sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Kuin surmaisi satakielen (1962)

Robert Mulliganin ohjaustyö Harper Leen samannimisestä novellista oli edelleen kolmannella katsomiskerralla (viimeksi nähty 2005) yksi parhaimmista lapsuus- ja 1930-luvun lama-ajan etelän pienkaupunkimaiseman kuvauksista.

On lämmin kesä ja 6-vuotias Scout yhdessä veljensä Jemin (8 vuotta) ja naapurinpojan Dillin kanssa seuraavat läheltä ja kauempaa isänsä työskentelyä paikallisessa oikeudessa. Kyseessä on kesän tapaus, puolustaahan Atticus Finch (Gregory Peck) mustaa duunaria, jota syytetään valkoisen naisen pahoinpitelystä ja raiskauksesta.

Oikeudenmukaisuus, kunnia, suoraselkäisyys, esikuvallisuus. Siinä Atticus Finchin hyveitä (toisaalta hän on myös hyvä ampuja!). Kyseessä ei ole 2000-luvun elokuvasankari (antisankarielementteineen) vaan puhdasotsainen, esimerkillinen oikeuden sankari ja isä. Atticus ei laske arvoa asiakkaan ihonvärille tai sosiaaliselle luokalle puolustaessaan lainmukaisuutta ja kohtuutta.

Elokuva tapahtuu nimenomaan tyttären Scoutin (kertoja) näkökulmasta. Lapset tuntuvat olevan vielä ulkona aikuismaailman ennakkoluuloista ja pahuudesta. Tämä ei kuitenkaan estä heitä näkemästä yhteisön lynkkausmielialaa. Vaimonsa menettänyt ja kahta vikkelää kakaraa kasvattava mies joutuu sanomaan tyttärelleen Scoutille ettei tämä tappelisi mekko päällä koulun pihalla isänsä kunniasta (käsite ”Niggerlover” vilisee uhrin isän suussa).

Mulligan tuo valkokankaalle elävänä kaupunkilaisyhteisön, lynkkaavan väkijoukon sekä Finchille suosiotaan osoittavan mustan väestönosan. Niin ikään kuvaus on loistavaa, niin etelän valoisan päivän ja lämpimän yön kuvauksessa, kun naapurin pelottava Boo (Robert Duvall) ja hänen varjonsa ajaa lapset tiehensä tontiltaan.
"Well, I reckon because mockingbirds don't do anything but make music for us to enjoy. They don't eat people's gardens, don't nest in the corncrib, they don't do one thing but just sing their hearts out for us." -Atticus Finch
Kuin surmaisi satakielen on humaani, kaunis, lyyrinen ja koskettavakin elokuva. Kaunis huolimatta 1930-luvun etelän rotuerottelun perinnöstä. Puhdasotsaisuudestakin sitä ja sankariaan Atticusta voidaan syyttää mutta silloin tällöin me tarvitsemme ihanteita ja esikuvia, myös elokuvissa. 

Näyttelijätyö on kauttaaltaan loistavaa, niin lapsinäyttelijöiden kuin entisen Suomi-vävyn , Peckin tapauksessa. Loppupuheenvuoro oikeudessa lienee yksi kaikkien aikojen elokuvapuheista lajissaan.

5 / 5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti