torstai 25. joulukuuta 2014

Vihaan sinua - rakas (1951)

Ensimmäisen joulupäivän toinen elokuva oli kupliva, keväinen komedia.

Ohjaajalegenda Edvin Laine viihtyi 1950-luvullakin muutamia kertoja kameran edessä. Useimmat muistavat selvästi esim. Hilman päivien (1954) palomestarin. Laineen tulkitsemia mutkattomia ja hieman hölmöjä ukkohahmoja ei voi olla yksinkertaisesti rakastamatta.

Pitkän avioliiton kuivattamat ja aviovaimoon kyllästyneet ikääntyvät ukkomiehet ovat maailmalla olleet elokuvien vakioaihe alusta lähtien. Suomessa Ensio Rislakin näytelmään pohjautuva Vihaan sinua – rakas edusti kuitenkin uudisraivausta aiheensa puolesta. Nuorten rakastajien syliin ei oltu niin vain hypitty – ainakaan ilman kovia rangaistuksia.

Elokuvan ote aiheeseen on lopulta humaani. Laine tulkitsee kamreeri Esa Karnalaa, joka laittaa aviovaimonsa (Ansa Ikonen) parantolaan toipumaan väsymyksestä. Rouva Karnalan poissa ollessa hän rekrytoi sihteerikseen nuoren Kirstin (Leena Häkinen), johon nopeasti rakastuu. Tunne on molemminpuolinen ja Helsingin keväinen kaupunki sekä vappu saa epätodennäköisen parin rakastamaan elämää. Samaa tunnetilaa ei nauti Karnalan monipäinen perhe eikä vaimo palattuaan parantolasta. Tosin myös hänellä on ollut siellä lemmenkauppaa toveriasukkaan kanssa.

Vihaan sinua – rakas on valoisa ja problemaattiseen mutta luonnolliseen aiheeseen sopuisalla tavalla porautuva elokuva. Elokuva poukkoilee vakavan draaman ja sujuvan ja poreilevan viihde-elokuvan välimaastossa. Nykynäkökulmasta elokuvan taiteellisia ratkaisuja vanhentuneempi on elokuvan naiskuva. Aikalaisarvioitsija Paula Talaskivi sen sanoi kommentoidessaan vaimon tehtävää elokuvassa:
”Ei riitä, että vaimo on moitteeton sukanparsija – Hänen on myös pidettävä huoli henkisestä ja ulkonaisesta viehkeydestään”.
Kamreeri Esalta menisi luultavasti tämän päivän itsetietoisen naisen toimesta omaisuus, kunnia (ja kukaties) pallit!

Parempi puoliskoni kuvaili filmiä sanalla ”viaton”, kuten hän kommentoi useita muitakin Suomen Filmiteollisuuden komediatuotteita. Jonkinlaista vaikeasti kuvailtavissa olevaa sydäntä lämmittävää vilpittömyyttä studioaikakauden hengentuotteissa – ja varsinkin Laineen ohjauksissa – kyllä on. Tietysti aika ja normitkin (tässä tapauksessa avioliitto-) olivat yksioikoisempia.

3½ / 5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti