sunnuntai 30. elokuuta 2015

Petoeläin (1951)

Olen yrittänyt kartuttaa film noir –sivistystäni jokseenkin järjestelmällisesti, seuraamalla asiaan kuuluvia suosikkilistoja joille on koottuna parhaimmat genren tunnusmerkit täyttävät (ns. ikoniset) teokset. Joseph Loseyn Petoeläin oli eräällä tällaisella listalla.

Hans Wilhelmin tarinaan pohjautuva filmi pureutuu hitchcockmaisesti jälleen kerran yhteen peruspelon elementtiin, tällä kertaa talon ulkopuolella hiipparoivaan tuntemattomaan vaaraan. Susan Gilvray (Evelyn Keyes) hälyttää poliisin raportoidakseen hiipparista. Poliisi Webb Garwood (Van Heflin) työparinsa kanssa käy paikalla. Paljastuu että Susan ja Webb ovat tuttuja kaukaa kotipaikkakunnalta. Pian meillä on romanssi käsissämme. Harmi vaan, että radiojuontajana työskentelevä Mr. Garwood on tiellä..

Ennen pitkää katsojalle paljastuu että ”vahingossa” virantoimituksessa herra Garwoodin tappanut Webb tietää hiipparista enemmän kuin paljastaakaan. Hänen motivinsa paljastuvat lopulta varjoisassa hotellihuoneessa, jossa Susan paljastaa hänelle odottavansa parin yhteistä vauvaa. Tässä kohden – jälleen kerran – Van Heflinin näyttelijänkyvyt pääsevät eittämättä oikeuksiinsa, hänen tulkitessaan manipuloivaa, smoothisti asioita eteenpäin vievää, elämässä näennäisesti pettynyttä rakastajaa. 

Evelyn Keyes tahdittaa epäilyksen pikku hiljaa läpitunkemana, esikoista odottavana naisena. Tapahtumat etenevät maantieteellisesti kauas Los Angelesista, sisämaan aavikolle ja autiokaupunkiin, jossa henkilöiden kohtalot joutuvat kuilun reunalle. Maisemoinniltaan elokuva ei siis ole keskiverto-noir.

4 / 5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti