Jonkinlaisena tähtenä nähdään kaupungin suuri tyttö, Barbara Jean (Ronee Blakley), joka sairaudesta toivuttuaan on heikko, mutta kaikkien rakastama laulajatar. Ainakin illuusioissa. Ulkopuolisena sisäsiittoisen oloisessa etelässä seikkailee brittiläisen BBC:n toimittaja Opal (Geraldine Chaplin), jonka huomiot markkinahenkisestä mutta silti niin puritaanisesta paikallisesta kulttuurista ovat herkullisen sarkastisia.
Viitekehyksessä seurataan presidentinvaalikandidaatin kampanjointia: anonyymin ehdokkaan markkinointi tapahtuu äänentoistolaitteilla varustetusta pakusta käsin. Kyyninen kuva amerikkalaisesta poliittisesta kulttuurista vallitsee siis elokuvassa.
Altman toteutti elokuvassaan tavaramerkkiään: hän antoi näyttelijöiden – jotka sivumennen sanoen esittivät itse tekemiään kappaleita – improvisoida. Elokuvan loppu on kyynisten silmälasienkin kautta Nashvillea katsovalle yllättävä ja kuvastanee jenkkien politiikan vainoharhaisuutta kylmän sodan ajalla.
Musiikin taso on vaihtelevaa. Messiaaninen Nashvillen musiikin isähahmo Haven Hamilton (Henry Gibson) lähinnä naurattaa pateettisuudellaan, on mukana yksi säälittävä tisseillään eteenpäin yrittävä tyrkkykin.
Nashvillen ansiot ajankuvana ja yhtenä 1970-luvun ikonisena jenkkielokuvana on tunnustettava. Viihdyttävänä en sitä siltikään osannut pitää.
3½ / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti