie Chaplinin elokuvat ovat varmasti klassisimmasta ja humaaneimmasta päästä kuvauksia ja elokuvina iättömiä, lähteehän draama niissä perusasioista (nälkä, toimeentulo).

Köyhyys on ihmistä eteenpäin ajava tai lamauttava voima. Toisissa elokuvissa köyhyys on taustatekijä rikollisuudelle, otetaan nyt vaikka uudemmista elokuvista esimerkiksi Jumalan kaupunki. 

Jostain syystä Satyajit Rayn esikoisohjauksesta ja ”Apu-trilogian” ensimmäisestä osasta Tien laulusta (Pather Panchali) tuli tarinakieleltään mieleen John Fordin Vihan hedelmät (1940). Fordin elokuvassa tosin köyhyys on luonteeltaan edes jossakin määrin väliaikaista (lama), Rayn 1900-luvun alkuvuosiin sijoittuva elokuva intialaisesta kylästä ja Apun perheestä (Subir Banerjee) taas kertoo tarinan, joka voisi olla totta kolmannessa maailmassa yhä 2000-luvullakin.

Isä on köyhä runoilija joka ei pysty takaamaan toimeentuloaan perheelleen. Apu asuu äitinsä, siskonsa Durgan ja ikälopun (iso?)tätinsä kanssa vaatimattomissa oloissa. Durga varastelee hedelmiä naapurin puutarhasta ja langettaa vihan perheen niskaan. Äiti inhoaa houruavaa tätiä ja ajaa tämän kuolemaan muualle.

Köyhät ja sorretut eivät ole sen jalompia kuin rahan pilaamatkaan. Isän epätoivoisissakin projekteissa elää toivo paremmasta elämästä. Luonto ei kuitenkaan anna armoa eikä tunne myötätuntoa, oli tilanne mikä tahansa.

Ray sai vaikutteita ja alkusysäyksen elokuvansa syntyyn katsottuaan italialaisen klassikon, Polkupyörävarkaan. Tämäkään tarina inhimillisestä elokuvasta ei ole kuvattu isolla budjetilla ja se sisältää lähtökohdiltaan monia italialaisen neorealismin tyyppipiirteitä.

Tarina on universaalin koskettava, sen Ray osoittaa. Tien laulu on samalla hieno elokuva myös lapsuudesta ja ympäröivien olosuhteiden vaikutuksesta kasvuun. Erityisesti elokuvassa on kuvattu hienosti ajan kuluminen Apun kasvaessa ja vanhuksen vanhentuessa entisestään.

Ai niin. Viimeistään Vihan hedelmiin ajatukseni vei loppukohtaus, teemana matka ja uuden, paremman elämän etsiskely.

4 / 5

Isä Brownin salaisuus (1954)

Kino Klassikko esitteli tänä sunnuntaina dekkaritarinan, jonka laatuisia osataan oikeastaan tehdä vain saarivaltakunnassa. Conan Doylen ja Christien ohella yhtenä brittiklassikoista salapoliisikirjallisuudessa pidetään G. K. Chestertonia. Hänen hahmonsa isä Brown on humaani pappi jolla on hyvä ihmistuntemus. Hänen mielestään rikolliset ovat vain johdatusta kaipaavia "eksyneitä lampaita".

Robert Hamerin vuonna 1954 ohjaamassa filmatisoinnissa isä Brownia esittää Alec Guinness. Brown lähtee piispan luvalla kuljettamaan arvokasta ristiä Ranskaan, yrittäen puijata älykkääksi tietämäänsä mestarivaras Flambeau’ta (Peter Finch). Humoristisen ja lämminhenkisen tarinan mittaan miehet ottavatkin yhteen herrasmiesmäisellä tavalla, aivojen mitellessä aseiden sijasta, tien kulkiessa niin katakombeihin kuin kartanoihinkin.

Pienen mutta lämminhenkisen elokuvan tekee sympaattiseksi mustahko, mutta lopulta hahmoja rakastava huumori. Isä Brownin salaisuus on mukava pieni välipala dekkareiden ystäville, vaikkei pärjää Hamerin elokuvalle Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949) tummuudessaan ja maukkaudessaan.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Raaka keikka (1986)

Dino de Laurentiisin elokuva on aitoa 1980-luvun kitchiä, mutta vauhdikasta ja viihdyttävää sellaista.

Alkuasetelma on kuin oppikirjasta ja juonen tapainen ei turhia hienostele. Arnold Schwarzenegger esittää pikkukaupunkiin sheriffiksi vetäytynyttä ex-FBI Joseph P. Brenneriä, joka kutsutaan jälleen apuun tosipaikan tullen. Tehtävänä on soluttautua Chicagon mafiaan ja selvittää FBI-pomon pojan murhaajat. Pääpahista ja rasvaista ykköslieroa näyttelee Sam Wanamaker.
”Because of you a lot of people are dead. And now it’s your turn.”
Päähahmon otteissa on selviä viittauksia Dirty Harryyn, hallussa on niin erittäin herkkä v-ttuilututka, onelinerit kuin asearsenaalin hallintakin. Brenner toisaalta tarvitsisi aseistukselleen kottikärryn siinä kun Harrylle riitti Magnum .44. Elokuva sisältää monia epäilemättä klassisia arskamaisia lohkaisuja.
”You should not drink and bake!”
Englannissa pahasti takelteleva ”Iso-Arska” ollaan laitettu sanomaan pari parisuhdereplaakin. Noh, kotiolot eivät sheriffillä ole kummoiset vaan heti alussa hän meinaa saada suklaakakusta päin pläsiä känniseltä vaimoltaan.

Verkkokalvolle pitkäksi aikaa jää kohtaus, jossa soluttautumista purkava Brenner ammuskelee avoautosta käsivaralta sarjatulta hiekkakuopilla, Satisfactionin soidessa taustalla.

Viihdyttävähän Raaka keikka on, ei siitä pääse mihinkään. Se ei kuitenkaan osoittautunut sellaiseksi rahantekokoneeksi kuin mitä Dino de Laurentiis oli siitä odottanut.

3 / 5

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Hullu Pierrot (1965)

Jean-Luc Godard uuden aallon ohjaajana ja auteurina on eittämättä osa eurooppalaisen elokuvan yleissivistystä ja varmasti vaikutusvaltaisimpia nimiä 1900-luvun filmissä. ”Freesistä” ja uudistavasta elokuvanteosta – koko uudesta elokuvakielestä - on sittemmin ottanut vaikutteita mm. Aki Kaurismäki (katsokaa vaikkapa elokuva Calamari Union).

Godardin rikosdraaman tarina kertoo Pierrot’sta (Jean-Luc Belmondo), joka pakenee tylsänä pitämästään Pariisista Välimerelle tapaamansa tytön, Mariannen (Anna Karina) kanssa. Mariannea ajavat takaa algerialaiset tappajat, mikä muodostaa kaksikon taipaleesta loputtoman pakomatkan. 

Yleinen tieto on, että Godard ohjasi elokuvan ilman käsikirjoitusta, perustaen kohtaukset intuitioon. Toisaalta elokuvan tähti Anna Karina on väittänyt toisin, muistellen ohjaajan tekemää työnohjausta yksityiskohtaiseksi ja ennakkokäsikirjoitukseen perustuvaksi. Joka tapauksessa elokuva on läpeensä spontaanin oloinen ja kokeileva, ajoittain makaaberi ja raakakin (väkivallassaan). Muutaman kerran myös pirun hauska!

Ohjaajaan ensi kertaa tutustuvalle suosittelen kuitenkin ohjaajan ”tavaramerkkielokuvaa” Viimeiseen hengenvetoon vuodelta 1960. Oma suosikkini pelkistetyssä absurdiudessaan ja vallankumoushenkisyydessään on edelleen road-movie Viikonloppu vuodelta 1967.

3½ / 5

lauantai 6. joulukuuta 2014

Tuntematon sotilas (1955)

Tuntemattoman katsominen itsenäisyyspäivänä on ollut tavoitteena jo useamman vuoden ajan. Toissa vuonna näinkin elokuvasta jälleen alkua, mutta seurustelu juhlapäivänä päättää katsomisen viimeistään kapteeni Kaarnan kaatumiseen. Tänään tarjoutui lopulta täydellinen mahdollisuus paneutua Laineen kanonisoituun teokseen pitkästä aikaa, Puolustusvoimien valtakunnallisen paraatin jälkipalana. YLE:kin kun palautti elokuvan jälleen iltapäivään, ikärajasuosituksiakin uhmaten. Laineen version katsoin alusta loppuun nyt neljättä (vasta!) kertaa.

Juonihan on kaikille tuttu: elokuva kertoo konekiväärikomppanian vaiheet jatkosodan hyökkäysvaiheesta, kesästä 1941 aina kesän 1944 temmellykseen (Neuvostoliiton suurhyökkäys) asti. Laineen version hahmotulkinnat ja näyttelijäkasvot ovat jo vakiintuneet osaksi kansallista tajuntaa, kyseessä on ylisukupolvinen teos, olkoonkin Suomen Filmiteollisuuden tuote ja aikansa tuotanto- ja taiteellisilla standardeilla tehty.

On edelleenkin vaikea nostaa esille yhtä yksittäistä suosikkihahmoa. Tällä kertaa hilpeyttä herätti Honkajoen pedanttius, sarkasmi sekä huoliteltu suomenkielen käyttö.

Olen päätymässä siihen, että Tuntematon on omalta kohdalta ehkä se yksinkertaisin tapa virittyä itsenäisyyspäivän tunnelmaan, ohi marssien ja dokumenttien. Kyse ei ole pelkästään kansallisesta aiheesta, Suomen sodista. Linnan romaani ja Laineen filmatisointi kun esittelevät muutamassa tunnissa koko suomalaisen miehen ja kotimaisten ammattikuntien ja maakunnallisten piirteiden kirjon.

Epädramatisointia ja sodanvastaisuuttahan Linnan teos sisältää roimasti vaikka Laineen elokuvan lopussa Finlandia paatoksellisesti soikin, auringon kimallellessa petäjien välistä. Kuka tietää, ehkä kertoja sekä ”Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä” ja ”Aika velikultia” olisi tarvittu selventämään käytetty näkökulma jokaiselle katsojalle.

Nythän Tuntematonta pidetään joissain piireissä pelkästään osana kansallisen paatoksen iltapäivää ja iltaa. Aika lailla toista kuin joskus romaanista käytetty nimitys ”purnaajan sota”.

4½ / 5

lauantai 29. marraskuuta 2014

Rikas tyttö (1939)

Tänä vuonna katselulistalle näyttää päätyneen useampi Valentin Vaala, mikä ei ole ollenkaan hassumpi juttu. Rikas tyttö on ollut pitkään haun alla, ennen kuin se esiintyi TV1:n iltapäivässä marraskuussa.

Kersti Bergrothin romaaniin perustuva elokuva yrittää olla moderni salonkikomedia. Suomi-Filmin tavaramerkkinä olivatkin ajalla modernit, urbaanit nykyihmisen kuvaukset. Rikkaan laivanvarustajan tytär Anni Hall (Sirkka Sari) tapaa Helsingin yössä Annin roistolta pelastaneen duunari Vilhelm Vinterin (Olavi Reimas), josta tulee melko nopeasti epätodennäköinen ihastumisen kohde. Sen enempää juoneen menemättä elokuva yrittää piirtää viihdyttävää, terävää kuvaa aikakauden luokkajaosta ja omaisuuden merkityksestä ihmissuhteissa.

Vaala ohjaa jälleen naisnäkökulmaa eikä epäonnistumisesta voi tälläkään kertaa puhua. 2010-luvulta katsoen naiivin juonen sisältävä Rikas tyttö on kuitenkin moniin muihin vaaloihin nähden pitkäveteinen elokuva, siitä puuttuu ohjaajalle ominainen soljuvuus.

Valopilkku on Lea Joutsenon ensimmäinen komediarooli – myöhään kukkaan kypsynyt aiempi elokuvien taustapiru Joutseno todella nousee esille muusta näyttelijäkaartista. Kuriositeettina mainittakoon Olavi Virran ensimmäinen, olkoonkin lyhyt valkokangasesiintyminen.

Mielenkiintoisen elokuvasta tekee toki elokuvan päätösjuhlissa sattunut, 19-vuotiaan päätähti Sarin kuolemaan johtanut onnettomuus Aulangolla. Viimeisen rauhankesän kuvaaminen, Helsingin kaupunkikuva ja Sarin kohtalo luovat keskinkertaisenkin elokuvan ympärille myyttisyyden kehän. 

Sarin lyhyeksi jääneen näyttelijäuran suosikkirooli on edelleenkin viehkeän Ilonan osa Niskavuoren naisissa (1938).

2½ / 5

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kohtalokas kotiinpaluu (1959)

Elokuvien katsominen on HBO:n kanavapaketin myötä jäänyt viime aikoina vähemmälle, eritoten vanhempien klassikoiden. Oli siis aika istua alas ja pitää väliin kahden brittiklassikon ilta.

J. Lee Thompson tunnettiin saarivaltakunnassa jännäreiden ja toiminnallisten elokuvien ohjaajana ja mies on tunnettu erityisesti Navaronen tykeistään. Kohtalokas kotiinpaluu sijoittuu walesilaiseen rannikkokaupunkiin, johon puolalainen merimies Korchinsky (Horst Buchholz, Seitsemän rohkeaa miestä) palaa katsomaan maannaistaan ja rakastettuaan Anyaa. Tämä on muuttanut osoitettaan miehen meriseikkailun aikana ja hankkinut rakastajan.

Tilanteen kärjistyessä äärimmilleen naisen asunnosta löytyy ase, ja käsikähmässä (holokaustiselviytyjäksi paljastuva) Anya saa surmansa. Verityön todistaa samassa rapussa asuva poikatyttö Gillie (Hayley Mills), joka ensin Korchinskya pakoon juostuaan mieltyy sympaattiseen, nuorehkoon merikarhuun. Virkavalta ei kuitenkaan anna miehelle armoa ja takaa-ajo jatkuu. Gilliekin joutuu valitsemaan lopulta puolensa.

Elokuva maistuu raikkaalle merituulelle ja samanlaista (uuden aallon) tuoreutta on ihmiskuvauksessakin. Kohtaus, jossa Gille seuraa kohtalokkaan surmatyön asunnon postiluukusta, on ikimuistoinen intensiivisyydessään: jälleen sivullinen joutuu kuin yhtäkkiä ja sattuman kautta todistajaksi.

Rikollisen ja keskenkasvuisen lapsen yllättävästä suhteesta tuli mieleen huomattavasti tuoreempi, yhtä lailla loistava Matthew McConaugheyn tähdittämä Mud (2012).

Gillietä näytellyt Hayley Mills on elokuvassa isänsä, poliisietsivää näyttelevän John Millsin vastinparina. Elokuva on helppo nostaa yhdeksi 1950-luvun merkittävimmistä brittielokuvan kasvutarinoista ja lapsikuvauksista.

4 / 5

IMDb

Zulu (1964)

Tässäpä vielä Kohtalokasta kotiinpaluutakin kuuluisampi brittielokuvan helmi. Kuinka ollakaan, tämä on jäänyt historian pääaineopiskelijalta vuosien varrella katsomatta, huolimatta sangen brittiorientoituneesta tuttavapiiristä.

Kuten tiedettyä, Cy Endfieldin alkuperäisillä tapahtumapaikoilla ohjaama Zulu keskittyy yhteen viktoriaanisen britti-imperiumin kipupisteistä. Jos Custerin häviö Little Big Hornissa pari vuotta aiemmin oli äärimmäisen nolo tapaus nuorelle liittovaltiolle, olivat sotaisille ja taidokkaille zuluille koetut tappiot yksi kuningatar Viktorian hallitseman suurvallan koetinkivi. Brittien ja zulujen 1870-luvulla syntynyt vastakkainasettelu syntyi kahden osapuolen sekä buurien välisestä maanjakoerimielisyyksistä eteläisessä Afrikassa. Elokuva pohjautuu vuonna 1879 Natalissa sodittuun Rorke's Driftin taisteluun – tosin brittien tappiomääriä on elokuvassa jonkin verran suurenneltu.
"At one hundred yards! Volley fire, present! Aim! Fire!"
Pääosissa ovat luutnantit, pioneeri Chard (Stanley Baker) sekä Bromhead (Michael Caine), jotka huomaavat tukikohtansa joutuneen 4000 zulusoturin piirittämäksi. Taktiset erimielisyydet kärjistävät tilannetta, ja kolmasosa miehistä on sairastuvalla. Katastrofi on valmis. Jack Hawkins villitsee epävarmuutta ja jumalanpelkoa viinaan menevänä pastorina.

Paikallisen zuluheimon mukaan saaminen sekä kuvausmaaston autenttisuus tuo muuten leimallisesti 1960-lukulaiseen sotaelokuvaan eloa. Sotimiseen kuuluvien rituaalien selvittämisessä on tehty taustatyötä ja sittemmin (todellisuudessa, alkuhämmennyksen jälkeen) brittitykistön jauhamiksi joutuneille zuluille on nostettava pakostakin hattua, olivathan nämä taistelemassa omalla maallaan vierasta valloittajaa vastaan. Tarinan mukaan ohjaaja Endfielin täytyi tutustuttaa zulut elokuvan formaattiin pitämällä näille ennen kuvauksia ulkoilmaesitys Gene Autryn filmistä.

No, elokuva kuuluu Iso-Britannian elokuvakaanoniin riippumatta siitä, kuinka monta tähteä filmille lätkäisen. Sanoisin, että keskivertoa viihdyttävämpi eeposfilmi ja tuotantoarvoiltaan kelpo sotapätkä muutenkin. Englantilaiset ja walesilaiset ovat pohjimmiltaan – verilöylystä huolimatta – herrasmiehiä Afrikassakin. Mikä oli todellisuus?

Cainen esittämä, muiden tavoin punaiseen univormuun pukeutunut Bromhead taistojen kärkeen nousevana antisankarina jää pakostakin mieleen.

3½ / 5

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Nashville (1975)

Robert Altmanin suurteos Nashville täytyy sijoittaa omaan aikaansa, kasvavan poliittisen taantumuksen ja Vietnamin sodan lamaannuksen jälkimaininkeihin. Pääosassa on kaupunki ja sen musiikkielämä.

Jonkinlaisena tähtenä nähdään kaupungin suuri tyttö, Barbara Jean (Ronee Blakley), joka sairaudesta toivuttuaan on heikko, mutta kaikkien rakastama laulajatar. Ainakin illuusioissa. Ulkopuolisena sisäsiittoisen oloisessa etelässä seikkailee brittiläisen BBC:n toimittaja Opal (Geraldine Chaplin), jonka huomiot markkinahenkisestä mutta silti niin puritaanisesta paikallisesta kulttuurista ovat herkullisen sarkastisia. 

Viitekehyksessä seurataan presidentinvaalikandidaatin kampanjointia: anonyymin ehdokkaan markkinointi tapahtuu äänentoistolaitteilla varustetusta pakusta käsin. Kyyninen kuva amerikkalaisesta poliittisesta kulttuurista vallitsee siis elokuvassa.

Altman toteutti elokuvassaan tavaramerkkiään: hän antoi näyttelijöiden – jotka sivumennen sanoen esittivät itse tekemiään kappaleita – improvisoida. Elokuvan loppu on kyynisten silmälasienkin kautta Nashvillea katsovalle yllättävä ja kuvastanee jenkkien politiikan vainoharhaisuutta kylmän sodan ajalla.

Musiikin taso on vaihtelevaa. Messiaaninen Nashvillen musiikin isähahmo Haven Hamilton (Henry Gibson) lähinnä naurattaa pateettisuudellaan, on mukana yksi säälittävä tisseillään eteenpäin yrittävä tyrkkykin.

Nashvillen ansiot ajankuvana ja yhtenä 1970-luvun ikonisena jenkkielokuvana on tunnustettava. Viihdyttävänä en sitä siltikään osannut pitää.

3½ / 5

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Sankaritekojen mies (1942)

YLE Teeman pikauusinta Sam Woodin legendaarisesta urheiluelokuvasta oli toivottu – ja se tuli! Wood teki lyhyen ohjaajauransa aikana elämänmakuisia draamoja (Mm. Hyvästi, herra Chips), joten odotukset olivat korkealla.

Lou Gehrig lienee suomalaiselle sukankuluttajalle tutuin samannimisestä lihasperäisestä taudista. Mutta mikä oli tarina miehen takana? Gehrig (Gary Cooper) pyrkii toteuttamaan äitinsä toiveet insinöörintutkinnosta, ajautuen kuitenkin taitojensa puolesta baseballin pariin, onhan hänen lyöntinsä armoitettua sorttia. Ulkonaisesti yksinkertaisen miehen kohtalo on siis tehdä kunnareita ennemmin kuin taloja tai siltoja ja matka käykin 1920-luvun alussa New York Yankees –joukkueeseen Babe Ruthin ja kumppaneiden pelikaveriksi.

Gehrig lyö laudalta mm. pisimmän peliputken (16 vuotta) ennätyksen. Mielitietty Eleanor (Teresa Wright) ei ole diiva vaan amerikkalainen, moderni nainen suloisimmasta päästä.

Gehrigin lesken suostumuksella tehty elokuva on ilmeisen tarkka ja totuuteen pyrkivä kuvaus pelaamaan syntyneen miehen tiestä vaatimattomista oloista menestykseen. Sentimentaalinenhan elokuva on, varsinkin kuuluisan Gehrigin jäähyväispuheen osalta. Cooper – vaikka ei baseballista kuulemma itse välittänytkään – osaa tuoda olemuksellaan valkokankaalle tähden pyyteettömyyden ja vaatimattomuuden menestyksenkin tiellä. Sivuhenkilöistä näkyvin on Gehrigin manageri Sam (Walter Brennan perusmuodossaan).

Elokuva voittaa katsojan puolelleen sydämellisyydellään ja amerikkalaisella rehellisyydellään. Ryysyistä rikkauksiin –aiheenakin filmi onnistuu välttämään pahimmat karikot.

4 / 5

tiistai 21. lokakuuta 2014

Mieheke (1936)

Vuonna 1936 ensi-iltansa saanut Hilja Valtosen käsikirjoitukseen perustunut Valentin Vaalan Vaimoke oli suurmenestys ja poiki hieman myöhemmin vastinparin, Miehekkeen, yhtä lailla kevyen Suomi-Filmi –hupailun. Tämä elokuva olikin ollut katsomislistalla pitkään. Vaimokkeen näin aidossa 1930-luvun funkkisrakennuksessa eli Lasipalatsissa (Bio Rexissa) pari vuotta sitten, täytyy tässä kehua!

Näkökulma on Miehekkeessä Vaimoketta urbaanimpi, tarinan sijoittuessa kantakaupungille. Ansa Ikosen sijaan Tauno Palo sai vastanäyttelijäksi Tuulikki Paanasen, amerikansuomalaisen tanssijan. Irmeli Venes (Paananen) hakee sihteerin tointa, mutta kuinka ollakaan, hakijan olisi parempi olla naimisissa – tekeehän valinnan johtajan vaimo. Hätävalheena Irmeli poimii läheisestä ravintolasta ”miehekkeekseen” Reino Lahtisen (Palo).

Tarinan jatkokehittely ja sivujuonteet ovat tuttuja Vaalan 1950-luvun uudelleenfilmatisoinnista Minä ja mieheni morsian (1955), josta olen pari sanaa tässä blogissa maininnut.

Pitäisin Miehekettä hieman keskinkertaisena Vaalana, vaikka ilohan elokuvaa on jälleen ohjaajan muiden töiden tapaan katsoa. 1930-luku oli kypsyvää kaupunkikulttuuria, selväpiirteisiä linjoja, kasvavaa tarkoituksenmukaisuutta, tyylikkäitä pukuja ja autoja – nämä kaikki tulevat tästäkin elokuvasta ajankuvana loistavasti esiin.

3 / 5

perjantai 17. lokakuuta 2014

Kun taivas putoaa... (1972)

Hymy-sensaatiojulkisuuden syntyminen ajan Suomessa sai oivaltavan esityksen valkokankaalla Risto Jarvan vuoden 1972 elokuvassa.

Poliitikon (Matti Kassila) ja fysioterapeutti Eila Tuomen (Eeva-Maija Haukinen) välinen romanssi paljastetaan pyrkyrimäisen juorulehden toimittaja Olli Meren (Erkki Pajala) toimesta. Etusivun juttu ”5000 markan naisesta” myy kuin häkä ja naisen elämä saa kohtalokkaita muutoksia hänen menetettyään työnsä, asuntonsa – ja ennen kaikkea yksityisyytensä.

Lopulta Meren tienä – omaehtoisena tai kohtalokkaasti – on sotkeutua Eilan elämään. Skandaalijulkisuuden ajettua Eilan uuden miesystävän itsemurhaan joutuu kaksikko yhteisen huonon omatunnon ajamana romanssiin ja sitä mukaa tuuliajolle kohtalokkain seurauksin. Maaseutu näyttäytyy jälleen viattomuuden perikuvana, karkean kaupunkikulttuurin kustannuksella.

Elokuva antaa uuden median sanankäytöstä ja röyhkeydestä varsin makaaberin kuvan – erään kommentoijan toimesta lehti vetoaa ”ihmisen alhaisimpiin vaistoihin.” Salasuhteet, seksi ja kuolema myyvät. 2010-luvun Seiska-tason mediakulttuuri näyttäytyy tämän kuvauksen rinnalla varsin kohtuullisena.

Mediakritiikin ohella Jarvan ansiot ovat jälleen ihmiskuvauksessa, tämä voisi olla 1970-luvun ”Iholla” (sen puolesta, minkä sarjasta tiedän). Tarinankertoja on Meri ja Haukisen yksinhuoltajahahmo näyttäytyy toisaalta pakkomielteiden tissikkäänä objektina, toisaalta monella tapaa Ollin merkittävimpänä naisena, tiivistyyhän häneen niin omatunto kuin ammattietiikkakin tapahtumien johdosta.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

He antoivat kaikkensa (1945)

YLE Teemalla tuli lauantai-iltana allekirjoittaneelta tähän asti väliin jäänyt Ford. Kyseessä on ohjaajan kannaltakin merkkipaalu, hänen ensimmäinen varsinainen sotaohjauksensa näyttämöelokuvista. Yhdysvaltain laivaston kapteeniksi sodan aikana ylennyt, elokuvarintamalla kunnostautunut ja Midwayn taistelua ja Normandian maihinnousua tallentanut Ford oli epäilemättä oikea valinta William L. Whiten kirjaan perustuvan tarinan filmatisoinnissa.

Kuten usein, kaikki alkaa Pearl Harborista. Tällä kertaa keskiössä on pienillä mutta vikkelillä torpedoveneillä varustettu laivue, komentajanaan velvollisuudentuntoinen kapteeniluutnantti John Brickley (Robert Montgomery) ja alaisenaan muuan luutnantti, esimiestensä ylenkatsoma mutta alaistensa arvostama torpedovenekippari ”Rusty” Ryan (John Wayne). Filippiineille komennettu, alkuvaiheessa laivaston parissa väheksytty laivue saa nopeasti sisukkuutensa ansiosta juonesta kiinni ja upottaa japanilaisristeilijöitä, kuljettaa upseereita sekä välittää elintärkeitä viestejä amerikkalaisten laivasto-osastojen kesken. Loppupuolella otteeltaan realistista elokuvaa tapahtumat keskittyvät Bataanin taistelujen ympärille.

Kuten usein Fordin elokuvissa, tässäkin ovat pääosissa miehet raskaat velvollisuudet harteillaan, taistellaanhan amerikkalaisten vaikutusvallasta Tyynellämerellä. Vahva fordilainen eetos sisältää kuitenkin raskaan aiheen lisäksi myös kauniimman puolen. Elokuvan mielenmaisema aavan ulapan lisäksi on jossain tukikohdassa sijaitseva (bambu)maja, tenhoava musiikki, seuraavana aamuna koittava tehtävä sekä Donna Reedin (arvaatte kenen hahmon pikarakkaus!) silmät. Realismiin taistelukuvauksissa pyrkivä elokuva sisältää totta kai siis lyyrisen puolen, olihan ohjaaja pohjimmiltaan romantikko henkeen ja vereen. Yhtä lailla mielenmaisemaa on Ward Bond pitämässä maljapuhetta miehille paikallisessa saluunassa. Tärkeää on uppoavien risteilijöiden ja hävittäjien kustannuksella nimenomaan miesporukan välinen dynamiikka ja keskinäinen lojaliteetti kuoleman edessä.

Mielenkiintoisin taustavire elokuvassa koskee, ketäs muuta kuin pitkäaikaista yhteistyöparia Fordia ja Waynea. Ford halveksui Waynea tämän jättäydyttyä maailmansodan taisteluista ulos ja hyväksyi tämän lopulta osaksi ryhmäänsä ainoastaan painostuksen alaisena. Fordin vahvaa isänmaallista velvollisuuksiin pohjautuvaa vakaumusta kuvaa, että alkuteksteissä mainitaan näyttelijöiden mahdolliset sotilasarvot, Ford ja Montgomery tietysti mainittavimpina.

Se on Waynen kunniaksi sanottava, että mahdollisesta värväytymishalusta huolimatta rintamalle lähtöä vastaan painoivat perheellisyys sekä ennen muuta Republic-yhtiön vahva halu pitää yksi ykköstähdistään rivissä mahdollisimman pitkään. Mies keskittyikin taistelemaan japseja ja myöhemmin kommunisteja vastaan ainoastaan valkokankaalla – ja sitä hän tekikin varsin ahkerasti tulevina vuosina.

He antoivat kaikkensa on pienestä romanttisesta vireestään huolimatta illuusioton elokuva, vihollisen ollessa kasvoton ja kaukana, miesten pitäessä kiinni velvollisuuksistaan soppakeittiöissä ja pienissä haavoittuvissa veneissään. Alkuperäinen nimen käännös ”He olivat uhrattavissa” kertookin sodan johdon karun asenteen näitä miehiä kohtaan. Sodan lihamylly jauhoi kaukana kotoaan olleita miehiä palasiksi, mutta jos he kaatuivat, he tekivät sen kunniakkaasti.

4 / 5

torstai 9. lokakuuta 2014

Syntynyt 4. heinäkuuta (1989)

Tom Cruisen tähdittämä, Vietnam-veteraanin karusta kotiinpaluusta kertova filmi on Oliver Stonen Vietnam-trilogian toinen osa. Elokuvaa edelsi enemmän rintamaolosuhteisiin keskittyvä Platoon (1986) ja seurasi Taivas ja maa (1993), jota en ole tähän päivään mennessä vielä nähnyt.

Tämän lajityypin elokuvat Stone kieltämättä taitaa, mennessään poliittisessa paatoksessaan ja aiheensa polttavankatkuisessa analyysissa toki usein häiritsevyyden rajamaille. Tositapahtumiin pohjautuva tarina Ron Kovicista (Cruise) on kertomus isänmaallisen kirkassilmäisyyden vaihtumisesta sodan todellisuuteen ja halvaantumisen jälkeen edelleen katkeraan paitsi jäämiseen normaalista yhteiskunnasta. Yksilön tarinaa ympäröi sodan voittoon ja poikien menestyksen nimiin vannova yhden ainoan totuuden yhteiskunta, joka vaihtuu 1960-luvun loppua kohti tullessa lisääntyvään kapinahenkeen.
"People say that if you don't love America, then get the hell out. Well, I love America." -Kovic
Kovicin henkilökohtainen via dolorosa etenee kuolleita lapsia täynnä olevasta vietnamilaiskylästä kuppaiseen sotasairaalaan, meksikolaiseen huorataloon sekä edelleen poliittiseen heräämiseen, olivathan vammautuneet veteraanit oivallinen ase vasemmiston kapinalle sotaa vastaan, vaikka he näitä alussa halveksuvatkin. Elokuva huipentuu republikaanien puoluekokouksen jälkikäteen katsottuna vinksahtaneeseen Nixon-kuumeeseen ja tämän ympärillä vellovaan mielenosoittajamassaan. Lopulta syntyy yhteiskunnallinen Kovic.

Elokuva ei lopulta täysin paini Kauriinmetsästäjän kanssa samassa sarjassa eikä sen tarvitsekaan. Toveripiirin ja lapsuuden viattomuuden katoaminen toki yhdistää elokuvia, samoin keskittyminen kotirintamaan. Tarkoituksettoman sodan melskeessä yksilö sairastuu (kaiken huipuksi Kovic ampuu vahingossa Vietnamissa oman miehen).

Visuaalisesti erittäin komea Syntynyt 4. heinäkuuta tuo ajan hengen kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan katsojan verkkokalvolle, johon se jää pitkäksi aikaa.

4 / 5

maanantai 6. lokakuuta 2014

Morsian yllättää (1941)

Morsian yllättää oli ensimmäinen käsikirjoittaja Kersti Bergrothin ja ohjaajan Valentin Vaalan yhteistyönä syntynyt komedia ja aloitti samalla yhteensä seitsemän elokuvan ”tunnelmannostatussarjan” yhdessä Suomi-Filmin vakihenkilökunnasta (kielenkääntäjä) pyydystetyn Lea Joutsenon kanssa. Aina sanavalmis Joutseno osallistui sittemmin aktiivisesti omien komedioidensa käsikirjoitustyöhön.

Elokuva edustaa Vaalan kevyempien elokuvien lajityyppiä pari vakavamman ohjauksen jälkeen – lajityyppiä, jonka Vaala ainakin Uusitalon mukaan taisi parhaiten. Näin on luultavasti todellisuudessakin. Vaala voidaan nähdä modernin, ilman historian painolastia olevan, eurooppalais- ja amerikkalaisvaikutteisen elokuvan jatkumossa kotimaisessa elokuvassa, myöhempinä seuraajinaan vaikkapa Matti Kassila.

Joutseno näyttelee tohtori Roineen tytärtä Eilaa, joka on menossa naimisiin insinööri Lauri Honkatien (Tauno Majuri) kanssa. Väärinkäsitykset alkavat, kun insinöörin entinen naisystävä Asta Jokimaa uskottelee Eilalle, että tämän sulhanen on uskoton. Eila etsii käsiinsä runoilija Esko Raiteen (Olavi Reimas) ja pyytää tämän mukaansa Petsamoon. Kun junaan ehtivät myös Lauri ja Asta, on vyyhti valmis. Juna pysähtyy lopulta Hyvinkään asemalle, missä käydään loppuselvittelyt ennen kliimaksia. 

Markku Varjolan mukaan (kirja Valentin Vaala) ohjaajan elokuvia voi luonnehtia porvarillisiksi komedioiksi. Naispäähenkilö on lähtöisin porvarillisesta taustasta, itsenäinen ja esteitä tieltään raivaava, ennakkoluulojakin – mutta päätyy lopulta niin sanotusti hyvään naimakauppaan.

SKS:n Vaala-kirjassa kerrotaan elokuvan teosta mielenkiintoinen yksityiskohta. Huolimatta tilapäisestä rauhanajasta täytyi kuvaus suorittaa ilta- ja yöaikaan, sähkön jännitteen riittäessä vain päiväkulutuksen ulkopuolella. Työt alkoivat iltapäivällä, ruokatauko koitti ravintola Bulevardiassa ja töitä jatkettiin pikkutunneille saakka. Ensi-ilta koitti lopulta rauhankeväänä 1941.

Kepeän tunnelman ja ajankohdan huomioon ottaen yllättävän höpsön meiningin lisäksi yksi elokuvan muistiin jäävimmistä elementeistä on Harry Bergströmin säveltämä ja Eine Laineen sanoittama "Seitsemän tuntia onnehen", joka jäi yhdeksi vuoden 1941 myydyimmistä kappaleista.

Hyvinkään asemalla viime vuosina melko usein vierailleelle ovat siellä kuvatut kohtaukset mielenkiintoisia vaikka aseman interiööriä ja lähiympäristöä näytetäänkin lopulta melko vähän. Elokuvahistorioitsija Kari Uusitalo muuten asuu itse Hyvinkäällä, kirjoittelee nykyäänkin usein Aamupostiin.

3½ / 5

tiistai 30. syyskuuta 2014

Kolme miestä ja baby (1987)

Tämän kirjoittajan lapsuutta määritti muutama keskinkertainen komedia. Otetaan nyt vaikka Jerry Lewisin tähdittämä Geisha Boy (1958) tai Pitkä, hullunkurinen linjuri (1976), elokuvat, joiden anti on sittemmin laimentunut.

Tässä yksi aikakautensa amerikkalaisen purkanmakuisen filmiteollisuuden perustuote, Kolme miestä ja baby, jonka eräs läheiseni on nähnyt kuulemma koti-VHS:lta vähintään puolentusinaa kertaa aikoinaan. On ollut varmasti pitkälti sattumaa, mitkä leffat tv-tarjonnasta ovat keskenkasvuisten nassikoiden verkkokalvoille vuosien varrella jääneet. 1990-luvulla kun tallentamaankaan ei elokuvia pystynyt samoja määriä kuin nyt isojen (verkko)levyjen aikaan.

Kolmen paatuneen poikamiehen (Selleck, Guttenberg, Danson) saadessa ovelleen korin ja tyttövauvan on painajainen valmis: miten nyytin kanssa menetellään? Pikkuihmisen on laittanut alulle oireileva näyttelijä Jack (Danson), jonka entinen tyttöystävä on jättänyt pikkuprinsessan nyt isälleen. Kolmikko joutuu käytännön syistä ottamaan vauvasta yhteisen hoitovastuun, onhan 100-prosenttisesti toimivassa sinappikoneessa (vaikka valloittava onkin) kokopäivätyötä yhdelle jos toiselle. Elokuvan jatkokuviot onkin sitten helppo arvata. Ennalta-arvaamaton muuttuja puuttuu siis asiaan ja elokuvan huumori pyörii aika pitkälti perusruumiintoimintojen ympärillä.

Kakanhajuinen mutta ”harmittoman oloinen” Pampersin sponsoroima elokuva oli vuoden 1987 myynein elokuva Yhdysvalloissa. Vaatetukseltaan ja koristelultaan elokuva on aikansa, juppikauden, kuva. Ja paskaa ja ylitsepääsemättömiä vaikeuksiahan jupeille pitää antaakin, hah!

3 / 5

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Viitta ja tikari (1946)

Sodan jälkeen Fritz Langin ohjaama maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuva elokuva lukeutuu elimellisesti yhteen ohjaajan suuren maailmanpalon aikana tekemien antinatsielokuvien kanssa.

Manhattan-projektissa mukana oleva ydinfyysikko, professori Alvah Jesper (Gary Cooper) värvätään strategisen palvelun (OSS) toimesta Euroopan retkelle paljastamaan saksalaisten atomipommiprojekti ja edesauttamaan sen estämistä. Ensin retki suuntautuu puolueettomaan mutta Gestapo-agenttien soluttamaan Sveitsiin tiedepiireissä tutun, saksalaisille työskentelemään joutuneen tutkijan paettua sinne, kaiken kulminoituessa lopulta värikkäisiin vaiheisiin akselivalta-Italiassa. Eurooppaa hallitsevat fasistit kiristävät joka puolella maailman älykkäimpiä keksijöitä ja tiedemiehiä näiden heikkouksilla, pakottaen tieteen palvelemaan julmia tarkoitusperiä. Italiassa Alvah tutustuu myös viehättävään vastarintataistelija Ginaan (Lilli Palmer).

Kahteen eurooppalaiseen maahan keskittyvä skitsofreeninen, vastavakoilun pelkoon pohjautuva tunnelma on valjua Langia ja jännityksen symbolit jo niin nähtyjä, lukoissa pyörivine avaimineen ja karkailevine kissoineen. Honteloksi tiedemieheksi Cooper tappelee kuin pakkotilanteeseen joutunut Bruce Lee, antaen fasisteille karatea ja kuristusotetta.

Mielenkiintoa keskinkertaiseen trilleriin tuo atomisota tarinan aineksena ja nimenomaan tekoajankohdan ajankuvana. Kauhun tasapainon lujittuessa kylmän sodan alettua ei atomisotaakaan sopinut enää pitää itseisarvoisena pahana, ”kunhan pommi on vain meidän hallussamme” (OSS:n miehen sanoin).

Pienenä triviatietona mainittakoon, että sota-aikaisissa filmeissä oli amerikkalaisten sensuuriviranomaisten toimesta kielletty OSS:n mainitseminen, Langin filmissä se oli jo mahdollista.

3 / 5