Lady Snowblood (1973)

Kosto, siinäpä taitolaji – ja klassinen aihepiiri myös elokuvalle! Japanilaiseen eetokseen sovitettuna tematiikkaan saa mahtumaan yhtä sun toista. Toshiya Fujitan vuonna 1973 ohjaama Kazuo Kamikuran tarinaan perustuva elokuva on esimerkki filmistä jonka on nostanut kuuluisaksi toinen filmi, tällä kokonaista kaksi kappaletta eli Tarantinon Kill Bill –elokuvat.

Ohjaaja on tunnustanut elokuvan antaneen vaikutteita Uma Thurmanin tähdittämiin leffoihin eikä suotta: tarina nuoresta Yukista (Meiko Kaji) kostamassa perheensä tappaneelle porukalle vuosia myöten on kuin samasta elokuvasta. Yukin äidin kuoltua tytön synnytykseen vankilassa hän varmistaa että tyttö muistaa vanhempiensa kohtalon.

Tragedia käydään läpi takaumina, ajallista jatkumoa esittelee kertoja. Tyttö hankkii mentorin, häntä ajaa eteenpäin vain kosto. Yuki haluaa heidät kaikki kiinni: Banzon (josta on tullut säälittävä juoppo), Okonon (naiset eivät häviä väkivallassa tässä elokuvassa) ja vihonviimeiseksi kostoa parhaiten porukasta piilottelevan Gishiron.

Tarina vie meidät läpi 1800-luvun japanilaisen maaseudun, kaupungin ja yhteisön. Viimeiset samuraimiekan sivallukset tapahtuvat juhlavasti Tonava kaunoisen tahdissa.

Meiko Kajin näyttelemä päähahmo on varsin epäsympaattinen elokuvasankari ultraväkivaltaisuudessaan ja katkeruudessaan. Itse asiassa hänelle ei elokuvassa kehity juuri omaa persoonallisuutta. Vakaumus ja oikeuden- ja kiitollisuuden taju hänellä on mutta tämä ei estä Banzon tytärtä Koboeta vastaavasti lähtemästä tämän perään: koston kierre on valmis. Ainoa inhimillinen juonne on nuori mies Ruyrei joka kirjoittaa jatkokertomusta legendaksi nousseen tytön kostotarinasta ja joka ystävystyy Yukin kanssa.

Tarina Yukista on yksinkertainen, elokuvalliset ansiot sitäkin suuremmat. Visuaalisesti ällistyttävä filmi on syntinen nautinto, onhan toiminta hyvin ohjattua: Fujitan elokuvan väkivalta on kuin pulp-kirjoissa, ruumiinosat lentelevät koreografisesti, tytön koston jäljiltä jää vain paikoin torso (jos sitäkään) jäljelle.

Kurosawan samuraielokuvat eivät menneet aivan näin graafiselle tasolle. Bullshit-puhe jätetään muille ja etupäässä pahojaan tytön perheelle tehneille, kohtalonsa tapaaville miehille. Ja onhan tarinassa isojakin kysymyksiä: kuinka pitkään pahoista töistä täytyy maksaa jos niitä ei edes muista? No, Yuki muistaa.

4½ / 5

IMDb

99 River Street (1953)

Phil Karlsonia ei koskaan tunnustettu vaikutusvaltaisissa ”elokuvakulttuuripiireissä” aivan A-luokan ohjaajaksi, tekihän hän elämäntyönsä filmiteollisuudessa mm. rikos- ja western-lajityyppien sydänverialueilla. Sitäkin maineikkaampi harrastajapiireissä on hänen 1950-luvun sarjansa kovia rikoselokuvia joihin myös 99 River Street lukeutuu.

George Zuckermanin tarinaan perustuvassa elokuvassa pääosissa ovat suurkaupungin yö, uransa pahimman takaiskun kokenut ja elantonsa käytännössä päättänyt ex-nyrkkeilijä Ernie Driscoll (John Payne) sekä tämän elämään kohtalon ja sattuman kautta tulevat akuutit ja traagiset oikut. Driscoll saa rikkauksien ja kunnian perään olevan, miehensä takaiskuihin pettyneen vaimonsa kiinni timanttiryöstökeikan heittäneen kovanaaman kanssa. Ennen pitkää häntä itseään syytetään murhasta. Lopulta ratkaisun paikkana toimii baari jonka osoite on otsikon mukainen sijainti New Jerseyssä. 

Karlsonin elokuvassa väkivaltaa ei ole määrällisesti lopulta paljon mutta silloin kun se tapahtuu, se on yhtä voimakasta kuin sitä harjoittavan ja sillä puolustautuvan Driscollin käsivarret. Hän on klassinen antisankari, tahtomattaan keskelle rikoskuvioita joutuva vain omasta lokerostaan kiinnostunut ”jokamies”. Miehen kieroileva vaimo saa 1950-luvun amerikkalaisen moralismin mukaisesti takaisin tekonsa tylyllä tavalla.

Kiinnostavan piirteen elokuvaan tuo Driscollin uusi työ taksisuharina, taksikeskuksen langat käyvätkin kuumana tapahtumien pyörteissä.

Elokuva on parhaimpia näkemiäni tiiviitä ja vaiherikkaita ”yhden yön” painajaisia.

4 / 5

IMDb

Pahan kehä (1988)

Pahan kehä ei nouse ensimmäisenä esiin kun muistellaan ohjaaja John Carpenterin elokuvia. Vastoin Carpenterin ansioita kauhuelokuvassa ei tämä vuonna 1988 tehty filmi ole puhdas genren edustaja. Kyseessä on mieleen jäävä toiminnallinen scifi-vaikutteinen poliittinen satiiri joka kannattaa ilman muuta muistaa herran tuotannon yhteenvedoissa.

Elokuvan päähenkilönä on työtön kulkuri John Nada (Roddy Piper) joka nimensä mukaisesti ei ole kukaan: hänellä ei ole tarinaa kerrottavanaan. Nada saapuu jälleen uuteen kaupunkiin, tällä kertaa Los Angelesiin, ja etsii itselleen työtä, jotta saisi vatsansa täyteen ja katon päänsä päälle jälleen yhdeksi päiväksi.

Ympärillä ja konkreettisesti hökkelikylässä vallitsee luokkatragedia: kodittomat ajetaan koko ajan ahtaammalle, jotta rikkaat saisivat itselleen lisää elintilaa. Uteliaisuuttaan Nada törmää ihmisryhmittymään jotka lähettävät piraattilähetyksiensä kautta sekavalta kuulostavaa vastarintapropagandaa.

Kun kodittomien leiri lopulta ajetaan alas poliisin toimesta, saa hän käsiinsä ryhmittymän käytössä olleita aurinkolaseja. Näiden avulla kaupunki ja sen asukkaat näyttävätkin vallan toiselta. Mainoskyltit, lehdet, televisio näyttäytyvät yhtäkkiä massahypnoosina. ”Obey,” ”sleep,” ”marry and reproduce,” ”watch tv”. Kaikkialla tuntuu olevan ulkoisesti rutiininomaisesti toimivia joulukuusenkoristesilmäisiä pääkallopäisiä olentoja. Keitä he ovat ja miksi he ovat täällä?

Elokuva on otteissaan suorasukainen ja Nada ei suotta aikaile kääriessään hihoja, aloittaessaan taistelun ”kolmantena maailmana” maapalloa käyttäviä muukalaisia vastaan. Loppua kohden filmi muuttuu paikoittain rutiininomaiseksi kujanjuoksuksi ja ammuskeluksi.

Filmi on monella tavalla reikäpäinen. Elokuva sisältää yhden ehkä pisimmistä mutta ilman muuta hauskimmista pataanvedoista, kun John yrittää saada lasit työmaakaverinsa Frankin (Keith David) päähän.

3½ / 5

IMDb

[SPOILERI]

Elokuvan loppu on mainio, naamioiden tippuessa ja ihmisten nähdessä muukalaisten oikean olomuodon.

Yö ilman armoa (1968)

Melko tuntemattomaksi jäänyt amerikkalainen Hubert Cornfield ohjasi jännityselokuvan Yö ilman armoa, joka onnistuessaan olisi voinut palauttaa Marlon Brandon takaisin valkokankaan koviskastiin. No, elokuvien ystävinä tiedämme hänen olevan siellä pysyvästi. Tämä elokuva sen sijaan ei, Brandon roolisuorituksesta huolimatta, ole mainittuna miehen kärkielokuvissa.

Elokuvan pääosia esittävät Brando, kovanaamanäyttelijä Richard Boone, Rita Moreno, Pamela Franklin ja Jess Hahn. Kidnappausjännärissä joukko rikollisia sieppaa Ranskaan saapuvan nuoren amerikkalaisen tytön heti lentokentältä. Rikolliset piileskelevät vankinsa kanssa meren rannalla sijaitsevassa talossa odottaen lunnasrahojen toimitusta.

Pääjännitys elokuvassa ei rakennu tytön ja rikollisten välille vaan roistojen kesken: joukkion jäsenten välille alkaa nousta erimielisyyksiä ja uhkaa, joka vaarantaa heidän suunnitelmansa. Cornfield lienee saanut vaikutteita Ranskan uudesta aallosta elokuvaansa. Siihen kiitokset sitten jäävätkin.

Alkukohtauksesta – autoajelusta – alkava filmin viipyilevyys ja seesteisyys, muutamaa räjähdystä lukuun ottamatta, tuntuu teennäiseltä ja leikkaajalle olisi suonut terävämpiä saksia. Osa kohtauksista on hölmöydessään jo naurettavia (julkisen puhelimen luurit teipataan yhteen lunnaspuhelun aikana). Rikolliset,

Boonea myöten, ovat epäuskottavia habituksessaan, Brando laittaa sentään parastaan. Lopun voimakas, sinällään komea rannalla tapahtuva välienselvittely tuntuu lopulta yhdentekevältä eikä ainakaan allekirjoittanutta kiinnostanut roolihahmojen kohtalot.

Yö ilman armoa on huonoin näkemäni elokuva pitkään aikaan, varsinkin odotuksiin nähden. Ei ihme, että Brando ei muistanut elokuvansa nimeä kuvauksia edeltäneellä Suomen vierailulla.

2½ / 5

IMDb

Teilaaja (1973)

Brittiohjaaja Michael Winnerin ja kivinaama Charles Bronsonin yhteiselokuvat ovat takuuvarmoja viihdepommeja. Kovaotteiset toimintafilmit eivät yritäkään olla enempää kuin mitä ovat vaan filmien sankarit murskaavat roistoja, autojen peltejä ja leskien sydämiä valkokankaalla taattuun tyyliin. Hyvinkään kaupunginkirjaston vierailulta mukaan tarttui ennen näkemätön elokuva Teilaaja vuodelta 1973.

Filmin päähahmo, poliisinormeista ja moraalisäännöistä vähät välittävä poliisi Lou Torrey (Bronson) on Likaisen Harryn (Clint Eastwood) sukulaissielu: molemmat siivoavat omia kaupunkejaan rosvojoukoista. Merkittävimpänä erona on, että Harryn käytöksestä löytyy kuitenkin lopulta ripaus humanismia ainakin sivustakatsojia ja kauniimpaa sukupuolta kohtaan, Torreyn ollessa kyyninen one-linereita lateleva katujen järjestysmies.

Elokuvan juoni taas mukailee jossain määrin niin ikään samoihin aikoihin julkaistua Kummisetää. Yhdysvaltain mafian sisällä on käynnissä valtakamppailu jossa Al Vescarin (Martin Balsam) johtaman perheen aikeena on toteuttaa uudestaan vuoden 1931 tempaus, jossa Lucky Luciano siivosi pois kerralla silloiset Cosa Nostran johtohenkilöt. Vescar aikoo käyttää samaa periaatetta, miehiä italialaisten ulkopuolelta. Tällä kertaa makaroonit hyödyntävät Vietnamin sodassa kouliintuneita ja rutinoituneita veteraaneja. Tapahtumat ja Torreyn töpinät sijoittuvat pääosin Los Angelesiin.

Filmin kuvasto ja tempo ovat taattua Winneriä ilman seesteisiä hetkiä ja bullshit-puheita. Luvassa on paljon graafista väkivaltaa, mitenkäs muuten kun vastakkain ovat Bronson ja mafian sotilaan tai järjestön palkkaamat miehet.

Toisin kuin näyttelijöiden ohjaajana, toiminnan luojana Winnerillä oli selvät ansionsa. Mukana on ehkä yksi kaikkien aikojen muikeimmista takaa-ajoista kun eleetön sankarimme päräyttää nelipyöräisellä ajokillaan moottoripyörällä ajavan roiston perään läpi markkina-alueen, varastojen ja raitiotielinjausten, niljakkeen kohtalon ollessa sinetöity jo lähtötilanteessa.

Eli: Teilaaja ei ole elokuvana yhtä koherentti tai draamaosuuksiltaan jäsennelty kuin Likainen Harry, mutta tarjoaa vauhdikkaan ja ei-poliittisesti-korrektin puolitoistatuntisen rikostutkinnan ja ennen kaikkea kaduilla tapahtuvan toiminnan puitteissa. Filmi menee ehdottomasti omiin Bronson-suosikkeihini.

3 ½ / 5

IMDb

Tappava ase 1&2 (1987/1989)

Filmihistoria on täynnä loistavia buddyelokuvia, oli sitten kyse Laurelin ja Hardyn klassikoista tai Walter Matthaun ja Jack Lemmonin monipolvisista kommelluksista. Jonkinlaisen standardin poliisimaailman toverielokuville loivat Richard Donnerin 1980-luvulta alkaen ohjaamat Tappavat aseet.

Kyseessä on ainakin 2000-luvun näkökulmasta lähtötilanteessa kliseinen parivaljakko, epätodennäköinen työskentelypari, jonka kohtalo ja esimiehet työntävät yhteen. Mutta joskushan pohja näillekin elokuville on luotu.

Rivakkaotteinen poliisimies Martin Riggs (Mel Gibson) on menettänyt vaimonsa liikenneonnettomuudessa ja asuu Tyynenmeren rannalla asuntovaunussa koiransa kanssa. Kyynisyyteen niin elämässään kuin työssään ajautunut Riggs ei ole kaukana omaehtoisesta niskalaukauksesta. Sitä vastoin mukavuudenhaluinen Roger Murtaugh (Danny Glover) viihtyy perheensä ja teini-ikäisten lastensa kanssa, kunnostaa venettään ja haaveilee jo lähellä olevista eläkepäivistä. Murtaugh on kaikkea muuta kuin innostunut lyöttäytymään yhteen itsemurhaa hautovan Riggsin rinnalle.

”I’m too old for this shit” -Murtaugh

Sympaattiset näyttelijät, Donnerin dynaaminen ohjaus ja verbaalihuumorin takaava Shane Blackin käsikirjoitustyö tekevät vähintäänkin kahdesta ensimmäisestä Tappavasta aseesta lyömättömiä viihdepaketteja, varsinkin kun viimeisestä katsomiskokemuksesta on kulunut se jo normiksi muodostunut kymmenkunta vuotta.

Ensimmäisessä filmissä parivaljakko on huumeiden salakuljettajien jäljillä, toisessa elokuvassa taas kovistellaan diplomaattisuojan taakse pyrkivää luikurimaista ja rikollista Etelä-Afrikan apartheid-diplomaattia. Molemmilla kerroilla panoksena on Murtaugh’n perheen hyvinvointi ja myös perheen kotitalo joutuu aikamoisen myllerryksen kohteeksi, kylpyhuoneesta lähtien.

Kakkososa on leffasarjoille epätyypillisesti vähintään ykkösosan veroinen toiminnassaan.

4 / 5

IMDb

Pahan naamio (1987)

Elokuvissa maahan saapuvilla ulkoavaruuden öttiäisillä on yleensä pahoja aikeita maapalloa ja sen asukkeja kohtaan. Se tavallisin muukalaisten pyrkimys leffoissa lienee organisoidusti vallata maapallo ja vähintäänkin alistaa, jos ei jopa tuhota, hallitseva eliölaji eli ihmiset.

Jack Sholderin elokuvan alien on kuitenkin toista sorttia: impulsiivinen, narsistinen ja maallisista heteromiehen nautinnoista (autot, aseet, tissit) voimansa saava. Maapallo - tai Los Angeles - on hänelle oma pieni temmellyskenttä.

Enkelten kaupungin poliisilaitos, mm. tutkija Tom Beck (Michael Nouri), on kinkkisen tapauksen edessä: kaupungissa mellastaa pankkeja ryöstelevä, ihmisiä tappava ja Ferrareita kuluttava rikollinen. Elokuva alkaa säpäkästi huimalla, keikan jälkeisellä takaa-ajolla: peltiä menee ruttuun ja ohikulkijoita kuolee.

Tutkintaa avustamaan ja Beckin pariksi tulee FBI-tutkija Lloyd Gallagher (Kyle MacLachlan), jolla on kaverista tai hänen useista maallisista identiteeteistään näitä enemmän tietoa. Pian myös Beck saa huomata, että ulkoa tulevalla muukalaisella on paha tapa lainata maan asukkien ruumiita vaihtaakseen olomuotoaan. Jokaisesta ihmisestä imetään elinvoima, kului se sitten lopulta poliisien tulituksessa tai muussa "kaupunkiurheilussa".

"He sees something he wants, he steals it. If something gets in his way, he kills it. And right now, he's hiding out in your city. " -Gallagher

Pahan naamio menee ilman muuta viihdyttävimpien 1980-luvun toimintaelokuvien joukkoon. Poliisi on jälleen kerran - kuten normaalia - puulla päähän lyöty ja ulkopuolinen tutkija tietää asiasta enemmän (syykin paljastuu ennen pitkää). Mutta kun nämä kliseet unohtaa, on luvassa reikäpäistä toimintakauhua joka menee poliisilaitoksen ylimmälle tasolle ja huipentuu kaupungin politiikan parissa.

MacLachlan alustaa omintakeista roolisuoritustaan Twin Peaksissa hieman samantyylisellä normien ulkopuolisella hahmolla.

3½ / 5

IMDb

Senkka nenästä, pojat (1978)

Kesäkuun säillä on fiksua viettää juhannusta varmuuden vuoksi pari päivää etukäteen. Hämeenlinnan reissulla anoppilassa tulikin ajettua ruohot, grillattua sekä – tietysti – katseltua yksi kauniiseen kesäpäivään sutjakkaasti sopiva kevyt elokuvarymistely.

Sergio Corbucci on allekirjoittaneelle ja monelle muullekin tuttu vauhdikkaista ja toimintapainotteisista spagettiwesterneistä. 1970-luvun kuluessa ja genren huippuvuosien oltua ohi hän kääntyi ohjaamaan komediaelokuvia, mm. Bud Spenceriä ja Terence Hilliä. ”Senkka nenästä, pojat” oli taistelupari Terence Hillin ja Bud Spencerin kahdestoista yhteiselokuva. Tuotanto noin viisikymmenhenkisine kuvausryhmineen teki elokuvan kokonaisuudessaan Yhdysvalloissa.

Tällä kertaa seikkailut sijoittuvat aurinkoiseen Miamiin ja sen alamaailmaan. Koska paikallisen poliisin resurssit eivät riitä vedonlyöjien ja huijareiden kuriin saattamiseen, värvätään veljekset, laivastonupseeri Johnny (Hill) ja rekkakuski Charlie Filippo (Spencer) hoitamaan lurjuksille hampaat sisään. Totta kai kumpikaan ei ole Laupias Samarialainen vaan kummallakin on tähtäimessä omat edut.

Elokuva oli takuuvarma ja viihdyttävä kaksituntinen pakkaus turpaanvetoa, nenärustojen ja luiden kalinaa, höynäytystä ja erityyppisillä kulkuneuvoilla ajelua. Pituus ei lopulta tuntunut elokuvaa haittaavan koska toimintahan on tässä kuin lenkkimakkara juhannusiltana – aina sitä joku kysyy lisää. Edellämainittujen ja juonentapaista enempää ei kannata tekijöiden elokuvilta odottaakaan ja hyvä niin, nämä toimivat joissain tilanteissa loistavina ajanvietteinä!

3½ / 5

IMDb

Dillinger - maailman paras pankkirosvo! (1973)

1930-luvun klassikkofilmi ”Manhattan Melodrama”, pääosissa Gable, Powell, Loy. Elokuva on jäänyt historiaan mm. koska klassisen gangsterikauden yksi päätekijöistä John Dillinger ammuttiin chicagolaisen Biograph-teatterin eteen erään näytöksen jälkeen vuonna 1934. Filmiyleisön parissa Dillinger muistetaan tuoreemmista valkokangaselokuvista ennen muuta Michael Mannin filmistä Public Enemies, jossa Johnny Depp esitti maankuulua gangsteria.

Warren Oates on, kuten IMDb kuvailee, edelleen tähän päivään mennessä ainoa Dillingeriä ulkonäöllisesti muistuttanut ja pääroolin tehnyt valkokangasnäyttelijä.

John Miliuksen vuonna 1973 ohjaama elokuva perustuu välillä tarkasti mutta useammin löyhästi Dillingerin vaiheisiin ja pakomatkaan Melvin Purvisin (Ben Johnson) G-miesten ajaessa tätä läpi Yhdysvaltain sisäosien.

Ennen muuta käsikirjoittajana kunnostautuneen Miliuksen Dillinger on romanttinen, julkisuuteen välittömästi suhtautuva karismaattinen rikollisjohtaja, jolla on työssään tapoja ja ihanteita: rahat viedään, mutta sivullisia ei tapeta jos ei ole pakko. Lopulta ajaudutaan kuitenkin ultraverisiin kahakoihin, suurelta osin jengin koostumuksen (mm. asetta innokkaasti käyttävän Baby Face Nelsonin) takia.

Tässä elokuvassa Tommy Gun laulaa, aikakauden autojen polttaessa kumia matkalla kohti sitä jo tunnettua määränpäätä. Tämän kaltaisissa rikolliselokuvissa, joissa lopputulos on tiedossa, kaikki peittyy kohtalokkuuteen: ikään kuin hahmot jo tietäisivät määränpäänsä.

Miliuksen gansteribiografia on vauhdikas, viihdyttävä ja löysin rantein tehty ralli. Hienosti rakennettu lama-ajan ajankuva, still-kuvakompositiot, musiikki (”We’re in the Money”), karismaattiset näyttelijät ja – pakko myöntää – hienosti rakennettu graafinen väkivalta (IMDb: 63 ruumista!) takaavat sen, että kokonaisuus painuu reilusti plussan puolelle!

4 / 5

IMDb

Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971)

Muistan, kun näin Kellopeliappelsiinin ensi kerran helmikuussa 2004 kaverillani. Sukeltaminen tähän yhteen Stanley Kubrickin provokatiivisimmista elokuvista, näkemättä ohjaajan tuotantoa vielä laajemmalti, oli kuin nyrkki päähän itälontoolaisella kadulla. Mikä oli tämä dystooppinen elokuva, jolle oli vaikea löytää vertailukohtaa oikein mistään jo nähdystä?

Jonkinlaisessa lontoolaisessa 1960-luvun tulevaisuudessa seikkaileva Alex (Malcolm McDowell) drugiensa kanssa edustaa monelle katsojalle ääretöntä moraalittomuutta, pahuutta ja sadismia. McDowellin poikamainen ja velmu habitus keskellä pimeää betonitulevaisuutta ja keski-ikäisten fakkiintuneiden jäärien parissa on nyrkki vasten totuttua sovinnaisuutta valkokankaalla.

Anthony Burgessin samannimiseen novelliin hyvinkin tiukasti (novellia luettiin kuvauksissa) perustuva filmi tehtiin kengännauhabudjetilla, tinkimättä kuitenkaan piiruakaan ohjaajan perfektionismista. 20-30 ottoa oli standardimäärä kohtausta kohden. Malcolm McDowell sokeutui tilapäisesti Ludovico-hoidon aikana kohtauksessa käytettyjen nipsuttimien raaputettua sarveiskalvoa. Mutta ehkä vaiva oli syytä nähdä: olihan kyseessä ilman muuta McDowellin ”se” rooli, josta hänet yhä muistetaan.

Alex kumppaneineen edustaa luultavasti kaikkea sitä, mitä englantilainen yläluokka on pahimmillaan projisoinut työväenluokan nuorisoon. Kuten vankilanjohtaja elokuvassa ilmaisee, vanhat tavat (pois sulkeminen) eivät toimi, heistä on kitkettävä rikollinen vietti! Kellopeliappelsiini on näin kaiken muun ohella myös erittäin hyvä laitoselokuva. Loppupuolella se muuttuu toki vielä lunastus- ja marttyyrielokuvaksi, vapautuneen Alexin keräillessä hampaitaan vanhojen sortamiensa tuttujen jäljiltä.

Burgessin venäjän ja lontoolaismurteista luoma murre jota ivallinen Alex tovereineen käyttää on painajaismaailman uuskieltä mutta siltikin tuore tuulahdus keskellä laitostunutta yhteiskuntaa, sisältäen herkullisia heittoja. Se on vastakohta rasvaisen sisäministerin käyttävälle maanittelevalle herraenglannille. Elokuvan hervottomimpia kohtauksia on Alexin tavaranluovutus vankilassa, hänen saatua tuomion murhasta. Karrikoitu, huoliteltu sir-kieli ja preussilaiset hypähdykset vartijoiden (päävartijana loistava Michael Bates!) edessä ovat hulvatonta katsottavaa – semminkin, kun Alexin oikeasta halusta ”parantua” ei ota selvää.

Tummempaa huumoria edustaa ehkäpä se kautta aikain ensimmäinen elokuvamurha kikkelitaideteoksella – toki unohtamatta Gene Kellyn kappaletta!

”Parhaimpien elokuvieni” joukossa Kubrickin taideteos edustaa kyynistä maailmankuvaa ja jo mainittua dystopiaa, ollen itselle se mieleenpainuvin ohjaajan töistä. Se on auteur-elokuva, sydänverityö, jonka voi nähdä ensi kertaa yhä uudelleen ja uudelleen.

”Meikäpoika on kunnossa taas!”

5 / 5
 
IMDb