sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Annie Hall (1977)


Woody Allen ja hänen elokuvansa tulivat elämääni toisena yliopistovuotena. Ensimmäinen näkemäni elokuva persoonalliselta ohjaajalta oli Jadeskorpionin kirous, mutta jo muutamaa viikkoa myöhemmin (8.6.2005) olen muistiinpanojeni mukaan katsonut pitkän linjan elokuvantekijän ehkäpä muistetuimman kädenjälkielokuvan, Annie Hallin.

Vielä silloin – kokonaista 34 näkemääni Allenin elokuvaa sitten – en ehkä tajunnut vuonna 1977 valmistuneen elokuvan merkitystä hänen tuotannossaan. Annie Hall oli Allenin ensimmäinen todellinen yritys tehdä vakavasti otettavaa parisuhdedraamaa, vaikkakin hänelle ominaisin komedian elementein. Kokonaisuutena kyse on varmasti edelleenkin yhdestä hänen parhaista ja tasapainoisista filmeistään.

Draaman keskiössä on newyorkilainen kolmekymppinen stand-up-koomikko Alvy Singer (Allen). Kaveri on läpeensä neuroottinen ja on käynyt terapiassa viimeiset viisitoista vuotta (hän todella oli edellä aikaansa, terapeuttien tultua myöhemmin osaksi Yhdysvaltain kansakunnan tajuntaa). Epälineaarisessa elokuvassa hän kertaa vaiheitaan tapaamansa tytön, Annie Hallin (Diane Keaton) kanssa. Suhde Annieen on kenties kestävin hänen elämässään, vaikkakin hän pyrkii samalla tahtomattaan vieraannuttamaan naisen itsestään. Taustatarinana ja takaumana mukana pyörii kertomus lapsuudesta Brooklynissa ja menneistä naissuhteista.

Eniten Annie Hallissa miellyttää yksi Allenin tavaramerkeistä, hahmojen tiedostavuus omasta roolistaan valkokankaalla ja roolihahmojen ironisointi. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista on kohtaus lippujonossa, pariskunnan ollessa matkalla klassikkodokumentin Suru ja Sääli näytökseen. Takana olevan miehen patologisen tarkka elokuva-analyysi ja Alvy Singerin skitsoilu tästä luovat kerrassaan mehukkaan vastakkainasettelun, ylimääräisten ”asiantuntijahahmojen” puuttuessa kaksikon toraan lippujonossa.
"I feel that life is divided into the horrible and the miserable. That's the two categories. The horrible are like, I don't know, terminal cases, you know, and blind people, crippled. I don't know how they get through life. It's amazing to me. And the miserable is everyone else. So you should be thankful that you're miserable, because that's very lucky, to be miserable." -Alvy
Tietysti yksi hauskimmista vitseistä on Alvyn tapa viedä naisensa katsomaan natsidokumenttia kerta kerran jälkeen. No, mitä voi odottaa mieheltä, jolla on fiksaatio kuolemasta kertoviin kirjoihin. Totta kai elokuva sisältää tässä – ja monessa muussakin kohden – omaelämäkerrallisia elementtejä, Woody Allenin ollessa yksityiselämässään yksi kuolemanpelkoisista elokuvaohjaajista kautta aikain.

Allen käyttää monia ajallaan tuoreita teknisiä keinoja kuten hahmojen päänsisäisen ajattelun tekstitys (kohtaus kattotasanteella) sekä jaetun ruudun keino dramatisoinnissa, etenkin päivälliskohtauksessa, jossa tulevat esille Alvyn ja Annien perheiden erilaiset taustat ja olemukset. Elokuva oli myös ensimmäinen varsinainen Allenin New York- elokuva. Kaupungista tuli sittemmin hänen hahmojensa temmellyskenttä tai pikemminkin mentaalinen tila. Annie Hallissa tosin vilahdetaan myös aurinkoisessa Hollywoodissa, Paul Simonin esittämän hahmon isännöimissä bileissä!

Olen kasvanut vuosien mittaan jollain tavalla yhteen ohjaajan perushahmon, neuroottisen, loputonta elämäntuskaa kokevan rillipään kanssa. Myös Woody Allenin terävä ja salaman lailla sivaltava oivaltava huumori on lähellä sydäntäni. Annie Hall tuntuukin siksi niin omalta elokuvalta.

4½ / 5

IMDb

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti