Nashville (1975)

Robert Altmanin suurteos Nashville täytyy sijoittaa omaan aikaansa, kasvavan poliittisen taantumuksen ja Vietnamin sodan lamaannuksen jälkimaininkeihin. Pääosassa on kaupunki ja sen musiikkielämä.

Jonkinlaisena tähtenä nähdään kaupungin suuri tyttö, Barbara Jean (Ronee Blakley), joka sairaudesta toivuttuaan on heikko, mutta kaikkien rakastama laulajatar. Ainakin illuusioissa. Ulkopuolisena sisäsiittoisen oloisessa etelässä seikkailee brittiläisen BBC:n toimittaja Opal (Geraldine Chaplin), jonka huomiot markkinahenkisestä mutta silti niin puritaanisesta paikallisesta kulttuurista ovat herkullisen sarkastisia. 

Viitekehyksessä seurataan presidentinvaalikandidaatin kampanjointia: anonyymin ehdokkaan markkinointi tapahtuu äänentoistolaitteilla varustetusta pakusta käsin. Kyyninen kuva amerikkalaisesta poliittisesta kulttuurista vallitsee siis elokuvassa.

Altman toteutti elokuvassaan tavaramerkkiään: hän antoi näyttelijöiden – jotka sivumennen sanoen esittivät itse tekemiään kappaleita – improvisoida. Elokuvan loppu on kyynisten silmälasienkin kautta Nashvillea katsovalle yllättävä ja kuvastanee jenkkien politiikan vainoharhaisuutta kylmän sodan ajalla.

Musiikin taso on vaihtelevaa. Messiaaninen Nashvillen musiikin isähahmo Haven Hamilton (Henry Gibson) lähinnä naurattaa pateettisuudellaan, on mukana yksi säälittävä tisseillään eteenpäin yrittävä tyrkkykin.

Nashvillen ansiot ajankuvana ja yhtenä 1970-luvun ikonisena jenkkielokuvana on tunnustettava. Viihdyttävänä en sitä siltikään osannut pitää.

3½ / 5

IMDb

Sankaritekojen mies (1942)

YLE Teeman pikauusinta Sam Woodin legendaarisesta urheiluelokuvasta oli toivottu – ja se tuli! Wood teki lyhyen ohjaajauransa aikana elämänmakuisia draamoja (Mm. Hyvästi, herra Chips), joten odotukset olivat korkealla.

Lou Gehrig lienee suomalaiselle sukankuluttajalle tutuin samannimisestä lihasperäisestä taudista. Mutta mikä oli tarina miehen takana? Gehrig (Gary Cooper) pyrkii toteuttamaan äitinsä toiveet insinöörintutkinnosta, ajautuen kuitenkin taitojensa puolesta baseballin pariin, onhan hänen lyöntinsä armoitettua sorttia. Ulkonaisesti yksinkertaisen miehen kohtalo on siis tehdä kunnareita ennemmin kuin taloja tai siltoja ja matka käykin 1920-luvun alussa New York Yankees –joukkueeseen Babe Ruthin ja kumppaneiden pelikaveriksi.

Gehrig lyö laudalta mm. pisimmän peliputken (16 vuotta) ennätyksen. Mielitietty Eleanor (Teresa Wright) ei ole diiva vaan amerikkalainen, moderni nainen suloisimmasta päästä.

Gehrigin lesken suostumuksella tehty elokuva on ilmeisen tarkka ja totuuteen pyrkivä kuvaus pelaamaan syntyneen miehen tiestä vaatimattomista oloista menestykseen. Sentimentaalinenhan elokuva on, varsinkin kuuluisan Gehrigin jäähyväispuheen osalta. Cooper – vaikka ei baseballista kuulemma itse välittänytkään – osaa tuoda olemuksellaan valkokankaalle tähden pyyteettömyyden ja vaatimattomuuden menestyksenkin tiellä. Sivuhenkilöistä näkyvin on Gehrigin manageri Sam (Walter Brennan perusmuodossaan).

Elokuva voittaa katsojan puolelleen sydämellisyydellään ja amerikkalaisella rehellisyydellään. Ryysyistä rikkauksiin –aiheenakin filmi onnistuu välttämään pahimmat karikot.

4 / 5

IMDB

Mieheke (1936)

Vuonna 1936 ensi-iltansa saanut Hilja Valtosen käsikirjoitukseen perustunut Valentin Vaalan Vaimoke oli suurmenestys ja poiki hieman myöhemmin vastinparin, Miehekkeen, yhtä lailla kevyen Suomi-Filmi –hupailun. Tämä elokuva olikin ollut katsomislistalla pitkään. Vaimokkeen näin aidossa 1930-luvun funkkisrakennuksessa eli Lasipalatsissa (Bio Rexissa) pari vuotta sitten, täytyy tässä kehua!

Näkökulma on Miehekkeessä Vaimoketta urbaanimpi, tarinan sijoittuessa kantakaupungille. Ansa Ikosen sijaan Tauno Palo sai vastanäyttelijäksi Tuulikki Paanasen, amerikansuomalaisen tanssijan. Irmeli Venes (Paananen) hakee sihteerin tointa, mutta kuinka ollakaan, hakijan olisi parempi olla naimisissa – tekeehän valinnan johtajan vaimo. Hätävalheena Irmeli poimii läheisestä ravintolasta ”miehekkeekseen” Reino Lahtisen (Palo).

Tarinan jatkokehittely ja sivujuonteet ovat tuttuja Vaalan 1950-luvun uudelleenfilmatisoinnista Minä ja mieheni morsian (1955), josta olen pari sanaa tässä blogissa maininnut.

Pitäisin Miehekettä hieman keskinkertaisena Vaalana, vaikka ilohan elokuvaa on jälleen ohjaajan muiden töiden tapaan katsoa. 1930-luku oli kypsyvää kaupunkikulttuuria, selväpiirteisiä linjoja, kasvavaa tarkoituksenmukaisuutta, tyylikkäitä pukuja ja autoja – nämä kaikki tulevat tästäkin elokuvasta ajankuvana loistavasti esiin.

3 / 5

IMDb

Kun taivas putoaa... (1972)

Hymy-sensaatiojulkisuuden syntyminen ajan Suomessa sai oivaltavan esityksen valkokankaalla Risto Jarvan vuoden 1972 elokuvassa.

Poliitikon (Matti Kassila) ja fysioterapeutti Eila Tuomen (Eeva-Maija Haukinen) välinen romanssi paljastetaan pyrkyrimäisen juorulehden toimittaja Olli Meren (Erkki Pajala) toimesta. Etusivun juttu ”5000 markan naisesta” myy kuin häkä ja naisen elämä saa kohtalokkaita muutoksia hänen menetettyään työnsä, asuntonsa – ja ennen kaikkea yksityisyytensä.

Lopulta Meren tienä – omaehtoisena tai kohtalokkaasti – on sotkeutua Eilan elämään. Skandaalijulkisuuden ajettua Eilan uuden miesystävän itsemurhaan joutuu kaksikko yhteisen huonon omatunnon ajamana romanssiin ja sitä mukaa tuuliajolle kohtalokkain seurauksin. Maaseutu näyttäytyy jälleen viattomuuden perikuvana, karkean kaupunkikulttuurin kustannuksella.

Elokuva antaa uuden median sanankäytöstä ja röyhkeydestä varsin makaaberin kuvan – erään kommentoijan toimesta lehti vetoaa ”ihmisen alhaisimpiin vaistoihin.” Salasuhteet, seksi ja kuolema myyvät. 2010-luvun Seiska-tason mediakulttuuri näyttäytyy tämän kuvauksen rinnalla varsin kohtuullisena.

Mediakritiikin ohella Jarvan ansiot ovat jälleen ihmiskuvauksessa, tämä voisi olla 1970-luvun ”Iholla” (sen puolesta, minkä sarjasta tiedän). Tarinankertoja on Meri ja Haukisen yksinhuoltajahahmo näyttäytyy toisaalta pakkomielteiden tissikkäänä objektina, toisaalta monella tapaa Ollin merkittävimpänä naisena, tiivistyyhän häneen niin omatunto kuin ammattietiikkakin tapahtumien johdosta.

He antoivat kaikkensa (1945)

YLE Teemalla tuli lauantai-iltana allekirjoittaneelta tähän asti väliin jäänyt Ford. Kyseessä on ohjaajan kannaltakin merkkipaalu, hänen ensimmäinen varsinainen sotaohjauksensa näyttämöelokuvista. Yhdysvaltain laivaston kapteeniksi sodan aikana ylennyt, elokuvarintamalla kunnostautunut ja Midwayn taistelua ja Normandian maihinnousua tallentanut Ford oli epäilemättä oikea valinta William L. Whiten kirjaan perustuvan tarinan filmatisoinnissa.

Kuten usein, kaikki alkaa Pearl Harborista. Tällä kertaa keskiössä on pienillä mutta vikkelillä torpedoveneillä varustettu laivue, komentajanaan velvollisuudentuntoinen kapteeniluutnantti John Brickley (Robert Montgomery) ja alaisenaan muuan luutnantti, esimiestensä ylenkatsoma mutta alaistensa arvostama torpedovenekippari ”Rusty” Ryan (John Wayne). Filippiineille komennettu, alkuvaiheessa laivaston parissa väheksytty laivue saa nopeasti sisukkuutensa ansiosta juonesta kiinni ja upottaa japanilaisristeilijöitä, kuljettaa upseereita sekä välittää elintärkeitä viestejä amerikkalaisten laivasto-osastojen kesken. Loppupuolella otteeltaan realistista elokuvaa tapahtumat keskittyvät Bataanin taistelujen ympärille.

Kuten usein Fordin elokuvissa, tässäkin ovat pääosissa miehet raskaat velvollisuudet harteillaan, taistellaanhan amerikkalaisten vaikutusvallasta Tyynellämerellä. Vahva fordilainen eetos sisältää kuitenkin raskaan aiheen lisäksi myös kauniimman puolen. Elokuvan mielenmaisema aavan ulapan lisäksi on jossain tukikohdassa sijaitseva (bambu)maja, tenhoava musiikki, seuraavana aamuna koittava tehtävä sekä Donna Reedin (arvaatte kenen hahmon pikarakkaus!) silmät. Realismiin taistelukuvauksissa pyrkivä elokuva sisältää totta kai siis lyyrisen puolen, olihan ohjaaja pohjimmiltaan romantikko henkeen ja vereen. Yhtä lailla mielenmaisemaa on Ward Bond pitämässä maljapuhetta miehille paikallisessa saluunassa. Tärkeää on uppoavien risteilijöiden ja hävittäjien kustannuksella nimenomaan miesporukan välinen dynamiikka ja keskinäinen lojaliteetti kuoleman edessä.

Mielenkiintoisin taustavire elokuvassa koskee, ketäs muuta kuin pitkäaikaista yhteistyöparia Fordia ja Waynea. Ford halveksui Waynea tämän jättäydyttyä maailmansodan taisteluista ulos ja hyväksyi tämän lopulta osaksi ryhmäänsä ainoastaan painostuksen alaisena. Fordin vahvaa isänmaallista velvollisuuksiin pohjautuvaa vakaumusta kuvaa, että alkuteksteissä mainitaan näyttelijöiden mahdolliset sotilasarvot, Ford ja Montgomery tietysti mainittavimpina.

Se on Waynen kunniaksi sanottava, että mahdollisesta värväytymishalusta huolimatta rintamalle lähtöä vastaan painoivat perheellisyys sekä ennen muuta Republic-yhtiön vahva halu pitää yksi ykköstähdistään rivissä mahdollisimman pitkään. Mies keskittyikin taistelemaan japseja ja myöhemmin kommunisteja vastaan ainoastaan valkokankaalla – ja sitä hän tekikin varsin ahkerasti tulevina vuosina.

He antoivat kaikkensa on pienestä romanttisesta vireestään huolimatta illuusioton elokuva, vihollisen ollessa kasvoton ja kaukana, miesten pitäessä kiinni velvollisuuksistaan soppakeittiöissä ja pienissä haavoittuvissa veneissään. Alkuperäinen nimen käännös ”He olivat uhrattavissa” kertookin sodan johdon karun asenteen näitä miehiä kohtaan. Sodan lihamylly jauhoi kaukana kotoaan olleita miehiä palasiksi, mutta jos he kaatuivat, he tekivät sen kunniakkaasti.

4 / 5

IMDb

Syntynyt 4. heinäkuuta (1989)

Tom Cruisen tähdittämä, Vietnam-veteraanin karusta kotiinpaluusta kertova filmi on Oliver Stonen Vietnam-trilogian toinen osa. Elokuvaa edelsi enemmän rintamaolosuhteisiin keskittyvä Platoon (1986) ja seurasi Taivas ja maa (1993), jota en ole tähän päivään mennessä vielä nähnyt.

Tämän lajityypin elokuvat Stone kieltämättä taitaa, mennessään poliittisessa paatoksessaan ja aiheensa polttavankatkuisessa analyysissa toki usein häiritsevyyden rajamaille. Tositapahtumiin pohjautuva tarina Ron Kovicista (Cruise) on kertomus isänmaallisen kirkassilmäisyyden vaihtumisesta sodan todellisuuteen ja halvaantumisen jälkeen edelleen katkeraan paitsi jäämiseen normaalista yhteiskunnasta. Yksilön tarinaa ympäröi sodan voittoon ja poikien menestyksen nimiin vannova yhden ainoan totuuden yhteiskunta, joka vaihtuu 1960-luvun loppua kohti tullessa lisääntyvään kapinahenkeen.

"People say that if you don't love America, then get the hell out. Well, I love America." -Kovic

Kovicin henkilökohtainen via dolorosa etenee kuolleita lapsia täynnä olevasta vietnamilaiskylästä kuppaiseen sotasairaalaan, meksikolaiseen huorataloon sekä edelleen poliittiseen heräämiseen, olivathan vammautuneet veteraanit oivallinen ase vasemmiston kapinalle sotaa vastaan, vaikka he näitä alussa halveksuvatkin. Elokuva huipentuu republikaanien puoluekokouksen jälkikäteen katsottuna vinksahtaneeseen Nixon-kuumeeseen ja tämän ympärillä vellovaan mielenosoittajamassaan. Lopulta syntyy yhteiskunnallinen Kovic.

Elokuva ei lopulta täysin paini Kauriinmetsästäjän kanssa samassa sarjassa eikä sen tarvitsekaan. Toveripiirin ja lapsuuden viattomuuden katoaminen toki yhdistää elokuvia, samoin keskittyminen kotirintamaan. Tarkoituksettoman sodan melskeessä yksilö sairastuu (kaiken huipuksi Kovic ampuu vahingossa Vietnamissa oman miehen).

Visuaalisesti erittäin komea Syntynyt 4. heinäkuuta tuo ajan hengen kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan katsojan verkkokalvolle, johon se jää pitkäksi aikaa.

4 / 5

IMDb

Morsian yllättää (1941)

Morsian yllättää oli ensimmäinen käsikirjoittaja Kersti Bergrothin ja ohjaajan Valentin Vaalan yhteistyönä syntynyt komedia ja aloitti samalla yhteensä seitsemän elokuvan ”tunnelmannostatussarjan” yhdessä Suomi-Filmin vakihenkilökunnasta (kielenkääntäjä) pyydystetyn Lea Joutsenon kanssa. Aina sanavalmis Joutseno osallistui sittemmin aktiivisesti omien komedioidensa käsikirjoitustyöhön.

Elokuva edustaa Vaalan kevyempien elokuvien lajityyppiä pari vakavamman ohjauksen jälkeen – lajityyppiä, jonka Vaala ainakin Uusitalon mukaan taisi parhaiten. Näin on luultavasti todellisuudessakin. Vaala voidaan nähdä modernin, ilman historian painolastia olevan, eurooppalais- ja amerikkalaisvaikutteisen elokuvan jatkumossa kotimaisessa elokuvassa, myöhempinä seuraajinaan vaikkapa Matti Kassila.

Joutseno näyttelee tohtori Roineen tytärtä Eilaa, joka on menossa naimisiin insinööri Lauri Honkatien (Tauno Majuri) kanssa. Väärinkäsitykset alkavat, kun insinöörin entinen naisystävä Asta Jokimaa uskottelee Eilalle, että tämän sulhanen on uskoton. Eila etsii käsiinsä runoilija Esko Raiteen (Olavi Reimas) ja pyytää tämän mukaansa Petsamoon. Kun junaan ehtivät myös Lauri ja Asta, on vyyhti valmis. Juna pysähtyy lopulta Hyvinkään asemalle, missä käydään loppuselvittelyt ennen kliimaksia. 

Markku Varjolan mukaan (kirja Valentin Vaala) ohjaajan elokuvia voi luonnehtia porvarillisiksi komedioiksi. Naispäähenkilö on lähtöisin porvarillisesta taustasta, itsenäinen ja esteitä tieltään raivaava, ennakkoluulojakin – mutta päätyy lopulta niin sanotusti hyvään naimakauppaan.

SKS:n Vaala-kirjassa kerrotaan elokuvan teosta mielenkiintoinen yksityiskohta. Huolimatta tilapäisestä rauhanajasta täytyi kuvaus suorittaa ilta- ja yöaikaan, sähkön jännitteen riittäessä vain päiväkulutuksen ulkopuolella. Työt alkoivat iltapäivällä, ruokatauko koitti ravintola Bulevardiassa ja töitä jatkettiin pikkutunneille saakka. Ensi-ilta koitti lopulta rauhankeväänä 1941.

Kepeän tunnelman ja ajankohdan huomioon ottaen yllättävän höpsön meiningin lisäksi yksi elokuvan muistiin jäävimmistä elementeistä on Harry Bergströmin säveltämä ja Eine Laineen sanoittama "Seitsemän tuntia onnehen", joka jäi yhdeksi vuoden 1941 myydyimmistä kappaleista.

Hyvinkään asemalla viime vuosina melko usein vierailleelle ovat siellä kuvatut kohtaukset mielenkiintoisia vaikka aseman interiööriä ja lähiympäristöä näytetäänkin lopulta melko vähän. Elokuvahistorioitsija Kari Uusitalo muuten asuu itse Hyvinkäällä, kirjoittelee nykyäänkin usein Aamupostiin.

3½ / 5

IMDb