sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Neljäs mies (1983)


Hollantilaisohjaaja Paul Verhoevenin viimeinen kotimaassaan tekemä elokuva ennen rapakon taakse siirtymistä on kieroutunut ja aistikas trilleri. Hahmonsa naiskuvassa jännäri on velkaa film noir –elokuvien femme fatale –tyypille, jolla on kohtalokas tapa käsitellä miehiä. Yhdysvalloissa ohjaaja käsitteli myöhemmin aihetta uudestaan hitissään Basic Instinct (1992).

Sarkastinen, makaabereihin aiheisiin keskittynyt kirjailija Gerald Reve (Jeroen Krabbe) päätyy yleisötapaamisestaan tuntemattoman, mielenkiintoa herättävän Christinen (Renee Soutendijk) luo yökylään. Kiihkeä ilta vaihtuu raukeaksi aamuksi ja olosuhteet huomioon ottaen mies päättää lopulta jäädä naisen luokse. Ennen pitkää – viimeistään Christinen kotifilmikokoelman myötä – alkaa paljastua kolmen ex-aviomiehen kohtalo. Onko Christine ns. musta leski?

Suurimman roolin elokuvassa saa Christinen ohi alussa halveksuvasti elämään suhtautuva, lopulta siinä kynsillään roikkuva hermoromahduksen saanut Krabbe. Raflaavaa kuvastoa tuo mukanaan miehen ihastuminen Christinen varsinaiseen rakastajaan, nuoreen adonikseen.

Filmissä vilahtelevat tissit ja kikkelit eivät kuitenkaan vaikuta itsetarkoituksellisilta, onhan kyseessä tärähtänyt elokuva monessa suhteessa, mm. painajaiskuvaelmillaan (joilla on tarkoitus toteutua myös oikeassa elämässä). Loppukohtaus tuo groteskiudessaan ja aihepiirissään mieleen Bunuelin erään Andalusialaisen koiran (1929) kohtauksen.

3½ / 5

IMDb

lauantai 30. toukokuuta 2015

Iloinen leski (1934)


”Lubitschin kosketus” on jonkinlainen käsite klassikkoelokuvamaailmassa. Herran elokuvissa tanssi- ja laulukohtaukset sitoutuivat saumattomasti elokuvan juoneen, mullistaen äänielokuvan synnyn myötä voittokulkua kulkeneen lajityypin.

Elokuva on järjestyksessä toinen tunnettu versio Franz Leharin operetista, ensimmäisen ohjasi Erich von Stroheim vuonna 1925. On kyse romantiikasta, mutta kaikki nähdään mustan huumorin läpi.

Fiktiivisessä Marshovian kuningaskunnassa ollaan pulassa, kun varakas leski Sonia (Jeanette McDonald) karkaa. Sosiaalinen ja suosittu Danilo (Maurice Chevalier) määrätään hurmaamaan Sonia ja saattamaan hänet pois Pariisista takaisin kuningaskuntaan. Sattumaa vain, että Danilo ja Sonia ovat jo aiemmin tavanneet ja kokeneet rakkautta ensi silmäyksellä, rahan jäädessä toissijaiseksi.

1,6 miljoonan dollarin budjetillaan MGM:n Iloinen leski oli aikansa kallein musikaali. Valtaisat tanssikohtaukset eivät peitä kuitenkaan elokuvan muita ansioita. Harvassa lajityypin elokuvassa on kuvattu rakastumisen täyteyttä niin upealla, hauskalla ja elegantilla tavalla. Massahurmaaja Chevalier on mielestäni ylivertainen tähti vastanäyttelijäänsä nähden.

Toisena iltana elokuva olisi saanut viisi tähteä, nimenomaan rakkauselokuvana.

4 / 5

IMDb

perjantai 29. toukokuuta 2015

Niskavuoren naiset (1958)


Valentin Vaalan uusintafilmatisointi Hella Wuolijoen näytelmästä, 20 vuotta aiemman (1938) elokuvan jälkeen, on yksi harvoja vuosikymmenen kotimaisia värielokuvia. Niskavuoren naiset on yksi ainutlaatuisista tilaisuuksista nähdä kelpo kattaus aikakauden luonnenäyttelijöitä aidoissa Sovcolor-väreissä! Ilonan ja Aarnen tarina on – laajempana – tehty valkokankaalle vielä vuonna 1984 Matti Kassilan toimesta.

Tarinahan on se vanha tuttu: Paikkakunnalle saapuva ”vapaa sielu”, opettajatar Ilona Ahlgren (Teija Sopanen) saa hämäläiskylän miehet sekaisin, etenkin Aarne Niskavuoren (Erkki Viljos) ja Simolan isännän (Heikki Savolainen). Vaimo Martta (Hilla Helinä) saa jutusta kerralla tarpeekseen, äiti Loviisan (Emma Väänänen) vahtiessa taas ennemminkin Niskavuoren mainetta, perintöä ja jatkuvuutta.

Vaala on siirtänyt 1930-luvun hämäläiskylän tapahtumat 1950-luvulle, mukana on Massey-Fergusonin traktoreita ja tuoreempia automobiileita, joilla kouluvaltuusto ajelee kuulustelemaan nuorta, hehkeää opettajarakastajaa. Elokuvaa kuvattiin Orimattilan kirkonkylällä, Keimolassa sekä mm. Herttoniemessä Helsingissä.

En ensi näkemältä ymmärrä uusintafilmatisoinnin merkitystä taiteellisesta näkökulmasta, varsinkin elokuvan lopun jäädessä valjuksi. Myönnettäköön, Viljos ei lopulta paljon häviä Palon jylhälle karismalle itsetietoisena isäntänä, Väänäsen säestäessä matriarkkana. Mutta onhan kotimaisen 1950-luvun maaseutuympäristön näkeminen väreissä aina vaikuttava kokemus, traktoreineen, kangaskuosineen ja emaliastioineen.

3 / 5

IMDb

tiistai 26. toukokuuta 2015

Vapaalippu paratiisiin (1937)


Olen viime aikoina katsonut useamman screwball-klassikon. Nämä elokuvat toimivat mainiona, kevyenä vapaiden iltojen ajanvietteenä. Ja soveltuvathan ne alkuperäiseltä funktioltaan Sipilän tulevaan hallituskauteen ja leikkaus-Suomeen, hulluttelukomediat kun saavat unohtamaan arkiset (yhteiskunnalliset) murheet.

Mitchell Leisenin (Keskiyö, 1939) elokuva kertoo vauraudesta, varattomuudesta, sattumasta ja näiden tekijöiden yhteentörmäyksestä. Rikas pankkiiri J.B. Ball (loistava voimanäyttelijä Edward Arnold) saa tarpeekseen vaimonsa tuhlauksesta ja heittää tämän turkiksen manhattanilaiselle kadulle josta duunarityttö Mary Smith (Jean Arthur) sen poimii, sattuuhan se kirjaimellisesti hänen silmilleen.

Ball ei huoli kallista turkista takaisin ja sarjaväärinkäsitysten (varkausepäily) jälkeen Mary saa lemput työstään. Kohta hänen elämänsä heittää häränpyllyä, Ballin velallisen ottaessa romanssiepäillystä (Ball ja Mary) kaiken irti. Marylle – joka nähdään ensin rikkomassa säästöpossuaan vuokrarahojen saannin vuoksi - mahdollistuu yhtäkkiä yltäkylläinen elämä hienostohotellissa, sattuman kautta hänen seuraansa lyöttäytyneen Ballin pojan (Ray Milland) kera.

Kuten lama-ajan elokuvissa usein, yksi teema on toimeentulo ja nälkä ja sen kontrasti yltäkylläisyyteen ja glitteriin. Kun tähän yhdistää vielä screwballin hulvattomuuden, nautinto on taattu. Newyorkilaisessa itsepalveluruokalassa (ruuat ovien takana) tapahtuva Millandin ja Arthurin ensitapaaminen kumuloituu mahtavaksi, eeppiseksi syöpöttely- ja sekoilufarssiksi, kun sattuman kaupalla ovet avautuvat ja köyhä kansa saa ilmaista ruokaa!

Muita onnistuneen farssin aiheita ovat osakemarkkinoilla rikastuminen ja köyhtyminen sekä ylipäätään vaurauden ylitsevuotava esilläolo elokuvassa, jossa keskiössä on kuitenkin pennejään laskeva nainen. Sympaattinen Arthur ja kaiken voimansa näyttelyynsä laittava Arnold jättävät Millandin nuoren rakastajan varjoonsa.

Elokuva teki nimitunnarinsa, kappaleen Easy Living, tunnetuksi. Sittemmin on kappaleen levyttänyt hienosti mm. Billie Holiday.

4 / 5

IMDb

lauantai 23. toukokuuta 2015

Dillinger - maailman paras pankkirosvo! (1973)


1930-luvun klassikkofilmi ”Manhattan Melodrama”, pääosissa Gable, Powell, Loy. Elokuva on jäänyt historiaan mm. koska klassisen gangsterikauden yksi päätekijöistä John Dillinger ammuttiin chicagolaisen Biograph-teatterin eteen erään näytöksen jälkeen vuonna 1934. Filmiyleisön parissa Dillinger muistetaan tuoreemmista valkokangaselokuvista ennen muuta Michael Mannin filmistä Public Enemies, jossa Johnny Depp esitti maankuulua gangsteria.

Warren Oates on, kuten IMDb kuvailee, edelleen tähän päivään mennessä ainoa Dillingeriä ulkonäöllisesti muistuttanut ja pääroolin tehnyt valkokangasnäyttelijä.

John Miliuksen vuonna 1973 ohjaama elokuva perustuu välillä tarkasti mutta useammin löyhästi Dillingerin vaiheisiin ja pakomatkaan Melvin Purvisin (Ben Johnson) G-miesten ajaessa tätä läpi Yhdysvaltain sisäosien.

Ennen muuta käsikirjoittajana kunnostautuneen Miliuksen Dillinger on romanttinen, julkisuuteen välittömästi suhtautuva karismaattinen rikollisjohtaja, jolla on työssään tapoja ja ihanteita: rahat viedään, mutta sivullisia ei tapeta jos ei ole pakko. Lopulta ajaudutaan kuitenkin ultraverisiin kahakoihin, suurelta osin jengin koostumuksen (mm. asetta innokkaasti käyttävän Baby Face Nelsonin) takia.

Tässä elokuvassa Tommy Gun laulaa, aikakauden autojen polttaessa kumia matkalla kohti sitä jo tunnettua määränpäätä. Tämän kaltaisissa rikolliselokuvissa, joissa lopputulos on tiedossa, kaikki peittyy kohtalokkuuteen: ikään kuin hahmot jo tietäisivät määränpäänsä.

Miliuksen gansteribiografia on vauhdikas, viihdyttävä ja löysin rantein tehty ralli. Hienosti rakennettu lama-ajan ajankuva, still-kuvakompositiot, musiikki (”We’re in the Money”), karismaattiset näyttelijät ja – pakko myöntää – hienosti rakennettu graafinen väkivalta (IMDb: 63 ruumista!) takaavat sen, että kokonaisuus painuu reilusti plussan puolelle!

4 / 5

IMDb