torstai 27. elokuuta 2015

Lemmenleikkiä (1933)

Saksalaissyntyinen ohjaaja Max Ophüls (1902-1957) oli oikea kosmopoliitti jos tarkastellaan hänen tuotantoaan kaikkiaan viidessä elokuvamaassa. 1930-luvun vaihteessa uransa aloittanut melodraaman mestari siirtyi Hitlerin valtaantulon jälkeen ensin Ranskaan ja sitten, vuonna 1941 Yhdysvaltoihin työskennelläkseen siellä vuosikymmenen loppuun saakka.

Max Ophüls tunnetaan hienostuneen, moni-ilmeisen draaman mestarina, kuten seuraava sitaattinsakin antaa odottaa:
Mitättömimmät ja huomaamattomimmat yksityiskohdat ovat usein puhuvimpia, luonteenomaisimpia ja jopa ratkaisevimpia. Revitty nenäliina, viiksien leikkaus tai käden ele saattaa kertoa enemmän kuin kokonainen sivu tekstiä. Kaukainen torvensoitto voi korvata jalkaväkirykmentin ohimarssin, kameran odottamaton liike voi ilmaista draaman kiihkeämmin kuin pitkä vuoropuhelu..
Juutalaissyntyisen ohjaajan perusteemoja elokuvissa ovat ystävyys ja rakkaus ja näiden ihmissuhteiden kamppailu normatiivisten, ihmisten luomien poliittisten ja sovinnaisten rajojen kanssa. Tässäkin ilmenee Ophülsin juurettomuus, syntyihän hän Saksan ja Ranskan rajalla, tavallaan ”ei-kenenkään maalla”.

Elite-Tonfilmin tuottama samannimiseen Arthur Schnitzlerin näytelmään perustuva Lemmenleikkiä (Liebelei) sijoittuu 1900-luvun alun Wieniin, musiikin ja komeiden luutnanttien kaupunkiin. Tarina alkaa oopperatalosta, jossa luutnantit Theo Kaiser (Carl Esmond) ja Fritz Lobheimer (Wolfgang Liebeneiner) seuraavat esitystä. Parvella istuu Oppenheimerin rakastajatar, paronitar Eggerdorff (Olga Tschechowa ) miehensä kanssa. Ollaan suhteen loppuvaiheessa, Fritzin aikeena kun on päättää vaikeaksi ja vaaralliseksikin mennyt salasuhde. Tämä vaatii kuitenkin vielä ”viimeistä tapaamista”, jonka yhteydessä luutnantti on vaarassa jäädä kiinni.

Samana iltana oopperassa Fritz tapaa nuoren ihastuttavan Christinen (Magda Schneider) joka ei ole jaloa syntyperää mutta jonka kanssa hän pian kokee vilpittömän rakkauden tunteen. Paroni Eggerdorffin menetetty kunnia – juorujen levittyä ympäri kaupunkia – uhmaa kuitenkin nuoren parin onnea. Eräänä aamuna Fritz huomaakin seisovansa lumisessa metsässä pistoolin kanssa, ottaakseen miehestä mittaa loppumaisillaan olevan aikakauden kunniaetiketin mukaisesti.


Ophüls näyttää neljä nuorta – Kaiserin ja Lobheimerin sekä heidän tyttönsä – ajattomina, rakkaudesta ja juhlista nauttivina kaksikymppisinä, joiden ainoat rajoitteet hauskanpidolle ja toisaalta tulevaisuuden suunnittelulle näyttävät olevan aikakauden normit ja luutnanttien tapauksessa erityisesti sotilaskunnia.

Fritzin ja Christinen rakkaus on jollain tavoin puhtaampaa sorttia kuin Kaiserin ja hänen tyttöystävänsä: he todellakin näyttävät löytäneen vertaisensa. Metsäajelu hevosreellä kahdestaan lumisessa maisemassa on hypnoottinen ja kuin enteellinen mutta murtuva haavekuva ikuisesta, rajat voittavasti rakkaudesta.

Kuulostaa pateettiselta, mutta Ophüls onnistuu elokuvassaan taitavin, hienovaraisin liikkein välttämään kliseisyyden sudenkuopat pitäessään henkilökuvauksen keveänä.

Uusi, loppumaisillaan oleva aikakausi kiteytyy kohtaukseen, jossa kolme mainituista henkilöistä ovat valmistelemassa juhlia kuoroon pääsemäisillään olevalle Christinelle. Paroni Eggerdorffin (Gustaf Gründgens) vierailu ja lopulta hänen haasteensa Fritzille on synkkä muistutus onnen rajallisuudesta kunniakoodin säätelemässä maailmassa.


Fritzin ajatukset kohtalokkaasta, järjettömästä kaksintaisteluperinteestä huutaa ilmaan (tai esimiehelleen) hänen paras ystävänsä Kaiser joka lopulta päättää luopua sotilasurastaan mielettömyyden takia. Lopulta kaksintaistelu on pikemminkin monokkelipäisen, katkeran vanhan miehen ja hänen edustamansa yhteiskunnan suorittama nuoren miehen teloitus ja samalla kohtalon sanelema loppu pariskunnan onnelle.

Elokuvan loppu on traaginen mutta unenomaiset leikkaukset Christinen huoneeseen ja takauma metsään muistuttavat universaalista, ajattomasta, kaiken kattavasta tunteesta.

Ophülsin elokuva on täydellinen klassikko siinä mielessä, että se toteuttaa kaikki romanttisen melodraaman parhaimmat tunnuspiirteet. Filmin tunnerekisteri on valtava ja, viitaten yllä olevaan ohjaajan lausuntoon, yksityiskohdilla ja kamera-ajoilla on osattu loihtia aikakauden tapakulttuuri ja nuoren rakkauden tunnusmerkit ikuisiksi ajoiksi valkokankaalle.

Kuin kruunuksi elokuva sai Saksan ensi-iltansa maaliskuussa 1933, juuri Hitlerin valtaantulon kynnyksellä. Elokuvan kritiikki sotilaallisia auktoriteetteja ja vanhaa saksalaista kunniakulttuuria kohtaan (Kaiser irtisanoutuu myös suvun perinteistä) on varmasti ollut vaikea pala nieltäväksi natsipuolueen kulttuurivastaaville, vaikkakin kyseessä on 1910-luvun vaihteen Wieniin ja ”vanhaan aikakauteen” sijoittuva elokuva. Toisaalta aikalaisyleisön lienee pitänyt rakkauden kokemaa ylhäältä päin tulevaa uhmaa normaalina yhteiskunnallisena tilana.

Liebelei jäi joka tapauksessa Max Ophülsin viimeiseksi elokuvaksi Saksassa ennen toista maailmansotaa.

Melodraama on yksi Peter von Baghin ”Elämää suuremmista elokuvista”. Elokuva sai Suomen teatteriensi-illan 18.11.1934 Maximissa. TV:ssä on elokuva nähty viimeksi 24.06.2001 TV2:lla.

5 / 5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti