maanantai 3. helmikuuta 2014

Ilo irti! (1949)


Taksikuski, Manhattan, Saturday Night Fever, Do the Right Thing, French Connection... New York ja kuuluisa Manhattanin skyline on ikuistettu elokuvan historian aikana useaan otteeseen, lukuisalta eri kantilta.

Stanley Donenin ja Gene Kellyn MGM-elokuva Ilo irti! (On the Town) päästää kolme merimiestä (Kelly, Frank Sinatra sekä koomisimman roolin saanut Jules Munshin) 24 tunniksi uppoutumaan sodanjälkeisen suurkaupungin syleilyyn. Elokuva saa pontevan alun kumppanusten lähdettyä Kellyn maanalaisessa näkemän, posterissa olleen naisen (Vera-Ellen) jäljille.

Elokuva, kuten alkuperäinen näytelmäkin, on upea serenadi Isolle Omenalle ja sen suomille mahdollisuuksille kauniissa Technicolor-väreissä. Filmi oli käytännössä ensimmäinen Hollywood-musikaali, joka kuvattiin paikan päällä aidoissa maisemissa. Musikaali onkin nopeasti katsottuna etenkin tekniikan ja kuvakäsikirjoituksen riemuvoitto, sukeltaen satamasta Rockefeller Plazalle, subwaysta pilvenpiirtäjiin, Keskuspuistosta keltaisiin takseihin, luonnontieteen museosta kaupungin yökerhoihin. Kaupunki on leikkikenttä, josta kumppanukset näyttävät olevan naiivin kiinnostuneita matkaoppaineen ja tiukkoine bongausaikatauluineen (myöhemmin jenkit ovat tehneet lukuisia elokuvia vastaavalla asetelmalla eurooppalaisista kaupungeista!).


Katsoja on turisti seiloreitten mukana. Enimmäkseen tapahtumat rajoittuvat keskiselle ja eteläiselle Manhattanille, vaikkakin Brooklyn Bridge siluetteineen on isossa osassa (Coney Island taas lavastettiin studioon). New Yorkin naiset näyttävät olevan poikkeuksellisen kiinnostuneita seiloreista ja varsinkin räväkkä taksikuski Claire (Ann Miller) iskee kuin sika limppuun Sinatran kohdalla. Kuvausryhmälle tuotti vaikeuksia ihmisiä villinnyt Sinatran kuuluisuus, minkä katsoja kyllä huomaa kohtauksissa parveilevista väkijoukoista.

Koreografiat ovat jälleen Gene Kelly –standardin mukaisia ja musiikkikohtauksista jää ilman muuta ratkiriemukkaimpana mieleen museo (”Prehistoric Man”), jossa roolihahmot tuntuvat ottavan kaikki irti etnisperäisestä irtaimistosta. Totta kai yksittäisenä teemana esiin nousee useaan otteeseen kuultava Leonard Bernsteinin ”New York, New York”.

Ainoa pieni lässähdys elokuvan tempossa tulee porukan laskeuduttua pilvenpiirtäjästä yökerhoon ja Gene Kellyn jäätyä hetkeksi paitsi naisestaan (jonka tilalle tulee Sinatran naisen astmainen, kämpelö kämppis).

Kyseessä on tulevaisuususkoisen, ihanteellisen (vaikkakin atomi-) aikakauden elokuva, jota olisi mahdotonta kuvitella toteutettavaksi nykyisissä tuotanto-olosuhteissa ja elokuvayleisön pitkälti kadotettua kosketuksensa illuusioihin. Näissä filmeissä poika saa tytön, vaikkakin vain rajalliseksi ajaksi, ja romanttiseen rakkauteen näyttää Donenin musikaalin kohdalla uskovan jopa retkueen perässä oleva kaupungin virkavalta.

Elokuva on kaupungin kuva: jatkuvasti liikkuva ja viihdyttävä, vuorokauden ympäri.

4½ / 5

IMDb

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti