Muistojen yö (1940)

Tämä elokuva on tämän joulun löytö. Bongasin hömppäelokuviin erikoistuneen Mitchell Leisenin elokuvan amerikkalaiselta parhaiden jouluelokuvien listalta – oppiakseni pian että Suomessa filmiä ei ole TV:ssä nähty. Kotimaan ensi-illan tämä road-movien ja perhe-elokuvan elementtejä sisältävä lämminhenkinen filmi sai 18.4.1947 Bio-Biossa.

Newyorkilaisella Lee Leanderilla (ihana, jokaisella piirteellään elossa oleva Barbara Stanwyck!) on ongelma: pian on joulu ja hän on vaarassa joutua istumaan pyhät tutkintavankeudessa, jäätyään kiinni kolmannen kerran näpistyksestä. Mutta hän yllättyy: hänen syyttäjänsä John Sargent (jo kömpelömpi Fred MacMurray) – joka on juuri pyytänyt oikeudelta lykkäystä oikeudenkäyntiin joulun yli – katuu ärhäkkyyttään ja maksaa Leen lunnaat.

Alkuperäinen tavoite – tytön vienti äidilleen Indianaan – ei toteudu, tyttären ja äidin välien ollessa kylmät vuosien takaa. John pyytääkin Leetä samassa osavaltiossa asuvan oman perheensä (äitinä Beulah Bondi) luo jouluksi. Keskellä lämmintä, tunnelmallista ilmapiiriä Lee ja John rakastuvat, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Mutta kuinka he hoitavat tulevan, joulun jälkeen koittavan oikeudenkäynnin?

Vahvojen, karismaattisten pääosasuoritusten vauhdittama elokuva on täynnä epäloogisuuksia: miksi juuri kroonista varastelijaa oikeudessa kurittanut syyttäjä pyytäisi tätä jo pienen hetken päästä pitkälle autoajelulle länteen? Entä miten oikukas ja itsetietoisen oloinen Lee muuttuu pienessä hetkessä syyttäjäänsä pihkassa olevaksi kiltiksi, jopa Johnin äidin sympatiseeraamaksi naapurintytöksi? 

Huolimatta mm. rikollisen uran varsin vähäiseksi jääneestä analyysista, naiivin ja hyväntahtoisen maailmankuvan läpitunkema elokuva kuitenkin vetosi tähän katsojaan. Tämä ehkä jo pelkästään siitä syystä että eksän ja nykyisen vaimoni kauas maalle perheeni luo vieminen on tuttua puuhaa, myös jouluna. Kontrastit ovat vahvoja, etenkin kaupunkilaistytöille!

Muistojen yö voisi hyvin vakiintua yhdeksi perinteisistä jouluelokuvista tässä taloudessa. Se on sopivan höpsö ja toisaalta elämän ristiriitaisuuksia ja epäsuunnitelmallisuutta edustava filmi.

4 / 5

IMDb

Susanin kääntymys (1947)

Näin Yhdysvalloissa joka jouluiseksi klassikoksi vakiintuneen George Seatonin joulupukkielokuvan viimeksi joulun alla 2008. Täksi jouluksi tilasin sen nettikaupasta dvd:nä, huomatakseni lopulta että samainen, Suomessa pitkään TV:ssä sivuutettu filmi tulikin viime viikonloppuna Yle Teemalta.

No, ”34. kadun ihme” toimi aattona anopilla varsin tunnelmallisena sesonkielokuvana kinkun ja laatikoiden kanssa, jälleen kerran.

Luonnenäyttelijä Edmund Gwenn on habitukseltaan kuin luotu näyttelemään Macy’s –tavaratalon joulupukkia Kris Kringleä joka ei suinkaan ole tavallinen hohottelija ja kapitalisti-Santa. Mies väittää olevansa aivan oikea partasuu Napapiiriltä (sieltähän amerikkalaiset uskovat pukin olevan). Hänen esimiehensä tavaratalossa, Doris Walker (Maureen O’Hara) ei pukkiin ja taruolentoihin usko ja hän on opettanut myös tyttärensä Susanin (Natalie Wood) suhtautumaan hahmoon kriittisesti.

You see, Mrs. Walker, this is quite an opportunity for me. For the past 50 years or so I've been getting more and more worried about Christmas. Seems we're all so busy trying to beat the other fellow in making things go faster and look shinier and cost less that Christmas and I are sort of getting lost in the shuffle. (Kringle)

Juristi Fred (John Payne) taas käyttää Susanin kiinnostuksen lopulta voittavaa Kringleä välikappaleena saadakseen Doriksen omakseen. Elokuvan absurdein mutta samalla rakastettavin kamppailu totisten hapannaamojen ja joulun hengen välillä käydään lopulta oikeussalissa jossa pukin asianajajaksi ryhtynyt Fred todistelee a) joulupukin olemassaolon puolesta b) että Kringle on oikea Santa Claus.

Kieli poskessa käsikirjoitettujen argumenttien ollessa samoja kuin mitä jumalan olemassa olosta on käytetty on kohtaukseen vaikea suhtautua vakavasti. Mutta tulemmekin tässä kysymykseen: onko olennaista uskoa itseä hahmoon vaan antaa itselle vapaus ajatella ylipäätään vapaasti ilman rajoituksia, mielikuvitukselle ja lapsenomaisuudelle ajoittain sijaa antaen?

4½ / 5

IMDb

Paluutie katkaistu (1951)

Tämä ilmailuelokuva ei sisällä ässiä, pommikoneita – eikä pääosissa edes lentokapteeneita.

James Stewart esittää brittiläisen lentokonetehtaan hajamielistä, nössöä mutta periksiantamatonta metallurgia joka tutkii uuden Reindeer-suihkuliikennekoneen pyrstön haurastumista koetiloissa – joutuakseen sattuman kautta matkalle yli Atlantin pian matkansa päähän tulevassa vastaavassa koneessa.

Hänen tutkimuksiinsa uskovat ovat harvassa, liiketaloudellisten periaatteiden painaessa lentokonetehtaassa enenemmän.

Filmi sisältää sekä jännityksen (Stewart, lentoemännät ja naismatkustaja Marlene Dietrich jännittävät murtumaa) että romantiikan elementtejä, kokonaisuuden painuessa plussan puolelle.

Elokuva oli kuin ennusmerkki: metallin heikentymisestä johtui myöhemmin vuonna 1954 tapahtunut de Havilland Cometin putoaminen.

3½ / 5

IMDb

Minä tunnustan (1953)

Vuonna 1953 valmistunut Minä tunnustan on viimeisiä Hitchcockin ohjaamia äänielokuvia joita allekirjoittaneelta oli vielä näkemättä. Pahnanpohjimmainen ei filmi muutoin kuitenkaan ole vaan soljuvasti etenevä, tunnelmaltaan kohtalokas draamatrilleri.

Ohjaajan suhde katolisuuteen oli monitahoinen, kotikasvatuksen jäljiltä, ja murhasta syytetyksi joutuva pappi ja hänen kilvoittelunsa uskon etiketin, inhimillisyyden ja rakkauden suossa oli hänen tapansa lähestyä aihetta. Vala velvoittaa mutta rakkaus on motiivi elämän haluun – oikean murhaajan ollessa koko ajan hänen silmissään, onhan tämä hänen kodinhoitajansa.

Alussa oikealta murhaajalta tunnustuksen saava pappi (Montgomery Clift) ja hänen – miehen oltua aiemmin Euroopassa sodassa – vanha mielitiettynsä (Anne Baxter) joutuivat murhatun kiristyksen kohteeksi, mikä näyttää elokuvan poliisin silmissä motiivilta. 

Elokuvan parhaan roolisuorituksen metodinäyttelijä-Cliftin (Hitcockin inhokki!) ohella tekee herkkä, kaunis ja sentimentaalinen Baxter. Teologiset, syvemmät kysymykset jäävät elokuvassa käsittelemättä, filmin jännityksen syntyessä uskollisuuden ja inhimillisyyden kaksintaistelusta.

Lopun kohtaus oikeussalin ulkopuolella näyttää kansan typeryyden ja lynkkausmielialan poikkeuksellisen vahvana Hitchcockin elokuvaksi.

Elokuva on kuvattu historiallisessa Quebecin ympäristössä.

4 / 5

IMDb

Viimeinen määräys (1928)

Emil Jannings oli yksi mieleenpainuvimmista mykkäajan eurooppalaisista elokuvatähdistä: muuntautumiskykyinen, sekä haavoittuneiden että kolossaalisten hahmojen näyttelemiseen pystynyt mies. Kuten Marlene Dietrichin tapauksessa, oli ilmailukykyisellä ohjaaja Josef von Sternbergillä suuri rooli myös hänen suurimmissa elokuvasaavutuksissaan.

Vuonna 1928 valmistuneessa Viimeisessä määräyksessä Jannings esittää Yhdysvaltoihin ja Hollywoodiin maanpakolaisena päätynyttä entistä tsaarin kenraalia ja serkkua Sergius Alexanderia joka on itärintaman taistelussa saksalaisia vastaan vuonna 1917 valmis kaikkeen, keisarillisen Venäjän nimeen. Lopulta hän on kuitenkin humanisti eikä suostu, rintamatilanteen yhä kiristyttyä, uhraamaan joukkojaan näytösluonteisesti serkkunsa vuoksi.

Kurittomuutta ja kapinaa joukkojen ja kansan keskuudessa kylvävät punaiset – johtajanaan Lev Andrejev (William Powell) – ovat hunnien ohella hänen pahin uhkansa, yhdessä kauniin, hieman garbomaisen Natalie Dabrovan (Evelyn Brent) kanssa. Sergius Alexander rakastuu viehkeään mutta petolliseen Natalieen mutta onko tyttö sittenkin rakastumassa häneen? Lopulta menneisyys palaa maanpakolaisen eteen, hänen pyrkiessään avustajana näyttelemään Hollywoodin sotaelokuvaan.

Von Sternbergin loihtima luhistumaisillaan oleva ja vallankumouksen alla pyristelevä Venäjä on täynnä elegantteja interiöörejä ja vellovia, kostoa huutavia väkijoukkoja. Ohjaajan kyky luoda tämän kaltaisia kontrasteja oli ilmiömäinen, lavastuksen ollessa tinkimättömään tyyliin tehtyä. Työväenluokkaa ei kuvata Eisensteinin tyyliin vallankumoukseen historiallisen oikeudenmukaisuuden perässä pyrkivänä rintamana vaan primitiivisenä ja välillä raukkamaisestikin entisiä päällysmiehiään päähän potkivana joukkiona.

Mutta elokuvan suurin ansio on Emil Janningsin pääosa-Oscarinkin saanut roolisuoritus eleganttina ylempisukuisena, uskollisena sodanjohtajana, toisaalta Hollywoodissa haperona mutta lopulta ylväänä nobodyna. Lämpöäkään hänestä ei puutu, sen todistaa viimeistään rakkaus Natalieen. Mykkäelokuva-aika loi edellytykset sujuvalle kansainväliselle näyttelijävaihdolle vanhan ja uuden maailman välillä, luojan kiitos.

4 / 5

IMDb

Milanon ihme (1951)

Tänä syksynä on koittanut selkeästi uusi vaihe blogistin elämässä. Uudet harrastukset ja intohimot ovat astuneet arkipävääni syksyn tullen ja elokuvien katselu on jäänyt vähemmälle. Kuitenkin aikaa löytyy yhä silloin tällöin sekä uusille että vanhoille klassikoille.

Vittorio de Sican tuottama ja ohjaama ”yhteiskuntarealistinen fantasia” Milanon ihme pohjautuu Cesare Zavattinin käsikirjoitukseen. Se tuo monella tapaa mieleen myöhemmät Aki Kaurismäen yhtä lailla humaanit, yhteiskunnan alakerroksiin huomionsa laittavat myöhemmät kansankuvaukset (juonensa puolesta erityisesti Mies vailla menneisyyttä). Toisaalta pohjoismainen vähäpuheisuus ja apaattisuus ei ole kuitenkaan lähellä tämän filmin mielenmaisemaa.

Elokuvan päähenkilönä on Totò (Francesco Golisano), vanhan naisen kasvattama orpo, joka naisen kuoltua ajautuu milanolaiseen slummiin. Mies on hyväntahtoisen mutta maailmasta vieraantuneen kasvatuksen jäljiltä naivii ja suhtautuu kanssaihmisiin ilman varauksia, saaden toistuvasti nenälleen. Hänen ja muiden toimestaan hökkelikylään syntyy oma päivänpaisteinen yhdyskunta joka alkaa kunnostaa asumuksia ja opettaa ihmisille kertotaulua.

Köyhät ovat aineellisista puutteistaan huolimatta omanarvontuntoisia. De Sican slummi on karu mutta romanttisen kaunis, auringon paistaessa lumessa kahlaaville ”kodittomille”. Pian paikalle kuitenkin saapuu silinteripäisiä herroja autoissaan tinkimään alueen hinnasta. Toisten koti on näille rahan valtijoille vain sijoitus muiden joukossa. Lopullinen uhka sympaattisille asukkaille on öljyn löytyminen alueelta.

Kaiken epätoivon keskellä tapahtuu ihme: Totòn kuollut kasvattiäiti ilmestyy taivaasta ja antaa tälle taikavoimat taistella omistajan, Mobbin, kätyreiden tekosia ja häätöyrityksiä vastaan. Totòn toivomukset asukkaille osoittavat ettei hän ole kadottanut alkuperäistä viattomuuttaan ja auttamishalua toveriasukkaita kohtaan. 

Milanon ihme ei ole kyynikon elokuva. Avoimin mielin siihen suhtautuvalle se on kuitenkin ihmisarvoa ylistävä, hellyttävä ja hauska kuvaus ihmisistä joilla ei ole juuri muuta menetettävää kuin toisensa – ja kunniansa. Sata hökkelikylän asukasta osallistumassa kana-arvontaan sekä vanhan herran toteuttama kanan syönti sai ainakin tälle katsojalle aikaan pari ylimääräistä nielaisua.

Elokuva kantaa itsessään eikä kaipaa vertauksia mutta rinnastattekoon se tässä yhteydessä Charles Chaplinin parhaisiin köyhälistökuvauksiin.
4½ / 5

IMDb

Vieras mies (1957)

Hannu Leminen on yksi eniten arvostamistani studioaikakauden suomalaisohjaajista. Suomi-Filmin elokuva on uudelleenfilmatisointi Mika Waltarin kirjoittamasta novellista.

Metsäkulman emäntä Kaarina Jönsson (Rauni Ikäheimo) on pulassa, onhan hänen miehensä Alfred (Kaarlo Halttunen) viinaanmenevä vaimonhakkaaja ja työnkiertäjä. Kun vanha isäntä Hermanni (Aku Korhonen) ei pysty talosta huolehtimaan haetaan lehti-ilmoituksella taloon renkiä. Pian paikalle ilmestyykin Aaltoseksi itsensä esittelevä mies (Esko Vettenranta) jonka Kaarina palkkaa, miehensä rivakoista estelyistä huolimatta.

”Vieläkö se rengin paikka on avoinna?”

Kaarinan ja Aaltosen välillä syttyy rakkaus, talon töiden ohessa. Tätä ei estä edes miehen myöntämä taustansa: hänellä on vaimo ja lapsi toisaalla. Alfredin juopottelu ja mustasukkaisuus ajavat tämän lopulta radikaaleihin aikeisiin työmaalta varastamansa kiväärin kanssa.

Leminen taitoi ilmailuvälineensä elokuvan: tragedia on hyvin rakennettu, sijoittuen ”kansalliseen maisemaan” maaseudulle. Avautuva maailma on Kaarinalle ahdistava mutta silti avara, pilvet tuntuvat olevan korkealla Aaltosen saavuttua. Kaarlo Halttunen tekee mainion työn saamattomana, pahojaan suunnittelevana juoppona. Muuten mainion filmatisoinnin pilaa kuitenkin mielestäni liian paatoksellinen loppu.

Triviatietona mainittakoon että elokuva oli jo sairaan Aku Korhosen viimeinen elokuvatyö. Elokuvalegenda kuoli vuonna 1960.
3½ / 5

IMDb

Olemme kaikki syyllisiä (1954)

Kaivopuistossa on tapahtunut murha. Nuori kielitieteen ylioppilasta Leena Järvelää (Aino-Maija Tikkanen) on puukotettu, toistuvasti. Poliisi kääntää nopeasti tutkimuksissa epäilyt entiseen kihlattuun, lääketieteen opiskelija Antti Kajavaan (juuri Teatterikoulusta valmistunut nuori Veijo Pasanen). Mies ei kauas ehdi: sanomalehdissä julkaistun valokuvan ja asemamiehen ilmiannon perusteella hänet pidätetään junassa matkalla Kouvolaan.

Nuorimies ei tunnusta: hän myöntää riidelleensä Leenan kanssa, mutta ei muista varsinaisesta murhasta mitään. Hänen puolustusasianajajansa vetoaa Antin vanhempien mielisairauteen ja molempien itsemurhaan ja pyytää mielentilatutkimusta. Antti ei enää puolustaudu, vaan tunnustaa ja haluaa kärsiä rangaistuksensa.

Aiheesta sensaatiota kehittelevän reportterin tutkimukset vievät katsojan Antin traumaattiseen mutta ajoittain rakkaudenkin täyttämään menneisyyteen. Aarne Tarkaksen sosiaalijännitysdraama perustuu Helsingin Tähtitornin vuorella 1948 tapahtuneeseen mustasukkaisuusmurhaan ja rikoksesta kirjoittaneen Onni Hallan romaaniin. Itse peruskysymys tuo mieleen TV2:n Kovan lain jaksot: mikä on huonot kortit elämään saaneen miehen vastuu perimän (vanhempien kuolema ja itsemurha) ja ympäristön jätettyä häneen jälkensä, kihlatun lopulta jättäessä hänet?

Kalpea ja ilmeetön Veijo Pasanen on reppana, surullisen hahmon ritari, kuin imupaperi joka kerää sisäänsä kaiken saastan ympäristöstään, Leenan ollessa ainoa valopilkku hänen elämässään.

Elokuva on ansioiltaan Tarkasta parhaasta päästä mutta jättää silti väkinäisen kuvan 1950-luvun karrikoituna yhteiskuntakritiikkinä. Itse murha-asetelmasta tulee mieleen Tähdet kertovat, Komisario Palmu (1962) mutta on Antin ja Leenan yhteisissä hetkissä myös Katariinaa ja Munkkiniemen kreiviä (1943).

3 / 5

IMDb

Alaston yö (1979)

Paul Schraderin ohjaama Alaston yö on pitkä matka suurkaupungin yöhön, sen sisäisiin lakeihin ja normistoihin, kadonnutta tytärtään etsimään lähtevän michiganilaisen Jake VanDornin (George C. Scott) silmin. Hitaasti kehittyvässä mutta lopulta vimmaisessa elokuvassa Michiganin Grand Rapidsin kalvinistinen yhteisö ja Los Angelesin ja San Franciscon porno- ja seksiteollisuus törmäävät toisiinsa.

En turhaan kirjoita uudestaan sitä, mikä elokuvasta on jo sanottu KAVI:n sivuilla (Pertti Lumirakeen ja Sakari Toiviaisen mukaan):

”Sekä Taksikuskissa että Alastomassa Yössä Schrader osoittaa, miten keskiluokkaisen ajattelun ehdottomat vastakohdat ovat läheistä sukua toisilleen: tavallinen liiketoiminta ja rikollisuus, puritanismi ja prostituutio, laillisuus ja väkivalta. Säädyllisyyden ja alennuksen välinen seinä on hyvin ohut. Bordelliin käyvät samat luottokortit kuin huonekaluliikkeisiin. Kristillisen nuorisoyhdistyksen estyneistä seksileikeistä on lyhyt askel kovan pornon karkeimpaan sadomasokismiin. Nuhteeton ja hurskas kansalainen turvautuu nopeasti brutaaliin pahoinpitelyyn saadakseen haluamansa tiedot.”

Sairaita järjestelmiä molemmat, sanoisin. Schrader tavoittaa Grand Rapidsin kalvinistitunnelmat itsekin paikkakunnalla asuneena.

Jollakin tavoin – ei tosin tarkalleen – tämän kaltainen puhtauden ja likaisuuden, synnin ja armon dikotomia on läsnä myös tämän blogistin historiassa ja siksi elokuva jääkin helposti mieleen pyörimään.
3½ / 5

IMDb

Jerry kipusiskona (1964)

Jerry Lewis. Hän kerkesi kömpelöine mutta viattomine ja sydämellisine hahmoineen kaikkialle mihin 1950- ja 1960-luvun käsikirjoitukset hänelle näyttivät tien. Frank Tashlinin ohjauksessa hän saattoi olla hauskimmillaan.

Tällä kertaa Lewis esittää Jerome Littlefieldia, lääkispudokasta joka on töissä sairaala-apulaisena yksityisessä hoivakodissa. Syy lääketieteellisestä putoamiseen oli hilpeä: Empaattisella Jeromella on tapana sisäistää potilaidensa sairaudet vähän liiankin hyvin, aina sydänsairauksista katkenneisiin jalkoihin.

Jeromen kohellus sisältää sarjan absurdeja gageja, mm. kohelluksen maalipurkin kanssa, maalien valuessa kohtalonomaisesti sairaalanjohtajan limusiinin kattoikkunasta sisään, miekkosen työn ollessa jälleen katkolla.

Tashlinin muutenkin varsin viihdyttävän komedian huippu on kuitenkin lopun uskomaton takaa-ajo autoilla ja sairaalapaareilla, lajissaan uskomaton suoritus. Kyytiä saa kokonainen kulutuskulttuuri kun kaupan säilykepurkit lähtevät liikkeelle räjähdyksenomaisesti. Jerome säilyy kuin säilyykin ehjänä, kuin suojelusenkelin auttamana, autojen nokkien kieppuessa hänen päänsä päällä.



Kunniamaininta on annettava myös Kathleen Freemanille kärttyisän sairaanhoitaja Higgingsin roolissa.
3½ / 5

IMDb

Taas tyttö kadoksissa! (1957)

Isojokelaisen rippikoulutytön Kyllikki Saaren katoaminen ja löytyminen surmattuna vuonna 1953 oli lähtökohta Ville Salmisen paikoittain varsin onnistuneellekin kotimaiselle rikostrillerille (ja osin musikaalillekin!) Fennada-Filmin suunnitelmat tehdä aiheeseen löyhästi pohjautuva elokuva herättivät ajalla tietystikin keskustelua.

Yhtymäkohdat huomaa jo siitä, että elokuva tapahtuu "Sivujoen" pitäjässä ja kadoksissa olevalle tytölle on annettu nimeksi Annikki Niemi (Toni Renne). Katoamishuhun pohjalta paikkakunnalle pyyhältää kunnianhimoinen ja liukasliikkeinen reportteri Takola (Leo Jokela). Nimismies, Olavi (Heikki Savolainen) yrittää pitää hänet aisoissa ja katoamisen selvittelyn hallussaan. Käy ilmi, että Annikki on ollut naissankarina tunnetun kauppias Mattilan (Santeri Karilo) palveluksessa. Merkittävän vihjeen, kadonneen tytön polkupyörän, toimittaa poliisille paikkakunnan seksipommi, autokorjaamon aputyttö Mary Mononen (Leni Katajakoski).

Rikoksen selvittely tapahtuu varsin suoraviivaisesti ja sanoisinko että filmi on mukaansa tempaava, varsinkin suhteutettuna kotimaisiin harvoihin lajitovereihinsa. Todennäköisin syyllinen, Mattila, löydetään nimismiehen ja reportterin toimesta melko nopeasti – no, pikkupaikkakunnalla huhut kulkevat. Santeri Karilo tekee elokuvan mieleen painuvimman roolin naisia naurattavana korjaamon pomona, vanhojen piikojen kutsujen kunniavieraana ja yleisesti ottaen veemäisenä kyrmynä. 

Elokuvan loppu on aikamoinen antikliimaksi kun sen suhteuttaa alkuperäisen Saaren rikoksen saamaan statukseen.

3 / 5

IMDb

Hyökkäys tukikohtaan (1977)

Robert Aldrichin elokuva Hyökkäys tukikohtaan on jäänyt Suomessa ensijulkaisunsa jälkeen varsin tuntemattomaksi, koska TV:ssäkään sitä ei olla meillä nähty. Melkoisen toimiva ja viihdyttävä atomiajan ja kylmän sodan oireiden ja lääkinnän kuvaus se silti on.

Valkoisella talolla on kusi sukassa. Ilmavoimien kenraali Dell (Burt Lancaster) on karannut sotilasvankilasta ja kaapannut kahden apurin (Paul Winfield, Burt Young) kera ballististen ohjusten tukikohdan ryhtyen kiristämään hallitusta. Vaatimukset ovat kovat: rahan lisäksi Dellillä on vaatimus saada julkiseksi veristä Vietnamin sotaa käsitelleen epävirallisen kokouksen pöytäkirja.

Kokouksessa sotaa päätettiin isot amerikkalaisuhrit huomioiden jatkaa, tarkoituksena kääntää Neuvostoliiton huomio pois ydinsodan mahdollisuudesta. Vaatimuksen pontimeksi täytyy saada presidentti (Charles Durning) paikan päälle panttivangiksi tai muuten paukkuu idän suunnalla..

Sivuosissa paskahalvausta yrittävät suitsia Richard Widmark, Joseph Cotten ja Melvyn Douglas. Richard Jaeckel, William Marshall ja Gerald S. O'Loughlin. Pitkän mutta viihdyttävän poliittisen rallin roolitus uhkuu (seniliteetin partaalla olevaa?) testosteronia, Vera Milesin osuus presidentin vaimona kun leikattiin lopullisesta teatteriversiosta.

Jollakin tavallahan Tohtori Outolempi (1964) tästä asetelmasta tulee mieleen, ei mahda mitään.Ihan yhtä löysin rantein ei Aldrich kauhun tasapainon jännitteeseen ja rajoitetun sodan käsitteeseen Vietnamin yhteydessä paneudu, mutta munakkaalla kenraali Dellilla on asiassaan kyllä pointtinsa, sitä ei kiistä itse presidenttikään.

Epäuskottavahan juoni on: vaikeaa kuvitella Air Force Onen vievän presidenttiä panttivangiksi hullulle kenraalille, edes kuubalaisten tai neukkujen märissä unissa.

3½ / 5

IMDb

Kovat ratsastajat (1974)

Vaikka kultasormi Steven Spielberg olikin aloitellut uraansa jo 1960-luvulla ja ohjannut mm. mainion TV-elokuvan Kauhun kilometrit (1971), voidaan tositapahtumiin perustuvaa filmiä Kovat ratsastajat (1974) pitää hänen valkokangasdebyyttinään. Seuraava filmi olikin sitten jo Tappajahai (1975). 

Elokuva kertoo pähkinänkuoressa kahdesta elämässään eteenpäin pyrkivästä nuoresta. Lou-Jean (Goldie Hawn) päättää väen väkisin vapauttaa tuomiota kärsivän miehensä Clovisin (William Atherton) teksasilaisesta rangaistuslaitoksesta, juuri tuomion loppumisen edellä. Alkaa vaiherikas tie kohti kaukana samassa osavaltiossa siintävää Sugarland-nimistä paikkakuntaa jossa heidän poikavauvansa on vaarassa joutua pysyvästi sijaishuostaan viranomaisten takia.

Pian pariskunta huomaa kaapanneensa maantiepoliisi Maxwell Sliden (pian Tukholma-syndroomaan sairastuva Michael Sacks) mukaan vaaralliselle matkalle. Porukan perään lyöttäytyy poliisikapteeni Harlan Tanner (Ben Johnson).

Spielbergin 1970-luvun tienvarsi-Amerikka on kuten kuuluukin, pitkä, avara ja täynnä rikkinäisiä bensa-asemia ja tavalla tai toisella vajaita ihmisiä. Lou-Jeanin ja Clovisin tie on kahden pienen ihmisen (käytännössä lapsen) rimpuilusta järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja viranomaisia vastaan. 

Kaikki kiteytyy kohtaukseen, jossa pariskunta katsoo asuntovaunun ikkunasta Looney Tunesia samaan aikaan kuin sata poliisia piirittää parkkista.

Spielberg luo elokuvassaan loistavan, hervottoman ja koomisen asetelman tuodessaan ylimitoitetun voiman näitä nuoria antisankareita vastaan. Ei aikaakaan kun heidän peräpuskurissaan on pari tusinaa poliisiautoa. Pankkivankitilanne antaa pariskunnalle oman etunsa: autoa työnnetään ylämäessä bensan loputtua ja Goldie Hawnille tuodaan huussi pissimistä varten. Myös media kiinnostuu tilanteesta, niin kuin myös ohikulkukaupunkien asukkaat.

Alle kolmekymppisen elokuvaohjaajan työksi Kovat ratsastajat on poikkeuksellisen tarkkasilmäinen mutta myös viihdyttävä kommentti nuoruuden paatumattomuudesta mutta myös ajan median tilasta. Jälkimmäisessä tapauksessa se vertautuu jopa Billy Wilderin tai Frank Capran eräisiin töihin.

Elokuvana: 3½ / 5

Roadmoviena: 4 / 5

IMDb

Pikajuna pohjoiseen (1947)

Olen jo ehkä tässä blogissa tuonutkin esiin, että kuljen päivittäin töihin Riihimäen ja Tikkurilan väliä. Raideliikenne on siis arkipäiväistynyt elämässäni, mukaan lukien VR:n nykyiset mukavat vihreät matkustajavaunut.

Toista junamatkustaminen on Roland af Hällströmin elokuvassa, jossa toisilleen tuntemattomien ihmisten kohtalot yhtyvät makuuvaunussa matkalla kohti arktisia alueita. Junassa matkustavat mm. nuoripari (tyttönä hempeä vuoden 1946 Miss Suomi Anja Kola), salaperäinen nuorukainen Reino (Leif Wager) sekä tämän tuleva mielitietty, sairaanhoitajaksi esittäytyvä Ilona. Rouva Maire Kyrö (Ansa Ikonen) matkustaa aviomiehensä luo seurassaan rakastajansa, insinööri Mauno Ismola. 

Mukana on myös kourallinen hämäräveikkoja, kuinkas muuten, ja tarinan nimelliseen keskiöön tuleekin eräs kähvellystapaus. Veturissa on käynnissä oma draamansa lämmittäjän ja veturinkuljettajan (Kalle Viherpuu) välillä.

Välillä tarina leikkaa määränpäähän, fiktiiviseen asemaan, jossa rouva Kyrön mies (asemapäällikkönä Eino Kaipainen) odottaa junaa tulevaksi.

Verrattain nuorena kuollut Roland af Hällströmin osoittaa jälleen hyviä henkilöohjauksen kykyjä elokuvassaan, toki liikutaan välillä hyvän melodraaman ja paatoksen harmaalla vyöhykkeellä, Ansa Ikosen rypiessä tunnontuskissaan romantiikan kourissa. Elokuvaan lienee saatu vaikutteita amerikkalaisista film noir –filmeistä, sen verran kohtalokasta ja tummasävyistä tarinan eteenpäin vienti on. Lentävästä kalakukosta ei voida puhua edes samana päivänä!

Loppuratkaisusta voi olla montaa mieltä. Joka tapauksessa se tarjoaa eutanasian kaltaisen kertaratkaisun osanottajien lukemattomiin suruihin.

3½ / 5

IMDb

Petoeläin (1951)

Olen yrittänyt kartuttaa film noir –sivistystäni jokseenkin järjestelmällisesti, seuraamalla asiaan kuuluvia suosikkilistoja joille on koottuna parhaimmat genren tunnusmerkit täyttävät (ns. ikoniset) teokset. Joseph Loseyn Petoeläin oli eräällä tällaisella listalla.

Hans Wilhelmin tarinaan pohjautuva filmi pureutuu hitchcockmaisesti jälleen kerran yhteen peruspelon elementtiin, tällä kertaa talon ulkopuolella hiipparoivaan tuntemattomaan vaaraan. Susan Gilvray (Evelyn Keyes) hälyttää poliisin raportoidakseen hiipparista. Poliisi Webb Garwood (Van Heflin) työparinsa kanssa käy paikalla. Paljastuu että Susan ja Webb ovat tuttuja kaukaa kotipaikkakunnalta. Pian meillä on romanssi käsissämme. Harmi vaan, että radiojuontajana työskentelevä Mr. Garwood on tiellä..

Ennen pitkää katsojalle paljastuu että ”vahingossa” virantoimituksessa herra Garwoodin tappanut Webb tietää hiipparista enemmän kuin paljastaakaan. Hänen motivinsa paljastuvat lopulta varjoisassa hotellihuoneessa, jossa Susan paljastaa hänelle odottavansa parin yhteistä vauvaa. Tässä kohden – jälleen kerran – Van Heflinin näyttelijänkyvyt pääsevät eittämättä oikeuksiinsa, hänen tulkitessaan manipuloivaa, smoothisti asioita eteenpäin vievää, elämässä näennäisesti pettynyttä rakastajaa. 

Evelyn Keyes tahdittaa epäilyksen pikku hiljaa läpitunkemana, esikoista odottavana naisena. Tapahtumat etenevät maantieteellisesti kauas Los Angelesista, sisämaan aavikolle ja autiokaupunkiin, jossa henkilöiden kohtalot joutuvat kuilun reunalle. Maisemoinniltaan elokuva ei siis ole keskiverto-noir.

4 / 5

IMDb

Pahan kehä (1988)

Pahan kehä ei nouse ensimmäisenä esiin kun muistellaan ohjaaja John Carpenterin elokuvia. Vastoin Carpenterin ansioita kauhuelokuvassa ei tämä vuonna 1988 tehty filmi ole puhdas genren edustaja. Kyseessä on mieleen jäävä toiminnallinen scifi-vaikutteinen poliittinen satiiri joka kannattaa ilman muuta muistaa herran tuotannon yhteenvedoissa.

Elokuvan päähenkilönä on työtön kulkuri John Nada (Roddy Piper) joka nimensä mukaisesti ei ole kukaan: hänellä ei ole tarinaa kerrottavanaan. Nada saapuu jälleen uuteen kaupunkiin, tällä kertaa Los Angelesiin, ja etsii itselleen työtä, jotta saisi vatsansa täyteen ja katon päänsä päälle jälleen yhdeksi päiväksi.

Ympärillä ja konkreettisesti hökkelikylässä vallitsee luokkatragedia: kodittomat ajetaan koko ajan ahtaammalle, jotta rikkaat saisivat itselleen lisää elintilaa. Uteliaisuuttaan Nada törmää ihmisryhmittymään jotka lähettävät piraattilähetyksiensä kautta sekavalta kuulostavaa vastarintapropagandaa.

Kun kodittomien leiri lopulta ajetaan alas poliisin toimesta, saa hän käsiinsä ryhmittymän käytössä olleita aurinkolaseja. Näiden avulla kaupunki ja sen asukkaat näyttävätkin vallan toiselta. Mainoskyltit, lehdet, televisio näyttäytyvät yhtäkkiä massahypnoosina. ”Obey,” ”sleep,” ”marry and reproduce,” ”watch tv”. Kaikkialla tuntuu olevan ulkoisesti rutiininomaisesti toimivia joulukuusenkoristesilmäisiä pääkallopäisiä olentoja. Keitä he ovat ja miksi he ovat täällä?

Elokuva on otteissaan suorasukainen ja Nada ei suotta aikaile kääriessään hihoja, aloittaessaan taistelun ”kolmantena maailmana” maapalloa käyttäviä muukalaisia vastaan. Loppua kohden filmi muuttuu paikoittain rutiininomaiseksi kujanjuoksuksi ja ammuskeluksi.

Filmi on monella tavalla reikäpäinen. Elokuva sisältää yhden ehkä pisimmistä mutta ilman muuta hauskimmista pataanvedoista, kun John yrittää saada lasit työmaakaverinsa Frankin (Keith David) päähän.

3½ / 5

IMDb

[SPOILERI]

Elokuvan loppu on mainio, naamioiden tippuessa ja ihmisten nähdessä muukalaisten oikean olomuodon.

Rakasta minua tänä yönä (1932)

Äänielokuvan syntyminen 1930-luvun taitteessa johti paitsi elokuvailmaisun tekniseen uudistumiseen, myös valtaisaan musikaalibuumiin. Uutta tekniikkaa oli hyödynnettävä jollain tavalla ja kansa kaipasi viihdytystä lamaan.

Innovatiivisen elokuvantekijän Rouben Mamoulianin (Tri Jekyll & Mr. Hyde, 1931) elokuvaa ”Rakasta minua tänä yönä” on helppo pitää yhtenä aikakauden äänielokuvan uudisraivaajista ja jonkintyyppisenä musikaalin varhaisasteena, kytkihän se musiikin kiinteästi hahmoihin ja tarinankulkuun.

Idylliseen Pariisiin sijoittuva alkukohtaukset esittelevät meille heräävän kaupungin arjen äänineen. Katua lakaisevan harjan, mattopiiskan, auton torven, pyykkilaudan, sahan ja suutarin työskentelyn äänet synkronisoituvat musiikiksi jonka tahtiin myös päähahmomme räätäli Maurice Courtelin (Maurice Chevalier) heräilee asunnossaan.

Tarina muistuttaa hieman Prinsessa Ruususta. Maurice lähtee tavoittamaan velallistaan varakreivi Gilbert de Varèzea (Charles Ruggles), päätyen tätä kautta ranskalaisten aatelisten linnaan. Siellä hän ihastuu ”prinsessa” Jeannetteen (Jeannette MacDonald), jonka hän kohtaa (ja pelästyttää) jo aiemmin maantiellä. Rakkauden esteeksi tulee kuitenkin se tosiasia että prinsessa voi naida vain ylhäiseen sukuun kuuluvan miehen.

”Harder the horse, the harder I get”

Chevalierin vahva ranskalaisaksentti yhdistettynä vihjailevaan, suorasukaiseen ulosantiin on viihdyttävää kuunneltavaa. Näyttelijän charmi on aseistariisuvaa - varsinkin pönöttävän, eläkeläisbridgeä pelaavan aateliston keskellä.

Mies kesyttää hevoset ja naiset. Seksuaalisten vihjausten osalta eletään aikaa ennen Hayesin koodia: jo yhdellä kadunpätkällä kotoaan lähdettyään Maurice tekee aloitteen treffeistä puolenkymmenelle naiselle. Tämä tapahtuu siis ennen kuin Maurice tapaa Jeannetten, elämänsä rakkauden. Rakkauselämään suhtaudutaan muutenkin välittömästi ja aidosti: tohtori ilmoittaa vuoteessaan riutuvalle Jeannettelle, tämä tarvitsee oman ikäisensä puolison herättämään tämän jo kuolleen 70-vuotiaan paronin leskeydestä.

Musiikista elää koko kaupunki ja yhteisö. Kappaleet kuten ”Isn’t it Romantic”, Mimi”, ”Nothing but a tailor” tarttuvat Veikko Huovisen Lentsun lailla ihmisestä ihmiseen. Kappaleiden sanoitukset ovat sivumennen sanoen loistavia, biisien istuessa jouhevasti tarinankulkuun.

Hollywoodin ennakkosensuurin tulon (1934) myötä elokuva saksittiin 96 minuuttiin ja kadonneet minuutit ovat yhä häviksissä. Emme siis ehkä koskaan voi tietää, millainen aikalaiskatsojien näkemä Mamoulianin alkuperäinen versio elokuvasta oli. Jälleen kerran tulee mieleen elokuva Cinema Paradiso, jossa paikkakunnan hengellinen paimen leikkasi loistavimmat ja koskettavimmat rakkauskohtaukset pois elokuvateatterissa näytetyistä filmeistä.

Rakasta minua tänä yönä on höpsö, ripeätahtinen, svengaava – ja dialogiltaan yhtä terävä kuin Mauricen räätälin sakset. Vanha perustarina säätyvastakohdista ja kielletystä rakkaudesta kerrotaan elokuvassa charmikkaasti ja hauskasti.

4½ / 5

IMDb

Pirulliset (1955)

Henri-Georges Clouzot’n Pirulliset on mestariteos, joka teki vaikutuksen jo ensimmäisellä katsomiskerralla noin kymmenen vuotta sitten. Se on lähes täydellinen rikosfilmi, sisältäen pieteetillä tehdyn kuvauksen rikoksen motiivista ja sen toteutuksesta sekä ihmisen epävarmuudesta kaiken tämän jälkeen.

Hahmojensa puolesta filmi on nimensä mukainen, onhan sen ihmiskuva lohduton, kolmen päähenkilön ollessa toisiaan kohtaan melko lailla säälimättömiä. Humaanein henkilöhahmo elokuvassa onkin lopulta juttua selvittävä komisario. Lähes täydellisen elokuvan pilaa lopulta filmin lopun liian tekninen käänne.

Poikien sisäoppilaitoksen sadistinen rehtori Michel (Paul Meurisse) kohtelee tyrannin ottein sekä näennäisesti tottelevaista, uskonnollista aviovaimoaan Christinaa (Véra Clouzot) että rakastajatartaan Nicolea (Simone Signoret). Molemmat ovat koulun opettajia. Naiset saavat lopulta tarpeekseen ja päättävät yhdessä ottaa miehen hengiltä, suorasukaisen Nicolen toimiessa projektin aivoina. Hänen asunnossaan toteutettu myrkytyssurma saa pian kuitenkin uusia piirteitä kun verkko alkaa kiristyä tekijöiden ympärillä.

Clouzot on erinomainen jännityksen rakentaja. Huolimatta siitä että naiset rakentavat itselleen muka-kestävän alibin ja suunnittelevat pakotien, ovat he vähällä paljastua jo välittömästi surman jäkleen Nicolen naapurille. Suurin jännite sisältyy ruumiin kätköpaikkaan, oppilaitoksen altaaseen ja sen lopulta tapahtuvaa tyhjentämiseen. Sitten alkavat epäillyt siitä, kuka heidän tekosistaan tietää. Rehtorin katoamista tutkimaan änkäytyy paikallinen komisario (Charles Vanel). Lopulta oppilaitoksen ryhmäkuvassa taustalla näkyy hahmo, joka yleisesti tunnistetaan murhatuksi Micheliksi!

Kuten ilmeisen usein ryhmätyönä tehdyissä rikoksissa, heikoin lenkki on lopulta tekijöiden välinen suhde joka muodostuu mutkikkaaksi, katolisen Christinan rypiessä tunnontuskissaan heidän juttunsa alkaessa vuotaa.

Lopuksi Roger Ebertin tekemästä elokuvan arvostelusta napattu tarina ohjaaja Alfred Hitchcockille tulleesta kirjeestä. Perheenisä kirjoitti hänelle ja valitti, että hänen tyttärensä ole uskaltanut käydä kylvyssä, elokuvan ”Pirulliset” nähtyään, onhan filmissä nimenomaan kylpyammeella dramaattinen merkitys. ”Psykon” nähtyään ei tytär uskalla enää ottaa suihkuakaan. Mitä teen, mies tiedusteli. Hitchcock vastasi hänelle: ”Lähetä hänet kuivapesuun.”

4½ / 5

IMDb

[SPOILERI]

Elokuva olisi täydellinen filmi lajissaan ilman lopun twistiä joka jättää elokuvasta lopulta hieman valjun maun. Surmatun miehen nouseminen kylpyammeesta poistaa toki mahdollisuuden yliluonnollisilta tekijöiltä (edellä mainittu näkyminen valokuvassa), mutta asettaa samalla myös elokuvan logiikan kyseenalaiseksi. Miksi ihmeessä nähdä kaikki tämä vaiva aviovaimon tappamisessa sydänkohtaukseen jos olisi voitu vain vaihtaa paikkoja aviomiehen ja –vaimon välillä alunperinkin?

Lopun ironisuutta lisää toki Véra Clouzot’n kuoleminen sydänkohtaukseen viisi vuotta myöhemmin.

Lemmenleikkiä (1933)

Saksalaissyntyinen ohjaaja Max Ophüls (1902-1957) oli oikea kosmopoliitti jos tarkastellaan hänen tuotantoaan kaikkiaan viidessä elokuvamaassa. 1930-luvun vaihteessa uransa aloittanut melodraaman mestari siirtyi Hitlerin valtaantulon jälkeen ensin Ranskaan ja sitten, vuonna 1941 Yhdysvaltoihin työskennelläkseen siellä vuosikymmenen loppuun saakka.

Max Ophüls tunnetaan hienostuneen, moni-ilmeisen draaman mestarina, kuten seuraava sitaattinsakin antaa odottaa:

Mitättömimmät ja huomaamattomimmat yksityiskohdat ovat usein puhuvimpia, luonteenomaisimpia ja jopa ratkaisevimpia. Revitty nenäliina, viiksien leikkaus tai käden ele saattaa kertoa enemmän kuin kokonainen sivu tekstiä. Kaukainen torvensoitto voi korvata jalkaväkirykmentin ohimarssin, kameran odottamaton liike voi ilmaista draaman kiihkeämmin kuin pitkä vuoropuhelu..

Juutalaissyntyisen ohjaajan perusteemoja elokuvissa ovat ystävyys ja rakkaus ja näiden ihmissuhteiden kamppailu normatiivisten, ihmisten luomien poliittisten ja sovinnaisten rajojen kanssa. Tässäkin ilmenee Ophülsin juurettomuus, syntyihän hän Saksan ja Ranskan rajalla, tavallaan ”ei-kenenkään maalla”.

Elite-Tonfilmin tuottama samannimiseen Arthur Schnitzlerin näytelmään perustuva Lemmenleikkiä (Liebelei) sijoittuu 1900-luvun alun Wieniin, musiikin ja komeiden luutnanttien kaupunkiin. Tarina alkaa oopperatalosta, jossa luutnantit Theo Kaiser (Carl Esmond) ja Fritz Lobheimer (Wolfgang Liebeneiner) seuraavat esitystä. Parvella istuu Oppenheimerin rakastajatar, paronitar Eggerdorff (Olga Tschechowa ) miehensä kanssa. Ollaan suhteen loppuvaiheessa, Fritzin aikeena kun on päättää vaikeaksi ja vaaralliseksikin mennyt salasuhde. Tämä vaatii kuitenkin vielä ”viimeistä tapaamista”, jonka yhteydessä luutnantti on vaarassa jäädä kiinni.

Samana iltana oopperassa Fritz tapaa nuoren ihastuttavan Christinen (Magda Schneider) joka ei ole jaloa syntyperää mutta jonka kanssa hän pian kokee vilpittömän rakkauden tunteen. Paroni Eggerdorffin menetetty kunnia – juorujen levittyä ympäri kaupunkia – uhmaa kuitenkin nuoren parin onnea. Eräänä aamuna Fritz huomaakin seisovansa lumisessa metsässä pistoolin kanssa, ottaakseen miehestä mittaa loppumaisillaan olevan aikakauden kunniaetiketin mukaisesti.

Ophüls näyttää neljä nuorta – Kaiserin ja Lobheimerin sekä heidän tyttönsä – ajattomina, rakkaudesta ja juhlista nauttivina kaksikymppisinä, joiden ainoat rajoitteet hauskanpidolle ja toisaalta tulevaisuuden suunnittelulle näyttävät olevan aikakauden normit ja luutnanttien tapauksessa erityisesti sotilaskunnia.

Fritzin ja Christinen rakkaus on jollain tavoin puhtaampaa sorttia kuin Kaiserin ja hänen tyttöystävänsä: he todellakin näyttävät löytäneen vertaisensa. Metsäajelu hevosreellä kahdestaan lumisessa maisemassa on hypnoottinen ja kuin enteellinen mutta murtuva haavekuva ikuisesta, rajat voittavasti rakkaudesta.

Kuulostaa pateettiselta, mutta Ophüls onnistuu elokuvassaan taitavin, hienovaraisin liikkein välttämään kliseisyyden sudenkuopat pitäessään henkilökuvauksen keveänä.

Uusi, loppumaisillaan oleva aikakausi kiteytyy kohtaukseen, jossa kolme mainituista henkilöistä ovat valmistelemassa juhlia kuoroon pääsemäisillään olevalle Christinelle. Paroni Eggerdorffin (Gustaf Gründgens) vierailu ja lopulta hänen haasteensa Fritzille on synkkä muistutus onnen rajallisuudesta kunniakoodin säätelemässä maailmassa.

Fritzin ajatukset kohtalokkaasta, järjettömästä kaksintaisteluperinteestä huutaa ilmaan (tai esimiehelleen) hänen paras ystävänsä Kaiser joka lopulta päättää luopua sotilasurastaan mielettömyyden takia. Lopulta kaksintaistelu on pikemminkin monokkelipäisen, katkeran vanhan miehen ja hänen edustamansa yhteiskunnan suorittama nuoren miehen teloitus ja samalla kohtalon sanelema loppu pariskunnan onnelle.

Elokuvan loppu on traaginen mutta unenomaiset leikkaukset Christinen huoneeseen ja takauma metsään muistuttavat universaalista, ajattomasta, kaiken kattavasta tunteesta.

Ophülsin elokuva on täydellinen klassikko siinä mielessä, että se toteuttaa kaikki romanttisen melodraaman parhaimmat tunnuspiirteet. Filmin tunnerekisteri on valtava ja, viitaten yllä olevaan ohjaajan lausuntoon, yksityiskohdilla ja kamera-ajoilla on osattu loihtia aikakauden tapakulttuuri ja nuoren rakkauden tunnusmerkit ikuisiksi ajoiksi valkokankaalle.

Kuin kruunuksi elokuva sai Saksan ensi-iltansa maaliskuussa 1933, juuri Hitlerin valtaantulon kynnyksellä. Elokuvan kritiikki sotilaallisia auktoriteetteja ja vanhaa saksalaista kunniakulttuuria kohtaan (Kaiser irtisanoutuu myös suvun perinteistä) on varmasti ollut vaikea pala nieltäväksi natsipuolueen kulttuurivastaaville, vaikkakin kyseessä on 1910-luvun vaihteen Wieniin ja ”vanhaan aikakauteen” sijoittuva elokuva. Toisaalta aikalaisyleisön lienee pitänyt rakkauden kokemaa ylhäältä päin tulevaa uhmaa normaalina yhteiskunnallisena tilana.

Liebelei jäi joka tapauksessa Max Ophülsin viimeiseksi elokuvaksi Saksassa ennen toista maailmansotaa.

Melodraama on yksi Peter von Baghin ”Elämää suuremmista elokuvista”. Elokuva sai Suomen teatteriensi-illan 18.11.1934 Maximissa. TV:ssä on elokuva nähty viimeksi 24.06.2001 TV2:lla.

5 / 5

IMDb

Huoleton härkätaistelija (1956)

Vuonna 1956 oli kulunut kymmenen vuotta Dean Martinin ja Jerry Lewisin kohtaamisesta ja lyöttäytymisestä yhteen. Duo oli tehnyt yhdessä 16 elokuvaa ja herrat olivat viihteen saralla monella tavalla tulleet riippuvaisiksi toisistaan, myönsivät he sitä tai eivät. Kuten niin monta kertaa ”suureksi kasvamisen” myötä, myös heidän oli oleva välirikko ja oli vuoro viimeisen yhteisen elokuvan.

Frank Tashlinin ohjaaman komediamusikaalin Huolettoman härkätaistelijan aikoihin Lewis Ja Martin eivät enää puhuneet toisilleen kameran ulkopuolella. Menipä jännite kuvauksissa jopa niin pitkälle, että Tashlin kertaalleen jo antoi Lewisille lähdöt filmistä, kuitenkin peruen sanansa tähden tultua katumapäälle.

Ammattilaisia he kuitenkin olivat eikä itse filmistä välirikkoa huomaa. Kyseessä on kaikkea muuta kuin onneton joutsenlaulu yhteiselle uralle.

Jerry Lewis esittää Malcolm Smithiä, vaaleaan näyttelijään Anita Ekbergiin hullaantunutta hömelöä elokuvafriikkiä, joka yrittää voittaa arpajaisissa auton päästäkseen naisen luo Hollywoodiin. Dean Martinin tulkitsema, pahasti veloissa oleva ja perijöitä pakoon yrittävä hämäräheikki Steve Wiley (Martin) on niin ikään päättänyt saada auton, vaikka väärennetyillä arvontakupongeilla. Lopputuloksena Wiley ja Smith päätyvät matkaamaan samalla vuoden 1956 punaisella Chrysler New Yorkerilla kohti Hollywoodia.

Mukaan maantieltä tarttuu hajoamaisillaan olevan auton ratista maalaistyttö Terry (Pat Crowley), josta Wiley pian löytääkin piirityksen kohteen. Elokuvan nimikkokohtaus taas tapahtuu myöhemmin ennen Kalifornian kultamaille pääsyä kun Lewis yrittää lypsää ”tyttölehmän” sijasta isoa, vihaista sonnia.

Frank Tashlin maalaa heti elokuvan aluksi riemastuttavan kuvan eri kansallisuuksia (Yhdysvallat, Englanti, Japani, Ranska, Neuvostoliitto) edustavista elokuvafaneista. Siinä missä ranskalainen elokuvankatsoja on syventynyt tyttöönsä, katsotaan idän aroilla filmejä kahleet käsissä. Huoleton härkätaistelija on elokuvanörtin näköinen elokuva: täynnä hullaannusta vaaleaan, jumalaiseen Ekbergiin mutta myös viittauksia Gregory Peckiin, Rudolf Valentinoon ja muihin sankareihin. Itse määränpäässä päästään juoksemaan läpi Paramountin studiot.

Kultakurkku Martinin ohella Jerry Lewisin aisapari ja yksi elokuvan riemastuttavimmista olioista on kuolaava ja nälkäinen herra Bascomb, jumalattoman iso tanskandoggi, joka kunnostautuu elokuvassa sekä laulajana (nimikkobiisi ”Hollywood or Bust”), autokuskina että romanttisena sankarina, tavatessaan unelmiensa nartun lasvegasilaisella uima-altaalla.

Tashlinin elokuva piirtää automatkan aikana esiin studiokulissien kaltaisen, kanonisoidun 1950-luvun Amerikan lehmineen, maalaistyttöineen, intiaaneineen (!) ja maisemineen. Chicago, Missouri, Oklahoma, Teksas ja Uusi Meksiko vilahtavat ohi kliseineen kaikkineen, kuin kansanlaulussa. Mutta tämä kaikki, selvästi kieli poskessa tehtynä, on pelkästään katsojaa ravitsevaa.

Huoleton härkätaistelija on valkokankaan viattomuuden ajan sokerikarkkia, tekijöidensä (Tahslin, Lewis, Dean) näköinen matka läpi Yhdysvaltojen kohti Hollywoodia ja vaalean ruotsalaisblondin suloja. Viihdyttävän kuorrutuksen ja koirankuolan alta paljastuu myös kritiikin pinta aikakauden elokuvahössötystä ja tähtikulttuuria kohtaan, kuitenkin tehtynä kaikella rakkaudella.

4 / 5

IMDb

Vaarattomia vakoilijoita (1955)

Frank Tashlinin ansiokkaan komedian suomenkielinen nimi hivenen hämää, toiminnan keskiön ollessa kylmän sodan salatun puolen sijasta päämiesparin keskinäisessä dynamiikassa ja – kuinka ollakaan – naisissa ihanaisissa. Populaarikulttuurin vaikutusta yhteiskuntaan ajalla tutkaillut Tashlin paneutuu tällä kertaa sarjakuvien ja science fictionin merkitykseen kasvaville nuorille.

Taidemaalarin menestyksekkäästä urasta haaveileva Rick (Dean Martin) ja lastenkirjailijan ammatista unelmoiva Eugene (Jerry Lewis) ovat köyhyydestä kärsivät kämppikset joita menestys on karttanut, syystä jos toisestakin. Nälkätaiteilijoille papu lautasella on kokonainen ateria – fakta joka haittaa enemmän Rickiä kuin mielikuvitusrikasta Eugenea.

Naiivi sarjakuvafriikki Eugene löytää suurta iloa ja lohtua päiväunista joissa seikkailee hänen kuvittelemansa ”Vincent the Vulture”. Mutta hänen suurin faniutensa kohde valveilla ollessa on sarjakuva Lepakkotyttö. Kuin sattumalta heidän kanssaan samassa talossa asustavat naiskämppikset, Lepakkotyttöä piirtävä Abigail (Dorothy Malone) ja hänen ystävänsä Bessie (Shirley MacLaine), joka toimii hahmon mallina.

Samaan aikaan kuin ystävystyminen alkaa ja lopulta kaikkiin suuntiin toimiva Amor aloittaa työskentelynsä, saa Rick idean käyttää Eugenen ”Vincent the Vulturea” hyväksi omassa sarjakuvassaan, jonka kanssa hän aloittaa työskentelyn. Lopulta jännitteen elokuvaan luo Eugenen unessa esiintyvä salainen rakettipolttoaineen koodi, josta kiinnostuvat niin CIA kuin neuvostoliittolaisetkin.

Huh, juonta on vaikea tiivistää vain pariin kappaleeseen, sen verran vaiherikkaasta Lewis & Martin –keppostelusta on kyse. Pääpiirteissään Martin viettelee naiset ja Lewis keskittyy ryntäilemään, esittelemään keskenkasvuisia maneereita sekä selittelemään sarjakuvien degeneroivaa vaikutusta tv-ohjelmassa. Mukana on myös hahmoaan hyvin kannattelevia naisia, erityisesti Shirley MacLaine näyttää omanneen komediannen kykyjä jo kaksikymppisenä.

Eräässä kohdassa tuli deja vu, liittyen kotimaiseen Uuno Turhapuro-komediaklassikkoon. Eräässä 1970-luvun sketsissä nuhruinen Turhapuro toimii rautakaupan hitaasti askeltavana ja asiakkaita laiskasti palvelevana myyjänä. Vaarattomissa vakoilijoissa Jerry Lewis saa puhelun talon alakertaan koskien Dean Martinin treffejä, jälkimmäisen maatessa porealtaassa yläkerrassa. Lienee jo aiemmin käytetty komediallinen elementti mutta Jerryn ryntäily portaissa ees taas välittämässä viestiä puhelimen ja poreammeen välillä lienee jonkinlainen Uuno-sketsin(kin) esileikki.

3½ / 5

IMDb

Koskenlaskijan morsian (1937)

Kuten Kansallisfilmografia meille kertoo, Valentin Vaalan ohjaama draama Koskenlaskijan morsian (1937) on toinen Väinö Katajan samannimisen romaaniin filmatisoinneista (aiempi tehtiin jo vuonna 1923).

Tarina sijoittuu 1800-luvun lopun Tornionjokilaaksoon. Paloniemen viekas isäntä Heikki (Eino Jurkka) yrittää selvitä rahavaikeuksistaan poikansa Juhanin (Tauno Palo) ja Nuottaniemen ainoan tyttären Hannan (Ansa Ikonen) naimakaupan avulla.

Heikki ei kaihda koviakaan keinoja saadakseen haluamansa ja on vähintäänkin välillisesti syypää Hannan veljen hukkumiseen koskeen edellisenä kesänä. Myös Hannan mielitiettyä Koskenalustan Anttia (Kaarlo Kytö) uhkaa vuolas ja tukinuittajille vaarallinen Korpikoski.

Koskenlaskijan morsian oli vasta 27-vuotiaan Valentin Vaalan kymmenes ohjaustyö. Ulkokuvaukset (Theodor Lutsin komeat otokset luonnon armottomuudesta) tehtiin Iitin Mankalassa, Rovaniemen maalaiskunnan Meltauksessa sekä Kittilän Sirkassa.

Kaupunkilaisohjaaja Vaala osasi pureutua myös maalaisaiheisiin ja välttää tukkilaisdraamassaan aiheeseen monesti kuuluneen raskassoutuisuuden. Tosin sitäkin (ja paatosta) on hiven mukana, saarnamies Kero Pietin (moni-ilmeinen Ossi Elstelä) pauhatessa kadotuksesta ja kosken tuomasta kohtalosta Nuottamiehen tuvassa.

Tauno ei ole Ansan mielitietty, mikä tietysti alkuun häiritsee katsojaa Vaalan muiden elokuvien jälkeen. Varsinaiset koskiosuuden painottuvat elokuvan alkuun ja loppuun, ollen komeita, virran viedessä traagillisesti miehen jos toisenkin.

3½ / 5

IMDb

Maigret ei anna armoa (1959)

Georges Simenonin luoma ranskalainen rikoskomisario Jules Maigret on sankari, jonka seikkailuita en tullut koskaan – dekkarikuumeen ollessa kovimmillaan – lukeneeksi. Siitäkin syystä on hyvä, että YLE Teema on valinnut yhden kolmesta Jean Gabinin tähdittämästä Maigret-filmatisoinnista omaan klassikkosarjaansa. Maigret ei anna armoa (Maigret et l’affaire Saint Fiacre) valmistui vuonna 1959 Jean Delannoyn ohjaamana ja on kolmen elokuvan järjestyksessä keskimmäinen osa.

Rikoskomisario matkustaa lapsuutensa maalaismaisemiin Saint Fiacren kreivittären (Valentine Tessier) pyynnöstä. Nainen on saanut nimettömän kirjeen, jossa ennustetaan hänen kuolemansa ennen perinteistä ”tuhkakeskiviikkoa”. Ei aikaakaan kun Maigret löytää kreivittären hengettömänä, näennäisesti sydänkohtauksen uhrina. Alkaa tutkimus jossa käännetään pikkukylä ylösalaisin ja kaivetaan luurangot linnan- ja kirkkoherrojen kaapeista.

Kauniiseen ranskalaiskylään sijoittuva elokuva on perinteisen oloinen, hidastempoinen mutta hyvällä sydämellä tehty rikoksen selvittely, jossa yksityiskohtiin kiinnitetään mitä suurin huomio Maigret’n taholta. Gabinin tulkinta rikoskomisariosta on ilmeetön ja tällä erää sitä on vaikea verrata muihin hahmon tulkitsijoihin koska elokuva oli tiettävästi ensimmäinen näkemäni Maigret-filmatisointi.

3½ / 5

IMDb

Hilmanpäivät (1954)

Yksi elokuvafaniuteni suurimmista hetkistä oli kun pääsin kättelemään ohjaaja Matti Kassilaa taannoin hänen uralleen omistetun näyttelyn yhteydessä Vantaan kaupunginmuseolla. Oli uskomatonta tavata yksi viimeisistä studioaikakauden legendoista ilmielävänä ja jutella hetki hänen kanssaan herran tuotannosta.

Hilmanpäivät oli järjestyksessä yhdestoista Agapetuksen romaaneihin pohjautunut elokuva ja varmasti niistä taitavimmin tehtyjä. Lajityyppinä se on ilman muuta ohjaajansa komediallisesti ansiokkainta tuotantoa. Filmi sijoittuu, kuten alkuperäisteoskin, pieneen 1930-luvun kirkonkylään ja käytännössä yhden vuorokauden sisälle. Sopiva vanha taajama kuvauksiin löytyi Nurmijärveltä.

Hilman, osuuskaupanhoitajan vaimon, nimipäiväjuhlia vietetään ja pääosan hänen ohellaan saavat vasta saapunut nuori tuomari Heikki (Matti Ranin) sekä osuuskaupanhoitaja Kalervo (Edvin Laine), joka esittelee johtamansa vapaapalokunnan toimintaa. Heikki herättää paikkakunnan vanhoissa piioissa heti huomiota ja lähteekin saattamaan illan päätteeksi postineitiä (Aino Mantsas) ja apteekkineitiä (Vieno Kekkonen), postineidin päätyessä tämän talolle ja jäädessä sinne lopulta ”vangiksi” vanhan taloudenhoitajan kanssa, Heikin rientäessä auttamaan vapaapalokuntalaisia erään talon tulipalon sammuttamisessa.

Yhdessä osuuskaupanhoitajan kanssa he päätyvät aluksi väärään taloon, Vekkulaan, jossa he kuuroa vaaria kuulustellessaan päätyvät lopulta eteenpäin. Illan kuluessa Heikki ja apteekkineiti löytävät toisensa, mutta niin tekevät myös postineiti ja vanha tuomari (Tauno Palo). Itse tulipalon sammutus taas ei ota luonnistuakseen, ei ollenkaan, vaikka Kalervo olikin käynyt ”kallilla kursseilla”. 

Loistavimmat roolisuoritukset öisessä, kevyessä sekoilukomediassa tekevät Laine tuskastuneena ja turhaantuneena palopäällikkönä (”Missä on ruutta?”) sekä Tarmo Manni kyläläisiä palopaikalla hoputtavana piällysmiehenä. Erityisen suuren roolin elokuvassa saa lopulta postineidin kenkä, joka on draaman keskipiste ja eräällä tavalla rakkaudenkin työkalu.

Elokuvan ansioista huolimatta en mahda mitään sille, että dynaamisen vapaapalokuntatoiminnan keskellä tuomarin ja postineidin välinen romanssi tuntuu hieman liian hidastempoiselta väijymisineen ja söpöilyineen.

Draamallisen piirteen elokuvaan tuo mukaan kertoja, joka aika ajoin pysäyttää tarinan ja tarkastelee tapahtumia kokonaisuutena, lintuperspektiivistä.

Nähty viimeksi 20. heinäkuuta 2007.

3½ / 5

IMDb

Shokkikäytävä (1963)

Samuel Fuller oli ohjaajana hurjapää ja rajojen murtaja, oli sitten kyse aiheista kuten sota, seksuaalisuus, sukupuolten väliset rajalinjat tai vaikkapa ihmisen laitostaminen. Viimeiseen aiheeseen tarraa hänen itse kirjoittamansa vuoden 1963 elokuva Shokkikäytävä, joka Fullerin oman kertoman mukaan kuvattiin 10 päivässä (!) valmiiksi.

Johnny Barrett (Peter Breck) on kunnianhimoinen journalisti jolla on haaveena voittaa ammattikunnan ylimmistä ylin, Pulitzer-palkinto. Kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus – lavastetun tilanteen kautta - soluttautua mielisairaalaan etsimään potilas Sloanen puukottanutta tappajaa, hän ei aikaile, stripparityttöystävä Cathyn (Constance Towers, mm. Alaston suudelma, 1964) estelyistä huolimatta.

Johnny haluaa saada selväjärkiset lausunnot kolmelta tapausta todistaneelta vangilta. Mutta hinta jonka hän joutuu jutustaan maksamaan osoittautuu lopulta arvaamattoman kovaksi.

"Who killed Sloan in the kitchen?"

Elokuva on tehty pienellä budjetilla ja b-elokuvan standardeilla, ohjausta, käsikirjoitusta ja kuvausta lukuun ottamatta. Fuller menee suoraan kipupisteeseen eksploitaatiossaan: hän näkee ilmeisen vahvasti – elokuvan esimerkkitapausten kautta - että postmodernin ajan amerikkalainen yhteiskunta ajaa ihmiset seinää vasten.

Seinien sisällä on vallanpitäjiä ja vainottuja. Mukana on ajan rotutaisteluaspekti. Mieleenpainuvimpana tapauksena jää mieleen musta mies jakautuneen persoonallisuutensa kautta: hän saarnaa väliin mustien hirttämisestä KKK-tyyliin ja vaihtaa hetken päästä jälleen pinteessä olevan värillisen asemaan.

Kuvatessaan yhteiskuntaa mikrotasolla seinien sisällä klaustrofobinen Shokkikäytävä on omaleimainen kulttielokuva joka on syytä nähdä ainakin yhden kerran.

3½ / 5

IMDb

Rakasta minua hellästi (1956)

YLE Teemalta tulee parhaillaan sarja rokin legenda Elvis Presleyn elokuvia ja mukana on myös pari lännenelokuvaa, toisena jo aiemmin näkemäni Puoliverinen (1960). Rakasta minua hellästi on ensimmäinen filmi kaikkiaan tähden 33 elokuvasta. Alun peri tuotantovaiheessa nimellä ”The Reno Brothers” kulkenut Robert D. Webbin filmi sai Elviksen mukaan tulon myötä isomman kokoluokan budjetin ja nimikin vaihtui “Love Me Tenderiksi”, vanhaan sotilaslauluun pohjautuvaa hittiä mukaellen.

Elokuva kertoo kolmiodraaman kahden veljeksen ja tytön välillä sisällissodan jälkeisessä Teksasissa 1860-luvulla. Vance Reno (Richard Egan) on, etelävaltioiden jo hävittyä, ehtinyt osallistua näiden joukoissa rahakuljetuksen ryöstöön ja miehet päättävät senhetkisessä tilanteessa lopulta pitää rahat itsellään. Vancen palattua kotitilalle paljastuu, että mielitietty Cathy (Debra Paget) on kolmen vuoden odotuksen jälkeen mennyt naimisiin Vancen veljen Clintin (Presley) kanssa. Ennen pitkää tilanne herättää katkeruutta ja lisäksi ryöstettyjen rahojen perään aletaan kysellä..

Elviksen hahmo Clint sai lopulta elokuvassa aiottua isomman roolin, pitihän nuorison suosikkia saada esille vaikkei Elvis vielä isointa tilipussia filmistä tehnytkään. Filmin musiikkinumerot – nimikappale niiden mukana – ovat ehtaa Elvistä lantionheilutuksineen, ollen tietysti loistavaa viihdettä mutta aika tavalla irti elokuvan aikakauden Teksasista! Voisin kuvitella että Clintin kaltainen arveluttava nuorisomusiikkihemmo ja vartalonravistelija olisi vähintäänkin pyöritetty tervoissa ja höyhenissä, sen verran normatiivinen yhteisö on varmasti ollut tuohon aikaan kyseessä.

Muuten ihan mukiinmenevän romanttisen länkkärin loppu on ylisokerinen ja jätetty asuunsa yksinomaan Elviksen tähtikultin vuoksi. Kuuleman mukaan näytöksissä oli vaikeaa kuulla dialogia hysteeristen teinien huudettua salin täydeltä. Nykypäivän popcornien hypistely ja älypuhelimen räpläys ei siis ole vielä mitään, on sitä osattu jo 60 vuotta sittenkin!

3 / 5

IMDb

Suora toiminta (1973)

Vuonna 1973 oli presidentti John F. Kennedyn salamurhasta kulunut 10 vuotta. Amerikkaa ja maailmaa ravistellutta murhaa tutki Warrenin komissio joka päätyi kannattamaan yhden ampujan teoriaa ja Lee Harvey Oswaldin yksinomaista roolia asiassa.

David Millerin ohjaama elokuva oli ensimmäinen amerikkalainen draamafilmi joka kyseenalaisti yhden salamurhaajan teorian. Aihe oli näihin aikoihin vielä sen verran kuuma peruna Yhdysvalloissa että joulukuun 1973 jälkeen filmi vedettiin monin pakoin levityksestä ja löysi tiensä televisioonkin vasta 1980-luvun lopulla. Elokuvan juoni pohjautuu osin Mark Lanen "Rush to Judgement” -kirjaan, filmikäsikirjoituksen ollessa Dalton Trumbon käsialaa.

Filmi kertoo yhden mahdollisen totuuden salaliitosta JFK:n murhaamiseksi. Mielenkiintoisesti filmi kuvailee murhapäätöksen taustat ja salamurhan kehittelyn ainoastaan salaliittolaisten näkökulmasta, runsailla arkistofilmipätkillä maustettuna. Näinpä filmi ei varsinaisesti kilpaile samassa sarjassa kaksikymmentä vuotta myöhemmin julkaistun Oliver Stonen elokuvan kanssa.

Kennedyn murhaa suunnittelevat pieteetillä tämän arvoliberaaliin sisä- ja ulkopolitiikkaan kyllästyneet oikeistopoliitikot ja liikemiehet jotka lyöttäytyvät yhteen tiedustelupalvelutahojen kanssa. Itse operatiiviseen toimintaan treenataan kolme joukkuetta freelance-tarkka-ampujia, eri sektoreille JFK:n autosta Dallasissa, toimivine ampumalinjoineen.

Uskottavaksi syntipukiksi haetaan sopivaa miestä ja päädytään Neuvostoliitossakin asuneeseen ja passin mukaan Vainikkalan aseman ylittäneeseen Lee Harvey Oswaldiin. Erityisesti Oswaldin lavastukseen miehet käyttävät paljon aikaa, takaahan tämä salaliittolaisten pääsyn pinteestä.

"Yeah, I got his rifle. It's a 6.5 millimeter Italian Carcano. It shoots high and to the left, and the bolt sticks. Christ, the Italians quit makin' these 25 years ago! They called it 'The rifle that never hurt anyone... on purpose!'"

Filmiä tähdittää kova kaarti, Burt Lancasterista Robert Ryaniin, ja nähdäänpä ampujana mukana myös hiljattain menehtynyt Ed Lauter. Elokuva oli viimeinen näyttelijä Robert Ryanin filmi, mies kuoli syöpään muutamaa kuukautta ennen ensi-iltaa. Varsin hauras ja harmaantunut vanha kovanaama tässä elokuvassa onkin.

Kaikkiaan filmi on hyvillä näyttelijöillä varustettu mielenkiintoinen ajatusleikki JFK:n pään menoksi suunnatusta hankkeesta ja katsomisen arvoinen etenkin elokuvahistoriallisena jäänteenä, statuksensa vuoksi. Suomen TV:ssä elokuva on nähty viimeksi vuonna 1988 TV3:lla.

3½ / 5

IMDb

Kuun noustessa (1948)

Olen aiemmin tänä vuonna nähnyt muutamia Frank Borzagen taiturimaisia mykkäkauden klassikoita. Mies osasi tulkita vahvoja tunnetiloja valkokankaalla, samoin kuin taiturimaisen visuaalisen kerronnan.

Kuun noustessa on miehen viimeisiä pitkiä elokuvia. Borzage ohjasi sen Republic Picturesille ja tuotannoltaan se täytti B-elokuvan tunnusmerkit, ollen kuitenkin kengännauhabudjetistaan huolimatta ansiokas ja voimakasväritteinen film-noir. Tunnelmaltaan musta tämä Yhdysvaltain etelävaltioihin sijoittuva elokuva on, siitä ei pääse mihinkään: heti alussa esitellään hirsipuu ja lapsi sen katveessa. Danny Hawkins (Dane Clark) on kokenut lapsuudessaan kovia: hänen äitinsä on kuollut ja isä joutunut kaulakiikkuun henkirikoksesta – fakta josta hän on saanut kuulla kiusaajiltaan koko pienen ikänsä.

Heti filmin alussa näytetään, kuinka nuorella miehellä lyö yli: hän hajottaa tappelun yhteydessä kallon krooniselta vainoojaltaan (Lloyd Bridges) ja kätkee tämän ruumiin. Teko vainoaa häntä hetkellisinä visuaalisina kuvina ja muistoina, varsinkin kun hän päättää ottaa omakseen tappamansa miehen tytön Gillyn (Gail Russell).

Elokuvan rämeiden keskelle sijoittuva pikkukylä on pienisieluinen paikka ja saa varmasti terveenkin miehen mielen hajoamaan, saati henkirikoksen tehneen. Kun Dannyn ympärillä alkaa ympyrä sulkeutua, motiivin ja aihetodisteiden selvitessä myös viranomaisille, alkaa miehen kujanjuoksu Gillyn yrittäessä saada tätä tunnustamaan tekonsa poliisille.

Borzagen elokuva on ylitraaginen, musta ja piinaava ja juuri siksi iskee kuin nyrkki mieheen rämeen pimeydessä. Sisältää se silti pienen toivon rippeenkin, ansaitseehan päähenkilö lopulta ymmärrystä äkkipikaisesta teostaan ja pariskunta mahdollisuuden. Ympäristöltään kyseessä on erilainen film-noir, tapahtumapaikka kun sijaitsee kaukana suurkaupunkien sykkeestä.

Elokuva sai Suomen ensi-iltansa Alohassa 11.11.1949, mutta teeveessä ansiokasta filmiä ei olla kotimaassa kertaakaan nähty.

4 / 5

IMDb

Rakas lurjus (1955)

Kotimaisten elokuvien sarja YLE:llä jatkuu T.J. Särkän elokuvilla. Rakas lurjus on SF:n filmistudioilla kymmenessä päivässä ohjattu sovitus Mika Waltarin aikoinaan Ansa Ikosen, Edvin Laineen ja Joel Rinteen kiertuetta varten kirjoittamasta kolmen hengen samannimisestä komediasta.

Tämä näkyy myös elokuvan interiööreistä: suurin osa tapahtumista keskittyy vanhanpojan ja naisvihaaja, arkistonhoitaja Aapeli Siimeksen (Edvin Laine) ja tämän eronneen veljenpojan, insinööri Jussi Siimeksen (Joel Rinne) asuntoon. He päätyvät ottamaan, asuntopulan kanssa painivan huoneenvuokralautakunnan ahdistellessa, miesvuokralaisen vapaaseen huoneeseensa.

Maisteri Kaino Itkonen (Ansa Ikonen) on eriskummallinen tapaus ja hieman skitsofreeninen kolmijalkainen. Ennen pitkää veljekset huomaavat uivansa tunteiden ristiaallokossa ja epäileepä Aapeli jopa heterouttaan ajauduttuaan suuteloon Kainon kanssa.

Elokuva on taitavien näyttelijöiden ylläpitämä näppärä filmi, joka sisältää nykyisin jo varsin vaivaannuttavaa aikakauden sukupuolikäsitysten läpikäymistä Juoni on ennalta-arvattava: katsoja miettii vain, kumman miehen syliin Kaino lopulta päätyy. Luupäisen, naisiin kypsyneen ukkokaksikon (Laine ja Rinne) hölmöilylle ei silti voi olla hymähtelemättä.

3 / 5

IMDb

Hilja, maitotyttö (1953)

Muistan Anneli Saulin ennen muuta olleen se näyttelijätär, joka oli korkeampi kuin Kuningas itse. Tarinan mukaan kun tangovirtuoosi Olavi Virran tuli pitää lisäkorkoja elokuvassa Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) vastatakseen Saulia pituudessa. Kaikkea turhaa sitä päähän jää elämäkertoja lukiessa. 

No, 1950-luvun elokuvayleisölle Anneli Sauli oli ennen muuta Hilja, maitotyttö. Elokuvan alussa kesäyön hämärässä vaeltava nuori neito kuuluu elimellisesti kauniiseen ympäröivään luontoon, mutta rauha rikkoutuu kun himokas talon isäntärenki Kalevi (Tauno Palo) sattuu paikalle ja ajaa Hiljan pakoon aittaan. 

Tapahtumat jatkuvat takaumina, aitassaan olevan tytön tuijottaessa kädessään olevaa piirrosta ja muistellessa rakkauttaan, kesävieras Yrjöä (Saulo Haarla) jonka kanssa hän koki puhtaan ja viattoman rakkauden. Kalevi sitä vastoin näkee aistillisen tytön vain lihallisesti ja raiskaa tämän, Hiljan yrittäessä pestä tahrautunutta kunniaansa tämän jälkeen järvessä.

T.J. Särkän ohjaama Hija, maitotyttö on vahvaa Linnankoskea sovitettuna valkokankaalle. Alun kertojanääni jää visuaalisen maalaisyön, luonnon ja ihmisvartaloiden esiinmarssin jalkoihin. Elokuvassa on paikoin hyvin vähän dialogia ja tältä osin – ja kuviensa kaikenkertovuuteen – se on verrattavissa mykkäkauden maalaiselämänmuodosta kertoviin klassikoihin (Auringonnousu, 1927). 

Elokuva sai melko kehnot aikalaisarvostelut: vapauden ottaminen alkuperäisteoksesta sekä Anneli Saulin avujen esittely olivat päällimmäisiä kritiikin aiheita.

Allekirjoittaneeseen blogistiin elokuva jätti kuitenkin vahvan jäljen. Ylidramaattisuudessaankin se on taitava klisee, jonkinlainen aivan liian latautunut kiteymä kaikesta siitä eroottisuudesta ja alkukantaisuudesta jota elokuvien suomalaiseen maalaismaisemaan sisältyy. Ei maalaispoika ja elokuvan ystävä voi olla tähän rakastumatta!

4 / 5

IMDb

Ennen keskiyötä (1983)

Väkivallan vihollinen –sarjan kakkososan jälkeen Bronson esiintyi kovanaamana J. Lee Thompsonin rikostrillerissä, joka keskinkertaisuudestaan huolimatta on on kerran katsottava yhdistetty rikostutkintaelokuva ja sarjamurhaaja-slasher.

Bronson näyttelee Leo Kessleriä, Los Angelesin poliisilaitoksen etsivää, joka pääsee nuoria naisia veitsillä teurastavan sarjamurhaajanilkin jäljille. Paskiainen on myös hänen tyttärensä perässä. Suurin pulma tässä vaiheessa vain on, että syyllisen tietäminen periaatteessa ei riitä ja tämän lukkojen taakse saaminen ei onnistu oikeusjärjestelmän puitteissa. No, bronsoninsa katsonut elokuvafani ehkä tietääkin, kuinka tarina tästä etenee.

Tosimaailman hoitajatapoista alkuideansa saanut filmi seuraa limittäin rikostutkinnan etenemistä ja alusta lähtien myös murhaajan työskentelytapaa. Kaikilta piirteiltään keskinkertainen omankädenoikeuteen luottava vigilante-elokuva (asenteellisella lopulla) muistetaan varmasti parhaiten munasillaan hyppivästä sarjamurhaajasta. Itse asiassa kuvittelin elokuvaa katsoessani tämän nakuilun tappoja suoritettaessa olevan lähinnä itsensäpaljastamisperversio, mutta ilmeisesti murhaaja ei käsikirjoituksen mukaan vain halunnut liata vaatteitaan vereen. Filmi sai ensi-iltansa pari vuotta ennen DNA-tekniikan käyttöönottoa rikostutkinnassa.

3 / 5

IMDb

New York, New York (1977)

Martin Scorsesen filmi New York, New York on vaikea pala arvioitavaksi. Filmi ei ole varsinaisen hyvä, improvisointi kuvauksissa ja ylenmääräinen aineiston karttuminen kun johti vaikeuksiin leikkauspöydällä ja mies on itse tunnustanut, ettei saanut enää koottua materiaalista yhtenäistä filmiä.

Siitä huolimatta kyseessä on varsin rakastettava musiikkielokuva ah niin ihanasta 1940-luvun New Yorkista orkesterijazzin ja Hollywood-musikaalien aikakaudella. Elokuva on jonkinlainen rakkaudentunnustus paitsi vanhoille elokuville – filmihän on kuvattu vanhojen leffojen ilmeellä – myös Manhattanille.

Alkukohtaus on kiehtova valtavuudessaan, toisaalta mikroskooppisuudessaan, Scorsesen osatessa eeppisten mittasuhteitten sovittamisen tämänkaltaiseen tarinointiin. Keskellä kansanjuhlaa tapaamme sattumalta ihmisvilinässä kohtaavan pariskunnan. Egoistinen, naisia sänkyynsä pyytelevä saksofonisti Jimmy Doyle (Robert DeNiro) ja nuori laulajatar Francine Evans (Liza Minnelli) kohtaavat ravintolassa liittoutuneiden voitonpäivänä vuonna 1945.

Kovalla yrityksellä Doyle saa houkuteltua itsepintaisen Evansin kelkkaansa ja ennen pitkää nämä alkavat sekä yhtiökumppaneiksi musiikin saralla että rakastavaisiksi. Seuraamme Doylen ja Lizan, epätodennäköisen pariskunnan matkaa jazzorkesterin kanssa läpi Yhdysvaltojen ja välirikkojen, tarinan jatkuessa lopulta halki vuosien.

Filmin verrattain hyvät musiikit, aikakauden jazzeineen, olisivat jo sinällään riittäneet nostamaan elokuvan katsottavien genre-elokuvien joukkoon. Elokuvan nimikappale syntyi tarinan mukaan DeNiron vaatimuksesta saada filmiin selvä johtobiisi. John Kanderin ja Fred Ebbin ”New York, New York” on upea Liza Minnellin esittämänä eikä juuri häviä myöhemmälle 1980-luvun Frank Sinatran versiolle.

Minnelli ja DeNiro näyttävät parhainta osaamistaan. Minnelli ei sympaattisuudessaan ja lavakarismassaan juuri häviä äidilleen Judy Garlandille. DeNiron Jimmy Doylen hahmo eksyy varsinkin elokuvan alussa ehkä aavistuksen liikaa rasvaisen italialaisen naisennaurattajan klisekarsinaan mutta näyttelijä parantaa kuin sika juoksuaan filmin edetessä.

Filmi on lopulta draaman ja musiikin asettelussaan varsin epätasainen teos, varsinkin aika-akselin loppupäätä kohti mentäessä, isojen sinällään todella näyttävien musiikkinumeroiden vyöryessä valkokankaalle. Täydellinen se ei siis ole, mutta ohjaajan rakkaus totaalisen sodan jälkeistä ”viattomuuden” aikakautta ja amerikkalaista unelmaa kohtaan näkyy ja kuuluu.

3½ / 5

IMDb

Yö ilman armoa (1968)

Melko tuntemattomaksi jäänyt amerikkalainen Hubert Cornfield ohjasi jännityselokuvan Yö ilman armoa, joka onnistuessaan olisi voinut palauttaa Marlon Brandon takaisin valkokankaan koviskastiin. No, elokuvien ystävinä tiedämme hänen olevan siellä pysyvästi. Tämä elokuva sen sijaan ei, Brandon roolisuorituksesta huolimatta, ole mainittuna miehen kärkielokuvissa.

Elokuvan pääosia esittävät Brando, kovanaamanäyttelijä Richard Boone, Rita Moreno, Pamela Franklin ja Jess Hahn. Kidnappausjännärissä joukko rikollisia sieppaa Ranskaan saapuvan nuoren amerikkalaisen tytön heti lentokentältä. Rikolliset piileskelevät vankinsa kanssa meren rannalla sijaitsevassa talossa odottaen lunnasrahojen toimitusta.

Pääjännitys elokuvassa ei rakennu tytön ja rikollisten välille vaan roistojen kesken: joukkion jäsenten välille alkaa nousta erimielisyyksiä ja uhkaa, joka vaarantaa heidän suunnitelmansa. Cornfield lienee saanut vaikutteita Ranskan uudesta aallosta elokuvaansa. Siihen kiitokset sitten jäävätkin.

Alkukohtauksesta – autoajelusta – alkava filmin viipyilevyys ja seesteisyys, muutamaa räjähdystä lukuun ottamatta, tuntuu teennäiseltä ja leikkaajalle olisi suonut terävämpiä saksia. Osa kohtauksista on hölmöydessään jo naurettavia (julkisen puhelimen luurit teipataan yhteen lunnaspuhelun aikana). Rikolliset,

Boonea myöten, ovat epäuskottavia habituksessaan, Brando laittaa sentään parastaan. Lopun voimakas, sinällään komea rannalla tapahtuva välienselvittely tuntuu lopulta yhdentekevältä eikä ainakaan allekirjoittanutta kiinnostanut roolihahmojen kohtalot.

Yö ilman armoa on huonoin näkemäni elokuva pitkään aikaan, varsinkin odotuksiin nähden. Ei ihme, että Brando ei muistanut elokuvansa nimeä kuvauksia edeltäneellä Suomen vierailulla.

2½ / 5

IMDb