Kertomus ranskalaisista sotavangeista saksalaisten vankileireillä ensimmäisen maailmansodan jälkeen ei sisällä ainuttakaan taistelukuvaa vaan keskittyy käsittelemään lentäjäveljeyden ja herrasmiesten aikaa, saksalaisten ja ranskalaisten vihollisten (mutta myös kohtalotoverien) kanssakäymistä.
Totaalisen sodankin keskellä elää vielä vanhan ajan henki ja ennen muuta ihmisyys: ”hunnit” muistavat ranskalaista kaatunutta seppeleellä, sotavangeille suodaan puitteet elämään (ruokalähetysten merkitys toivolle).
Elokuva on myös vankila- ja pakofilmi, tunnelia kaivetaan pieteetillä, onhan karkaaminen velvollisuus sotilaalle ja upseerille.
Rauhan ajan elinvoimaa kantaa mukanaan eniten Julien Caretten esittämä Cartier jonka siviiliammatti on näyttelijä. Mies naisen puvussa vankilaparakissa on ilmestys joka pysäyttää elokuvan muutamaksi sekunniksi. Ja itse teatteriesitys katkeaa vain tietoihin muuttuneesta taistelutilanteesta: vangit nousevat Marjeljeesiin, tilannehan muistuttaa asetelmaltaan myöhempää Casablancaa!
Elokuvassa on poikkeuksellisen monta tasoa. Ranskalainen kapteeni de Boildieu (Fresnay) ja kapteeni von Rauffenstein (Stroheim) ovat molemmat aristokraatteja ja siten luhistumassa olevan Euroopan ikoneita verrattuna kansanomaiseen luutnantti Marechaliin (Gabin) tai työllään rikastuneeseen juutalaissuvun luutnanttiin Rosenthaliin (Dalio). Heidän maailmansa risteää myös naisten osalta: tapasivathan me molemmat Fifin vuonna 1913 Maximissa!
Stroheim osallistui ennakoitua vahvemmin hahmonsa rakentamiseen ja von Rauffensteinin sentimentaalinen arvokkuus tuokin elokuvan loppupuolelle merkittävän lisän hahmogalleriaan. Ja juuri kun katsoja luulee elokuvan tarjonneen kaiken astuu elokuvaan mukaan Elsa (Dita Parlo), Verdunissa kaatuneen sotilaan leski.
Sodan ja maantieteen rajat asettuvat vastakkain hyvin konkreettisella tavalla miesten elämässä.
4½ / 5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti