New York, New York (1977)

Martin Scorsesen filmi New York, New York on vaikea pala arvioitavaksi. Filmi ei ole varsinaisen hyvä, improvisointi kuvauksissa ja ylenmääräinen aineiston karttuminen kun johti vaikeuksiin leikkauspöydällä ja mies on itse tunnustanut, ettei saanut enää koottua materiaalista yhtenäistä filmiä.

Siitä huolimatta kyseessä on varsin rakastettava musiikkielokuva ah niin ihanasta 1940-luvun New Yorkista orkesterijazzin ja Hollywood-musikaalien aikakaudella. Elokuva on jonkinlainen rakkaudentunnustus paitsi vanhoille elokuville – filmihän on kuvattu vanhojen leffojen ilmeellä – myös Manhattanille.

Alkukohtaus on kiehtova valtavuudessaan, toisaalta mikroskooppisuudessaan, Scorsesen osatessa eeppisten mittasuhteitten sovittamisen tämänkaltaiseen tarinointiin. Keskellä kansanjuhlaa tapaamme sattumalta ihmisvilinässä kohtaavan pariskunnan. Egoistinen, naisia sänkyynsä pyytelevä saksofonisti Jimmy Doyle (Robert DeNiro) ja nuori laulajatar Francine Evans (Liza Minnelli) kohtaavat ravintolassa liittoutuneiden voitonpäivänä vuonna 1945.

Kovalla yrityksellä Doyle saa houkuteltua itsepintaisen Evansin kelkkaansa ja ennen pitkää nämä alkavat sekä yhtiökumppaneiksi musiikin saralla että rakastavaisiksi. Seuraamme Doylen ja Lizan, epätodennäköisen pariskunnan matkaa jazzorkesterin kanssa läpi Yhdysvaltojen ja välirikkojen, tarinan jatkuessa lopulta halki vuosien.

Filmin verrattain hyvät musiikit, aikakauden jazzeineen, olisivat jo sinällään riittäneet nostamaan elokuvan katsottavien genre-elokuvien joukkoon. Elokuvan nimikappale syntyi tarinan mukaan DeNiron vaatimuksesta saada filmiin selvä johtobiisi. John Kanderin ja Fred Ebbin ”New York, New York” on upea Liza Minnellin esittämänä eikä juuri häviä myöhemmälle 1980-luvun Frank Sinatran versiolle.

Minnelli ja DeNiro näyttävät parhainta osaamistaan. Minnelli ei sympaattisuudessaan ja lavakarismassaan juuri häviä äidilleen Judy Garlandille. DeNiron Jimmy Doylen hahmo eksyy varsinkin elokuvan alussa ehkä aavistuksen liikaa rasvaisen italialaisen naisennaurattajan klisekarsinaan mutta näyttelijä parantaa kuin sika juoksuaan filmin edetessä.

Filmi on lopulta draaman ja musiikin asettelussaan varsin epätasainen teos, varsinkin aika-akselin loppupäätä kohti mentäessä, isojen sinällään todella näyttävien musiikkinumeroiden vyöryessä valkokankaalle. Täydellinen se ei siis ole, mutta ohjaajan rakkaus totaalisen sodan jälkeistä ”viattomuuden” aikakautta ja amerikkalaista unelmaa kohtaan näkyy ja kuuluu.

3½ / 5

IMDb