Nähty edellisen kerran 24.8.2005, nyt vilkaistu YLE Teemalta.
Väite: 2010-luvun Suomessa ei ole työvoimapulaa. On vain pula halvasta työvoimasta. Huolimatta siitä, että John Fordin elokuva sijoittuu modernistuvaan, 80 vuoden takaiseen maatalousympäristöön, kahden ja puolen sentin palkkaa nauttivat hedelmänkerääjät tuovat nykypäivän kysymyksetkin katsojan tajuntaan. Tuoko pakkotilanteessa liian halvalla myyty työpanos ja menetetty vapaus kaivattua kunniantuntoa vaikka rehkiminen toisikin juuri ja juuri ruuan pöytään?
Oklahomassa asuvan Joadin perheen tarina on ollut varmasti melko tyypillinen 1930-luvun alun Keskilännessä: perhe joutuu tien päälle vuokraisännän ja pankin ajamina, luonnon saatettua pellot viljelykelvottomiksi. Huhupuheiden ja lentolehtisten mukaan kaukana lännessä siintävät Kalifornian hedelmäfarmit ja tulevaisuuden ansaintamahdollisuudet. Tämä perhe ei lopulta pyydä paljon: he tuntuvat olevan työtä paljon tekeviä, vaatimattomia protestantteja. Almuja ei oteta helpolla. Poika Tom (Henry Fonda) on neljä vuotta linnassa taposta istuttuaan perheen kapinallinen, muun äpinän ohella tiedostaen kuitenkin aikakauden epäkohdat muita paremmin.
John Fordia on pidetty katsantokannassaan konservatiivina ja hallitsevien olojen puolestapuhujana. John Steinbeckin romaanin filmatisoinnilla hän todisti olevansa myös työtätekevän köyhälistön puolella, elokuvan saavuttaessa dramatiikkansa ohella lähes dokumentin arvon yhdestä kadonneesta aikakaudesta Yhdysvaltain kehityshistoriassa. Aiheeseen kyynisesti suhtautuva ohjaaja ei saisi esimerkiksi aikaan kohtausta, jossa kamera luo pitkän katsauksen rähjäiseen siirtolaisleiriin Joadin perheen autosta käsin. Elokuva hengittää aihettaan syvästi, esitellen pölyävät tiet, täyteen lastatut autot, kuolevat papparaiset, tankkausasemat, nälkäiset lapset, epätoivon sekä kaiken kulminaationa riistäjäisäntien pamppua käyttävät juoksupojat ja vartijat. Elettiin aikaa ennen – edes amerikkalaistyylistä – hyvinvointivaltiota ja kriisin sattuessa ihmiset olivat omillaan.
Ford oli otteeltaan jollakin tapaa Amerikan Edvin Laine: kansallista elokuvaa tuli tuutista ulos, oli sitten kysymys lännen asuttamisesta tai 1900-luvun kriisiajoista. Ford ja Steinbeck joutuivat toisen maailmansodan jälkeen vastaamaan Kongressin tutkijoille elokuvassa esiintyneestä ilmeisestä ay-myönteisyydestä.
Kaiken sonnan, nälän ja kilometrien jälkeen elokuvassa jää jäljelle optimismi. Joadin perheen ajopelin liittyessä taas tien päälle karavaaniin, äiti muotoilee tilanteen syväluotaavalla tavalla:
“Rich fellas come up an' they die, an' their kids ain't no good an' they die out. But we keep a'comin'. We're the people that live. They can't wipe us out; they can't lick us. We'll go on forever, Pa, 'cause we're the people.”4½ / 5
IMDb
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti