sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Suuri keikka Madonna-kadulla (1958)


Italialaisen rikoskomedian klassikon ohjaaja Mario Monicelli on sanonut:
”Ihmisiä huvittavat teemat ovat köyhyys, nälkä, kurjuus, korkea ikä, sairaudet ja kuolema. No, ainakin italialaiset nauravat näille asioille.”

Näistä inhimillisen elämän karikoista ja piirteistä ammentaa myös Suuri keikka Madonna-kadulla (I soliti ignoti). Elokuva on tähän asti esitetty vain kerran Suomen TV:ssä, maaliskuussa 2005. Tällöin filmi jäi välistä, ja allekirjoittaneen ollessa rikos- ja ryöstöelokuvien ystävä on Monicellin elokuva ollut katselulistallani siis jo yhdeksan vuotta.

Kuten usein ryöstöelokuvissa, olennaisessa osassa on tälläkin kertaa porukan yhteen saattaminen. Tapahtumat sijoittuvat tunnelmallisille Rooman esikaupunkialueen kaduille ja takapihoille. Monen yhteensattuman jälkeen tutkintavankeudessa istuva epäonnistunut nyrkkeilijä Peppe (Vittorio Gassman) saa kalterien takana kuulla hienosta mahdollisuudesta ryöstää paikallinen panttilainaamo helpolla tavalla tunkeutumalla sinne seinän läpi naapuriasunnosta. Hän kerää mukaansa muun muassa työttömän, tohelon valokuvaajan (Marcello Mastroianni), vanhan kääkän Capannellen (Carlo Pisacane) ja sisilialaisen Michelen (Tiberio Murgia), jonka sisko Carmelina (nuori Claudia Cardinale) valikoituu yhden rosmon rakkauden kohteeksi. Kassakaappiniksit porukalle opettaa pitkän kokemuksen työstä kerännyt alan taiteilija, hommaansa pedantilla tarmolla suhtautuva Dante (Totò), joka ei kuitenkaan lähde itse keikalle mukaan suuren työkaluvarantonsa kanssa. Peppe itse pehmittää panttilainaamon naapuriasunnossa asuvaa tyttöä, johon hän työtapaturmana rakastuu.

[MIETOJA SPOILEREITA]

Kuulostaa siis tutulta tarinalta: epäsuhta porukka pahanteossa. Todella mainiosti rakennetut, herkulliset henkilöhahmot ja pikku gagit matkan varrella samoin kuin elämänmakuinen musta huumori (kohteen naapuriasuntoon lopulta päästyään porukka räjäyttää väärän seinän, aiheuttaen samalla sekä vesivahingon että kaasuräjähdyksen!) ja rikoselokuvan kliseisiin tarttuvat sisäpiirin vitsit pitävät tilanteen maukkaana koko puolentoista tunnin ajan.

Vaikutteita hersyvästä luuserikomediasta otti mm. Woody Allen rikoskomediaansa Keksejä ja konnia (2000) ja epäilemättä kyseessä on yksi lajityypin kirkkaimmista (ainakin hauskimmista!) helmistä. Mutta kuka nyt voisi italialaisilta temperamenttisilta keskitason rosvoilta odottaakaan tämän enempää?

4 / 5

IMDb

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti