Jäniksen vuosi (1977)

Juhannusaattoilta eteni tällä kertaa kotioloissa, tulipa käytyä sentään saunassa. Keskikesän juhlan tunnelmiin löytyi elokuva omasta hyllystä. Risto Jarvan klassikkoteoksen näkemisestä oli lähes kymmenen vuotta, olinhan katsonut Jäniksen vuoden viimeksi helmikuussa 2006. Filmin pariin oli mukavaa palata, muistan siitä jääneen mukavat muistot.

Jarva kertoo viimeiseksi jääneessä elokuvassaan jälleen koneiston ulkopuolelle jättäytyneestä ihmisestä ja hänen suhteestaan järjestelmään. Ohjaaja osasi humaanin ja lämpimän kerronnan ilman tyypillistä 60-lukulaista saarnaavaa vouhotusta.

Mainosmies Kaarlo Vatanen (Antti Litja) päättää hypätä oravanpyörästä kesken työreissun Jyväskylään. Matka etenee heinolalaisen jäniksen kanssa aina pohjoisimpaan Lappiin saakka. Virkavaltakaan ei hänelle mitään mahda, onhan hänellä todistus joka oikeuttaa hänet jäniksen omistamiseen. Matkalla hän kohtaa kansanmiehen jos toisenkin. Pontikankeittäjä (Sipilä) pelastetaan joesta ja toisen korpijätkän kanssa mietitään Kekkosen kallonmittoja.

Jarvan valitsema kuvakieli on selkeä: välillä tarina leikkaa toimistorakennuksiin, Kaarlon lähtiessä matkaan tai palatessa käymään Helsingissä. Seesteisimmissä kohtauksissa olemme taas järvellä ja tuijotamme tasaista rantaviivaa tai Lapin erämaata.

Osin Vatasen maaseutukuva on illuusiota: oravanpyörän ulkopuolellakin vallitsevat omat säännönmukaisuudet ja maalla jäniskin on lähinnä riistaa ilman sen suurempaa, hänelle tärkeää symbolista merkitystä. Lopulta tie vie Vittumaisenojan kämpälle jossa, kuten hän tuumaa, ”saadaan olla rauhassa”. Mutta annapas olla, kohta tulevat kansainväliset turistit tuijottamaan ”aitoa Lapin miestä”.

1970-luvulle mennessä suomalaiset oli jo saatettu esitotalitäärisen hyvinvointijärjestelmän piiriin sossutunnuksineen ja kaikkineen. Vatanen sanoo tälle kaikelle ”vitut” ja pakenee maisemaan. Mutta, kuten elokuva osoittaa, rekistereistä ei pääse eroon ja laskuja ei voi katkaista. Oikeusistuimen elokuva lopussa Vataselle lukemat syytekohdat ovat lopulta vapaan ihmisen ansioita ja tunnusmerkkejä.

Jarvan elokuva on aiheessaan provokatiivinen mutta päällimmäiseksi nousee yhteiskunnan rattaista hetkeksi eroon haluavan miehen terve halu päästä pois sinne jonnekin. Kolmessa Jarvan elokuvassa esiintyneelle Litjalle Vatasen rooli on jollain tavalla vakiintunut sittemmin valkokankaalla. Mielensäpahoittajasta Vatanen eroaa ulospäin suuntautuneisuudellaan, vaikka molemmat ovatkin syrjäänvetäytyviä suomalaisia uroita, erämaan karpaaseja.

4 / 5

IMDb