torstai 24. heinäkuuta 2014

S/S Poseidonin seikkailu (1972)


Vanha, tuttu tarina: luksuslaineri joutuu merihätään keskellä valtamerta ja Atlantti uhkaa syödä matkustajat suihinsa. Ronald Neamen elokuvassa aalto kaappaa syleilyynsä myös Yhdysvalloista Kreikkaan matkalla olevan S.S. Poseidonin, kapteeninaan Leslie Nielsen.

Jo alku on päräyttävä: Laiva kääntyy ylösalaisin, muodostaen laivan salin surmanloukuksi. Lopulta kymmenen eloonjäänyttä, johtajanaan nuori pastori (Gene Hackman), aloittavat epätoivoisen matkan kohti mahdollista pelastusta, laivan ilmatiivistä konehuonetta. Klaustrofobian tuntua elokuvassa luovat sankareita takaa-ajavat vesimassat, metalliset ja ahtaa tilat sekä räjähdykset ja tulipalot. Elokuvassa ei ole avaruutta nimeksikään. Katsoja on tästäkin johtuen liimaantunut istuimeen käytännössä alusta loppuun.

Kaiken takana on hyvä novelli (Paul Gallico) ja käsikirjoitus (Silliphant & Mayes). Henkilöhahmot ovat loistavasti kirjoitetut ja sympatiaa herättävät, varsinkin vanha pojanpoikaansa katsomaan menossa oleva pariskunta (vaimona Shelley Winters). Myös Ernest Borgninen antaumuksella esittävä vaimoonsa rakastunut poliisi on voimakas karaktääri. Hahmot eivät ole jo lähtötilanteessa kuollutta lihaa (kuten teinileffoissa) vaan heillä on historiansa. Kuolema satuttaa.

Poseidonia pidetään elokuvaharrastajien keskuudessa yhtenä loistavimmista 1970-luvun katastrofielokuvista. Syntyessään suuren budjetin elokuva oli Twentieth Century Foxille riski. Ehkä sen salaisuus on nimenomaan minimalistisuus (joka voi 2000-luvun Bruckheimerin tuotantoihin tottuneesta katsojasta näyttää vanhentumiselta). Näkökulma on tiukasti päähenkilöissä ja heidän käytännön ponnisteluissaan pitkin sokkeloista laivaa. Hätäkutsun menoa perille, pelastushenkilökunnan työtä tai muiden matkustajien kohtaloa (kuin viitteeksi) ei näytetä. Moni genren elokuva on hajonnut juuri tähän.

4 / 5

IMDb

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti