Kolme miestä ja baby (1987)

Tämän kirjoittajan lapsuutta määritti muutama keskinkertainen komedia. Otetaan nyt vaikka Jerry Lewisin tähdittämä Geisha Boy (1958) tai Pitkä, hullunkurinen linjuri (1976), elokuvat, joiden anti on sittemmin laimentunut.

Tässä yksi aikakautensa amerikkalaisen purkanmakuisen filmiteollisuuden perustuote, Kolme miestä ja baby, jonka eräs läheiseni on nähnyt kuulemma koti-VHS:lta vähintään puolentusinaa kertaa aikoinaan. On ollut varmasti pitkälti sattumaa, mitkä leffat tv-tarjonnasta ovat keskenkasvuisten nassikoiden verkkokalvoille vuosien varrella jääneet. 1990-luvulla kun tallentamaankaan ei elokuvia pystynyt samoja määriä kuin nyt isojen (verkko)levyjen aikaan.

Kolmen paatuneen poikamiehen (Selleck, Guttenberg, Danson) saadessa ovelleen korin ja tyttövauvan on painajainen valmis: miten nyytin kanssa menetellään? Pikkuihmisen on laittanut alulle oireileva näyttelijä Jack (Danson), jonka entinen tyttöystävä on jättänyt pikkuprinsessan nyt isälleen. Kolmikko joutuu käytännön syistä ottamaan vauvasta yhteisen hoitovastuun, onhan 100-prosenttisesti toimivassa sinappikoneessa (vaikka valloittava onkin) kokopäivätyötä yhdelle jos toiselle. Elokuvan jatkokuviot onkin sitten helppo arvata. Ennalta-arvaamaton muuttuja puuttuu siis asiaan ja elokuvan huumori pyörii aika pitkälti perusruumiintoimintojen ympärillä.

Kakanhajuinen mutta ”harmittoman oloinen” Pampersin sponsoroima elokuva oli vuoden 1987 myynein elokuva Yhdysvalloissa. Vaatetukseltaan ja koristelultaan elokuva on aikansa, juppikauden, kuva. Ja paskaa ja ylitsepääsemättömiä vaikeuksiahan jupeille pitää antaakin, hah!

3 / 5

IMDb

Viitta ja tikari (1946)

Sodan jälkeen Fritz Langin ohjaama maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuva elokuva lukeutuu elimellisesti yhteen ohjaajan suuren maailmanpalon aikana tekemien antinatsielokuvien kanssa.

Manhattan-projektissa mukana oleva ydinfyysikko, professori Alvah Jesper (Gary Cooper) värvätään strategisen palvelun (OSS) toimesta Euroopan retkelle paljastamaan saksalaisten atomipommiprojekti ja edesauttamaan sen estämistä. Ensin retki suuntautuu puolueettomaan mutta Gestapo-agenttien soluttamaan Sveitsiin tiedepiireissä tutun, saksalaisille työskentelemään joutuneen tutkijan paettua sinne, kaiken kulminoituessa lopulta värikkäisiin vaiheisiin akselivalta-Italiassa. Eurooppaa hallitsevat fasistit kiristävät joka puolella maailman älykkäimpiä keksijöitä ja tiedemiehiä näiden heikkouksilla, pakottaen tieteen palvelemaan julmia tarkoitusperiä. Italiassa Alvah tutustuu myös viehättävään vastarintataistelija Ginaan (Lilli Palmer).

Kahteen eurooppalaiseen maahan keskittyvä skitsofreeninen, vastavakoilun pelkoon pohjautuva tunnelma on valjua Langia ja jännityksen symbolit jo niin nähtyjä, lukoissa pyörivine avaimineen ja karkailevine kissoineen. Honteloksi tiedemieheksi Cooper tappelee kuin pakkotilanteeseen joutunut Bruce Lee, antaen fasisteille karatea ja kuristusotetta.

Mielenkiintoa keskinkertaiseen trilleriin tuo atomisota tarinan aineksena ja nimenomaan tekoajankohdan ajankuvana. Kauhun tasapainon lujittuessa kylmän sodan alettua ei atomisotaakaan sopinut enää pitää itseisarvoisena pahana, ”kunhan pommi on vain meidän hallussamme” (OSS:n miehen sanoin).

Pienenä triviatietona mainittakoon, että sota-aikaisissa filmeissä oli amerikkalaisten sensuuriviranomaisten toimesta kielletty OSS:n mainitseminen, Langin filmissä se oli jo mahdollista.

3 / 5

IMDb

Identtiset kaksoset (1988)

Peter von Baghin poismenon hyydyttämänä ei tullut lopulta katsottua Kreiviä tai herran ohjaamia dokumentteja vaan sitä ihtiään eli degeneroitunut amerikkalainen juppikauden kasaripätkä. No, aina ei ajoitus mene kohdalleen

Tieteellisesti useiden miesten spermasta jalostettu, täydellisen fysiikan omaava mutta hitaan oloinen Julius Benedict (Arnold Schwarzenegger) lähtee etsimään kadonnutta kaksoisveljeään Enkelten Kaupunkiin. Lusimasta löytyvä viekas ja vikkelä Vincent (Danny DeVito) on täysin eri maata ja päättää käyttää johdateltavissa olevaa Juliusta omissa projekteissaan.

"For the first time in my life, I'm... *pissed off*!" -Julius Benedict

Kahden karismaattisen päätähden kemiat toimivat yllättävän hyvin. Yksittäisistä kohtauksista muistettavin lienee Arskan elokuvauran ensimmäinen sänkykohtaus, joka tapahtuu tosin lattialla. Näyttävän blondin kanssa siltikin. CSI-lasit-päähän-ennen-alkukohtausta-David Caruso nähdään pienessä sivuosassa parkkihallin vahtimestarina. Sen ylemmäksi hänen ei olisi tarvinnut elokuvauralla edetäkään.

Ivan Reitmanin keskinkertaista kasarikomediaa legendaarisempi on lopulta kahden päätähden ja ohjaajan rahanansaintalogiikka. Tuotantoyhtiöllä ei ollut varaa maksaa kolmikon palkkaa ja nämä päätyivät pyytämään osinkoja elokuvasta syntyvistä tuotoista. Iso-Arska on ansainnut elokuvasta IMDb:n tietojen mukaan 35 miljoonaa taalaa, mikä on enemmän kuin yhdestäkään Terminaattorista. Kuten Marko Ahonen tämän päivän Aamupostissa kommentoikin, ei vihanneksen oloinen lihaskimppu sentään oikeasti tyhmä ole. Ilmankos governaattoriksikin myöhemmin pääsi.

3 / 5

IMDb

Hopeakihlajaiset (1942)

Epätodellista nähdä jatkosodan alkun Suomi-Filmin elokuva, jossa silloinen ympäröivä todellisuus – totaalinen sota – ei näy tarinan elementteinä eikä edes yksittäisinä yksityiskohtina.

Keskinkertaisesta, Klaus U. Suomelan näytelmään pohjautuvasta elokuvasta jäävät päällimmäisinä mieleen kuvat Lea Joutsenosta laulamassa purjeveneen kannella auringon hyväilemässä Helsingin saaristossa, välkkyvien laineiden keskellä. Todellisuuspaossa ansioita, siis.No, elokuva toki sijoittuukin alkukesään 1941, jolloin sota oli vain vahva mahdollisuus.

Wilho Ilmarin sovitus valkokankaalle on pitkälti otteeltaan teatterin tallentamista ja esim. vaalamainen kevyt ote alkuperäisteokseen ja tulkinta puuttuu. Hammaslääketieteen professuuriin ehdolla olevan Paavo Jänneksen (Einar Koskimaa) tytär Lotta (Liisa Tuomi) aiheuttaa harmaita hiuksia, onhan hän vähällä pilata isänsä mahdollisuudet virkaan likaamalla perheen ja suvun maineen lopullisesti toilailuillaan opiskelijamaailmassa. Samalla hopeahääpäiväänsä kohta vaimonsa kanssa juhlistava Paavo haksahtaa nuoreen, vaaleaan tenttijä Railiin (Lea Joutseno).

Komedialliseksi melodraamaksi tarkoitettu elokuva on perustunnelmaltaan raskas eikä esimerkiksi Joutseno pääse näyttelemään Ilmarin ohjauksessa parhaita taitojaan.

2½ / 5

IMDb

Puoliverinen (1960)

Tässäpä jo toinen lännenelokuva putkeen samasta teemasta, kahden kulttuurin – valkoisten ja intiaanien – yhteen törmäyksistä 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa. Don Siegelin elokuvan voi katsoa totta kai sekä Elvis –elokuvana (ei juuri katselukokemuksia) että westerninä. Alkujaan Foxin levittämästä elokuvasta kaavailtiin filmiä Brandolle tai Sinatralle Elviksen sijasta, kaikki kovia tähtiä vuosikymmenen vaihteessa.

Tarina Burtonin perheestä sijoittuu – kuten jo kerrottua – keskelle intiaanien ja valkoisten reviirisotia. Perheen pään, Samin, toinen vaimo Neddy on intiaani ja heidän poikansa Pacer (Presley) sitä kautta puoliverinen. Kun naapuruston perhe tapetaan kiowa-intiaanien toimesta, kehoitetaan Burtoneitakin (aseen piippuja heilutellen) valitsemaan puolensa. Samin ja Neddyn saatua kahnauksissa surmansa valitsee Pacer eri puolen kuin täysin valkoinen velipuolensa Clint.

Elvis on valkokankaalla ennen muuta läsnä. Hänen olemuksensa on rauhallinen ja tyyni kuin hän olisi täysin sinut itsensä kanssa. Legendan musiikkinumerot jäävät elokuvassa kahteen eli pääpaino on draamassa. Elokuvalla onkin vahva sivuosaesittäjäkaarti, mm. Dolores del Rio äiti Neddyna. 

Burtonin perhe on kuin esimerkkiperhe 2000-luvun monikulttuurisuusmainoksesta moninaisuudessaan eli helppo pohja traagiselle tarinalle. Kahden veren sekoittuminen sai pahimmillaan 1870-luvun lännessä aseet laulamaan, nyt länsimaissa jäädään useimmiten hyväksynnän tai pahimmassa tapauksessa sanailun mielipahan tasolle. Puoliverisen ajoittain kuohahtava toiminta on ehtaa Siegelia ja cinemascope-kuvaus kaunista.

"I saw the... flaming star of death.."

Elokuvan ylle jää leijumaan hieman päälle liimattu kohtalonomaisuus. Intiaaniveri – jota Elvikselläkin elokuvassa on – haistaa kuoleman läheisyyden.

3½ / 5

IMDb

Leppymättömät (1960)

Kirjaston DVD:n lojuttua nurkissa yhden muuton ja muutaman viikon ajan oli vuoro antaa tilaisuus yhdelle näkemättömälle John Hustonille. Ohjaajan ansioista huolimatta myönnän olleeni epäileväinen romanttista westerniä kohtaan: lintumainen Audrey Hepburn sopii paremmin urbaaniin kaupunkiin kuin Texasin kesyttömiin maisemiin. Leppymättömät oli tiettävästi Hustonin vastaveto yhtä lailla eurooppalaisen väestön ja intiaanien välejä käsitelleelle vahvasävyiselle John Fordin Etsijöille (1956). Molemmat olivat alkujaan Alan Le Mayn käsialaa.

Tarina alkaa mystisen, miekkaa heiluttelevan ratsastajan ilmestyttyä Zacharyjen karjatilalle sisällissodan jälkeisessä Texasissa. Kaikki kulminoituu perheen tyttäreen: Rachel Zachary (Hepburn) syntyi intiaanina, mutta hänet adoptoitiin salaa valkoiseen perheeseen. Rachelin todellisen alkuperänsä paljastuttua tulee hänestä julman rasismin kohde. Intiaanit (Rachelin veli) haluavat hänet takaisin ja valkoiset (mukaan lukien veli, jota näyttele Audie Murphy) nähdä hänet kuolleena – ja hänen ainoa toivonsa on Ben-velipuoli (Burt Lancaster), jonka on valittava puolensa taistelussa kiintymyksen ja juoksuhautojen välillä. Lillian Gish on hauras mutta lopulta perkeleellistä voimaa suoltava äitimuori.

Panavisionilla kuvattu western on Hustonia komeimmillaan, kameran esitellessä hahmoja jylhinä alaviistosta, leikkausten ollessa (IMDb) keskimäärin 9 sekunnin pituisia. Eikä elokuva käytännössä häviä Fordin elokuvan ehdottomuudelle tunnelmassaan. Benin taival on katkeransuloinen yhden miehen kiirastuli taistelussa naisesta, jota hän lopulta rakastaa. Intiaaneihin hän suhtautuu vähemmän ennakkoluuloisesti kuin monet muut, joille veri on vettä sakeampaa. Hustonin länsi on illuusioton taistelu elintilasta aikana, jolloin rajat ihmisryhmien välillä olivat vielä monin paikoin piirtämättä. 

John Huston inhosi elokuvaansa, Hepburnin loukkaannuttua pahasti hevosonnettomuudessa ja saatua hieman myöhemmin keskenmenon. Minä sen sijaan rakastuin - paitsi Hepburniin hevosen selässä, myös maisemaan (Zacharyn talo korkean taivaan alla) ja moniin raastinraudan kautta tulleisiin hahmoihin.

Joseph Wisemanin totuutta tuova ratsastaja menneisyydestä on kieltämättä myöhemmin moneen kertaan nähty ja kliseinen, mutta sopii Hustonin kuvastoon kuin poltinmerkki karjaan konsanaan. Lopun tulitaistelu on ehkä kuitenkin aavistuksen liian ylimitoitettu.

4 / 5

IMDb

Talo joen rannalla (1950)

Film-noir, joka minun on pitänyt katsoa jo pitkään, putkahti ulos yllättäen YLE Teemalta muutama päivä sitten. Mikäs siinä, kyllähän tunnelmallinen Fritz Lang aina kelpaa.

A.P. Herbertin novelliin perustuva tarina sijoittuu 1900-luvun vaihteen Yhdysvaltoihin. Tarina alkaa melko seesteisesti kartanon pihamaalta, jossa kirjailijanalku Gabriel Byrne (Louis Hayward) tuskailee käsikirjoitustensa palautumista hänelle takaisin kerta toisensa perään. Tarina saa pian goottilaisen tummat sävyt, kun äkkipikainen Gabriel käy käsiksi taloudenhoitajaansa, epähuomiossa ja kiihkossaan kuristaessa tämän. Paikalle sattuu hänen parempiluontoinen veljensä John (Lee Bowman), jonka Gabriel suostuttelee peittelemään jäljet ja upottamaan naisen ruumiin talon vieressä virtaavaan jokeen.

Kirjailijan itserakkauden ja omahyväisyyden kasvaessa valtaviin mittoihin poliisi lähtee samaan aikaan Johnin perään, samaan aikaan kun Gabrielin vaimo Marjorie (Jane Wyatt) joutuu valitsemaan kahden veljeksen välllä.

Marttyyreita ja viattoman hikoilua oikeussalissa syyllisen kyherrellessä ollaan nähty aiemminkin, elokuvan ollessa kuitenkin verrattain tasapainoisen henkilöhahmoiltaan ja juonikulultaan. Lang, kuvaajansa Georges Anthielin avustuksella, tekee joesta elokuvan tunnelmallisen ja tumman päähenkilön. Kätkeehän se todisteet ja virratessaan tuo ne lopulta esiin

Mustan elokuvan keskeisenä elementtinä olisi jokea suotu käytettävän useamminkin. Melko monihan toki muistaa loistavan Räsynuken (1955) ja lasten odysseian jokea alas paetessaan uskonnollista fanaatikkoa Robert Mitchumia.

3½ / 5

IMDb

Gabriel, tule takaisin (1951)

TV:ssä pyörii uusintana hieno Peter von Baghin Tähtien tarina –sarja, jossa mukana oli myös karismaattinen Tarmo Manni. Kypsään ikään ehtinyt Manni oli dokumentissa itsetietoinen mutta samalla loistavan itseironinen taiteilija. Hänen nuoruuden työnsä ovat jollain tapaa tuntuneet maneereiden täyteisiltä luonnerooleilta. Sen takia Valentin Vaalan ”sydämetön komedia” Gabriel, tule takaisinkin jäi takavuosina kesken, alun elokuvasta nähtyäni.

Ensinnäkin Vaalaa on vain pakko rakastaa. Elokuva elokuvalta hänen ohjauksensa ovat vain vakuuttaneet minua yhä enemmän Suomi-Filmin entisen pääohjaajan kansainvälisen tason taidoista. Juuri tämän kaltaista kevyehköä komedia-melodraamaa hän osasi parhaiten.

Mika Waltari kirjoitti päätyönsä ohella käsikirjoitukset useisiin studioaikakauden elokuviin, Gabrielin ollessa yhtenä niistä. Auervaara-tyyppinen naisten ihastuttaja Gabriel (Manni) iskee Helsingissä käymässä olevan vanhapiika-paperikauppiaan Kristiina Angerin (Emma Väänänen). Vahvatahtoisen liikekumppani-isosiskonsa (Salli Karuna) loukussa (käytännössä huoltajuuden alaisena) oleva, pikkukaupungissa asuva Kristiina on kuin sulaa vahaa Gabrielin itsevarman, maanittelevan kosiskelun alla. Todellisuudessa mies hyppää kukasta kukkaan naisten rahojen perässä. Yksi miehen uhreista on toinen paikallinen yrittäjä Rosa (Ansa Ikonen, Vaalan vakiokasvo takavuosilta).

Olisi mielenkiintoista tietää, onko kotimaisten esikuvien lisäksi Chaplinin Monsieur Verdouxin hahmo innoittanut Gabrielin hahmoa. Toisaalta yhtä lailla kyyninen Verdoux murhasi uhrinsa, mihin Gabriel ei sentään aprikoinnista huolimatta lähde. Sisarukset hän kuitenkin usuttaa vastakkain lemmen töillään. Vuosia myöhemmin itse von Bagh ohjasi samantyyppisen elokuvan Kreivi.

Mannin luonteikkuus sopii huijarin rooliin kuin käsi rahalippaaseen. Vaala on osannut ohjata näyttelijöitä hienovaraisesti – niin, että ironisen hauskan tarinan sarkasmi ei ole liian alleviivattua vaan tulee esiin tilanteiden traagisuudesta ja ihmismielen heikoista (järjen kustannuksella antautuvat naiset) kohdista. Väänänen ja Karuna saivat omista roolisuorituksistaan ansaitut Jussit. Karunan ehdoton ja tumma habitus voisi olla aivan hyvin pohjoissavolaisen körttivanhapiian mielenmaisemaa, niin puritaaninen hän ennen Gabrielin saapumista on.

4 / 5

IMDb