Vuonna 1928 valmistuneessa Viimeisessä määräyksessä Jannings esittää Yhdysvaltoihin ja Hollywoodiin maanpakolaisena päätynyttä entistä tsaarin kenraalia ja serkkua Sergius Alexanderia joka on itärintaman taistelussa saksalaisia vastaan vuonna 1917 valmis kaikkeen, keisarillisen Venäjän nimeen. Lopulta hän on kuitenkin humanisti eikä suostu, rintamatilanteen yhä kiristyttyä, uhraamaan joukkojaan näytösluonteisesti serkkunsa vuoksi.
Kurittomuutta ja kapinaa joukkojen ja kansan keskuudessa kylvävät punaiset – johtajanaan Lev Andrejev (William Powell) – ovat hunnien ohella hänen pahin uhkansa, yhdessä kauniin, hieman garbomaisen Natalie Dabrovan (Evelyn Brent) kanssa. Sergius Alexander rakastuu viehkeään mutta petolliseen Natalieen mutta onko tyttö sittenkin rakastumassa häneen? Lopulta menneisyys palaa maanpakolaisen eteen, hänen pyrkiessään avustajana näyttelemään Hollywoodin sotaelokuvaan.
Von Sternbergin loihtima luhistumaisillaan oleva ja vallankumouksen alla pyristelevä Venäjä on täynnä elegantteja interiöörejä ja vellovia, kostoa huutavia väkijoukkoja. Ohjaajan kyky luoda tämän kaltaisia kontrasteja oli ilmiömäinen, lavastuksen ollessa tinkimättömään tyyliin tehtyä. Työväenluokkaa ei kuvata Eisensteinin tyyliin vallankumoukseen historiallisen oikeudenmukaisuuden perässä pyrkivänä rintamana vaan primitiivisenä ja välillä raukkamaisestikin entisiä päällysmiehiään päähän potkivana joukkiona.
Mutta elokuvan suurin ansio on Emil Janningsin pääosa-Oscarinkin saanut roolisuoritus eleganttina ylempisukuisena, uskollisena sodanjohtajana, toisaalta Hollywoodissa haperona mutta lopulta ylväänä nobodyna. Lämpöäkään hänestä ei puutu, sen todistaa viimeistään rakkaus Natalieen. Mykkäelokuva-aika loi edellytykset sujuvalle kansainväliselle näyttelijävaihdolle vanhan ja uuden maailman välillä, luojan kiitos.
4 / 5
