Kaksitoista oikeuden valitsemaa valamiestä erilaisista taustoista ovat kokoontuneet päättämään nuoren mustan miehen murhatuomiosta. Paikalla on niin hyvin toimeentulevia, slummien kasvatteja, liberaaleja kuin konservatiivejakin.
On lämmin, tila ilman tuuletusta ja useammalla herrasmiehellä omat pienet syynsä lyödä nopeasti päätös lukkoon. Keskustelu ajautuu usein sivupolulle, mainosmiesten paskapuheista jalkapallopeleihin. Konsensuksen tiellä on vain muuan (kuten hän lopussa esittäytyy) arkkitehti Davis (Henry Fonda) joka pitää tärkeänä olla periaatteellisesti eri mieltä – onhan kyse elämästä ja kuolemasta.
Syyttäjän esittämiä todisteita (tappoväline, motiivi, todistajat) lähdetään käymään läpi yksitellen, ei oikeuden kielellä vaan rationaalisesti John Doen näkökulmasta käsin katsottuna, mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia vatvoen.
Lumet’n elokuva sijoittuu perustuslaillisen amerikkalaisen oikeustajun konseptiin: ihmiset saavat oikeudenmukaisen, tasa-arvoisen käsittelyn lain edessä. Samalla se on ansiokas kuvaus ihmismielen hataruudesta ja arkikäsitysten sekä joukkokäyttäytymisen perustavanlaatuisesta olemassaolosta myös elämän ja kuoleman kysymyksissä.
Tulee miettineeksi: entä jos Henry Fondan erimielistä valamiestä ei joukossa olisikaan? Valamiehet lienevät tyyppitapauksia 1950-luvun amerikkalaisista miestyypeistä, Lee J. Cobb ja Ed Begley äärimmäisinä keski-ikäisen luupäisen miehen karikatyyreinä. Cobb oli filmiaikakauden amerikkalainen valkokankaiden voimahyökkääjä joka nostaa elokuvan kuin elokuvan ylös keskinkertaisuudesta – tässä hänen ei sitä onneksi tarvitse tehdä.
Lumet’n elokuva kasvaa kauas hikisestä kokoushuoneesta aina kysymyksiin, mikä on satunnaisesti kootun ihmisjoukon toiminnan dynamiikka kriisitilanteessa ja mitkä ovat oikeusturvamme ihmismielen perusteisiin asti menevät heikkoudet.
Nähty viimeksi 15. kesäkuuta 2005.
5 / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti