Pähkähullujen paratiisi (1976)

1970-luvun amerikkalainen elokuvakulttuuri oli astunut suuren harppauksen eteenpäin (tai taakse päin?) 1910- ja 1920-luvun mykkäelokuvavuosista. Klassisen äänettömän filmin saavutuksia ei osattu vielä tässä vaiheessa arvostaa, elokuvakoneiston tultua yhä rationaalisemmaksi suuren yleisön elokuvan tuottajaksi.

Kumma kyllä, vuosikymmenellä syntyi valkokankaalle joukko tarinoita studiojärjestelmän kultaisista vuosista. Aihetta kommentoi myös komedian mestari Mel Brooks tekemällä mykkäelokuvan mykkäelokuvan tekemisestä, herättäen henkiin vanhan gagi-kulttuurin.

Big Picture Studios on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja vaarassa joutua suuren monialakonsernin syömäksi. Elokuvantekijät Mel Funn (Brooks), Marty Eggs (Marty Feldman) ja Dom Bell (Dom DeLuise) tarjoavat studiopomolle tehtäväksi epätodennäköistä vaihtoehtoa, mykkäelokuvaa. Lopulta se suostutaan toteuttamaan jos mukaan saadaan Hollywoodin suurimmat tähdet. Kohta pääsemmekin seuraamaan mykkäelokuvan elekielellä tehtyjä jallituksia, kun mukaan yritetään saada James Caan, Burt Reynolds, Liza Minnelli, Anne Bancroft, Marcel Marceau ja Paul Newman.

Brooks vetää ohjauksensa (ja näyttelemisensä) jälleen sata lasissa, äänettömän elokuvan metodeja, näyttelemistä ja dramatiikkaa välillä suurestikin liioitellen. Kaikki tehdään kuitenkin ilmiselvällä rakkaudella vanhaa elokuvaa kohtaan, on kyse sitten hemaisevista leideistä (Bancroft) tai eeppisistä takaa-ajoista (Newman mallia invalidi).

Filmillä on myös tosipohja aikakauteen suhteutettuna: elokuvassa kuvattu demoninen monialayritys on spooffi, esikuvanaan Gulf & Western, joka nielaisi 1960-luvulla mm. Paramount-yhtiön.

3½ / 5

IMDb