perjantai 7. maaliskuuta 2014

Lyhyt onni (1945)


[SPOILEREITA!]

Muistan olleeni Lyhyen onnen huhtikuussa 2006 ensi kertaa nähtyäni kuin puulla päähän lyöty. David Lean on tunnettu Technicolor-epookeistaan. Mitä on tämä aiheeltaan minimalistinen elokuva, joka sijoittuu ihmismielessä liikkuviin suuriin tunteisiin pikemmin kuin historiallisiin tapahtumiin ja eksoottisiin ympäristöihin? Olin jo pitkään nauttinut venäläisistä klassikkosäveltäjistä (etupäässä Tshaikovski) ja Rachmaninoffin 2. pianokonsertto oli elokuvan dramaattisena työkaluna yhtäkkiä vertaansa vailla. Olinko uppoutunut vain musiikkiin vai oliko elokuva oikeasti niin hyvä kuin arvelin? Toisintokatselut ovat todistaneet, että elokuva kestää katselua, ja filmistä tuntuu löytyvän aina vain uusia ulottuvuuksia koskien ihmisten jokapäiväistä mutta silti välillä niin erikoista kanssakäymistä.

Eletään elokuvan aikakauden maailmassa, sodan ajan Englannissa. Naimisissa tahoillaan olevat Laura Jesson (Celia Johnson) ja tohtori Alec Harvey (Trevor Howard) sattuvat samaan asemakahvilaan Milfordissa ja saavat ensikosketuksensa Lauran saatua roskan silmäänsä (tahallisen kliseistä?). Laura käy yleensä lähistöllä shoppailemassa ja katselemassa elokuvia, Alec taas tekee sairaalakeikkaa, onhan hän lääkäri. Ventovieraat mies ja nainen tuntevat välitöntä yhteyttä ja tapaamiset muodostuvat joka torstai-päiviin ulottuviksi. Hyvästeltyään he kiiruhtavat koteihinsa päinvastaisiin suuntiin, Laura Catchworthiin ja Alec taas Chorleyhin.
"I'm a happily married woman - or I was, rather, until a few weeks ago. This is my whole world, and it's enough, or rather, it was until a few weeks ago. But, oh, Fred, I've been so foolish. I've fallen in love. I'm an ordinary woman. I didn't think such violent things could happen to ordinary people"-Laura

Noel Cowardin näytelmään perustuvaa elokuvaa kerrotaan takaumin Lauran näkökulmasta. Tapahtumat liikkuvat ja lopulta vyöryvät omalla painollaan viattomasta hauskanpidosta aina rakkauden syttymiseen ja lopulta traagiseen todellisuuden tajuamiseen saakka. Onko tunteilla ja yhtäkkiä kohdatulla onnella arvo sinällään ja onko salailuakin lopulta vaativa tapailu lopulta kaiken vaivan arvoista?

Siirappisiksi muuttuvia kohtauksia ohjaaja Lean särkee elämänmakuisella tavalla. Jos junan pilli ei huuda ja keskeytä kuhertelua, kaksikon idylli keskeytetään tuomalla ulkopuolinen pääparin väliin (tässä tapauksessa Lauralle tuttu hölösuueukko). Luonnolliselta tuntuva, niin monesti nähty täydellisen hetken keskeytyminen ja henkisesti vieraasta ihmisestä johtuva inhorealismi tuntuvat olevan vierasta ajan perinteiselle studioelokuvalle.
"Isn't it awful about people meaning to be kind?" -Laura brittiläisestä tapaetiketistä
Asemakahvilassa tapahtuva pikkuromanssin poikanen (yksipuolinen sellainen?) rautatievirkailijan ja kahvilan pitäjän kanssa jää sivujuonteeksi, joita niin ikään ihmiselämässä riittää, ihmisen jälkikäteen muistellessa pikku yksityiskohtia menneestä.

Elokuvaa ei ilmeisesti ole kertaakaan filmattu Yhdysvalloissa, mikä on hyvä asia. Draamaan tuntuu olennaisena osana sisältyvän brittiläisen pidättyvyyden ja tunteiden läpivyörymisen välinen vastakkainasettelu, joka kulminoituu Lauran herätessä muistoistaan aviomiehensä Fredin herätellessä häntä. Totta kai elokuva on etenkin aikakautensa kuva seesteisen parisuhdeidyllin tematiikassaan ja sen kyseenalaistamisessa, mutta elokuvan käsittelemä aihepiiri tuntuu ikuiselta. Romanttisesta idealismista huolimatta ihminen ei ole varma aikeissaan tai rakkaudessaan. Vanhaan puoliskoon tottuu ja turtuu.

Suomenkielisen nimikäännöksen mukaisesti tässäkin tapauksessa kyseessä on pikaromanssista, joka jää kertojan mieleen ilmeisesti elämän loppuun asti. Lauran ja ristikoita harrastavan Fredin on tarkoituskin olla yhdessä iankaikkisesti, mikä teoria lopussa vahvistuukin. Lopulta kyse oli vain muutamasta viikosta, jolloin brittiläinen aviovaimo oli epävarma avio-onnestaan. Elokuva ei suoraan ota kantaa puoleen eikä toiseen pikasuhteen tiimoilta, mistä johtuen sen joutuminen eräissä maissa ajalla sensuurin kouriin tuntuu jälkikäteen tarkasteltuna tekopyhältä ratkaisulta.

Palatakseni vielä kerran musiikkiin, on sen käyttöä etenkin tässä elokuvassa ylistettävä. Pianokonserttoa käytetään erinomaisesti hyväksi Lauran tunnekuohon esilletuomiseen. Elokuvassa on muutenkin sangen täydellinen rytmi ja unenomaisuus – kuten tarkoitettukin – jää katsojan mieleen vielä pitkäksi aikaa filmin päätyttyä.

Celia Johnson oli läpeensä teatterinäyttelijä ja kuuluu tehneen elokuvan vain pitkän suostuttelun jälkeen, käsikirjoituksen nähtyään. Howardilla oli lopulta vaikuttavampi track record elokuvanäyttelijänä. Molemmat vaikuttavat heiltä, keitä esittävätkin: keskiluokan jokapäiväisiltä ihmisiltä. Henkilöiltä, joille ei odottaisi tapahtuvaksi mitään tällaista. 
"I had no thoughts at all, only an overwhelming desire not to feel anything ever again." -Laura

Kuvausajalla saarivaltio oli vielä sodassa, mistä johtuen filmi kuvattiin Lancashiressa, Luoteis-Englannissa, kaukana ilmapommitusvaarasta. Sotatilanne ei elokuvasta juuri näy -kyseessä on kahden ihmisen mikromaailma – mutta jollakin tavalla verevämpänä ihmissuhteet toisen maailmansodan aikaan näyttävät. Johtuneeko katsojan silmästä vai liekö totta – olihan epävarmuuden aikana otettava pienistä hetkistä kaikki irti.

Lyhyt onni täyttää monta täydellisen elokuvan tunnusmerkkiä. Siinä on yksinkertainen juoni, keskiluokkaisen kotirouvan romanttinen seikkailu, joka kuitenkin koskettaa syvällisesti käsiteltynä jokaista tuntevaa elokuvankatsojaa, huolimatta seitsemästäkymmenestä elokuvan tekemisen jälkeisestä vuodesta. Kuvaus, aseman tumma atmosfääri, rytmi , näyttelijäroolitukset – kaikki tuntuvat loksahtaneen kohdalleen: David Leanin ohjaus on elokuvan suurta juhlaa.

(Nähty ensi kerran 20.4.2006)

5 / 5

IMDb

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti