lauantai 13. kesäkuuta 2015

Kesytön (1970)


Ranskalaisen uuden aallon ohjaajan Truffaut’n ”Kesytön” on ollut jo noin kymmenen vuotta katsomislistallani. Sodankylän kesäisessä yöttömässä yössä filmin näkemiseen tarjoutui lopulta mahdollisuus. Klassikko selvästi kiinnosti uudemman tarjonnankin kustannuksella: pikkuteltta oli näytökseen loppuun myyty.

Todellisiin tapahtumiin perustuva elokuva ei sijoitu 1960-luvun Pariisiin vaan ranskalaiseen metsään vuonna 1798. Puiden kätköistä saadaan kiinni poissa ihmisten kosketuksesta kasvanut villi lapsi (Jean-Pierre Cargol) joka ei osaa kävellä, puhua, lukea tai kirjoittaa. Primitiivisellä tasolla kognitiivisesti oleva olento otetaan tohtori Itardin (Francois Truffaut) hoiviin. Huolimatta ihmisten epäluuloisuudesta lapseen onnistuu päättäväinen mies pienin askelin kouluttamaan pojasta yhteiskuntakelpoista henkilöä.

Filmi on tehty puolidokumentaariseen tyyliin, toteavasti, perustuuhan se ajalla Aveyronissa sisäministerille villilapsesta tehtyihin muistiinpanoihin. Muistiinpanoja käytetään narratiivissa oletettavasti suoraan. Lapsi saa nimen Victor, reagoituaan tähän nimeen muita nimiä enemmän. Opetusmenetelmät käydään läpi pedantisti, olivat sitten kyseessä tarkkaavaisuusharjoitukset (työkalujen sijoitus annetun ohjeen mukaisesti pöydälle) tai kielelliset treenit, lapset opetellessa ranskan alkeita.

Filmi ei suoraan tuomitse aikalaisyhteisön raakaa näkemystä normien ulottumattomissa kasvaneesta lapsesta vaikka tämän päivän katsojan näkökulmasta oman tehtävän oikeutus, kasvattaminen yhteiskuntaan, näyttäytyy turhankin yksiselitteisenä ratkaisuna. Mutta ehkä ohjaajan on täytynyt mennä kauas, 200 vuoden taakse, analysoidakseen 1900-luvun järjestäytyneen ja näennäisesti tasa-arvoisen yhteiskunnan indoktrinaatiota.

Sodankylässä nähty Kesytön menee kiistatta omiin Truffaut-suosikeihin. Elokuva on yksinkertainen mutta silti tinkimättömästi tehty ja jollain tavalla otteellaan yhä vertaistaan vailla.

4½ / 5

IMDb

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti