Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946)

Kiintymystä tähän Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin elokuvaan on vaikea järkiperustein kuvata. Kyseessä on sentimentaalinen sympatia ja ihailu brittiläistä Technicolor-viitekehystä ja universaalia rakkaudenylistystä kohtaan.

Eletään toukokuuta 1945: Englantilaisen pommikonelentäjän Peterin (David Niven) radiopuhelun aikana syttyvä kiintymys amerikkalaiseen Yhdysvaltain armeijan ilmavoimille työskentelevään Juneen (Kim Hunter) olisi päättyvä ensimmäisen kuolemaan laskuvarjohypyssä mutta, mutta..

Toisen maailmansodan kiihkeän taistelun keskellä taivaaseen (mitkä lavasteet!) on ryntäystä ja laskut siellä menevät Peterin osalta sekaisin, Englannissakin sumu pannahinen häiritsee kirjanpitoa kuolevista.

Vaikka ”noutaja” tuleekin miestä hakemaan, näkee hän ansaitsevansa toisen tilaisuuden. Lopulta käräjiä Peterin oikeudesta jäädä maan päälle ja hänen ja Junen välisen kiintymyksen aitoudesta käydään taivaallisessa tuomioistuimessa vaikuttavalla kokoonpanolla, syyttäjä Farlanin pitäessä pariskuntaa lujilla. 

Miehen asianajajiksi ovat ehdolla niin Lincoln, Platon kuin Richelieu. Lopulta hän valitsee tohtori Reevesin (Roger Livesey), häntä hoitaneen lääkärin. Rakkaus on asianajajan pääsyy, kyynel todiste.

Aihepiiriltään (elämän rajallisuus keskellä kriisiä, kuoleman olomuodot) filmi on lähellä toista suosikkiani, Bergmanin Seitsemää sinettiä (1957). 

Loppu (taivaallisen tuomarin kasvot leikkaussalissa) jättää katsojan miettimään, oliko kaikki sittenkin hallusinaatiota. Ei sen väliä, Powell toi vereslihalla olevan Euroopan eteen filmin jossa sodan raju todellisuus, elämän hauraus ja kotirintama kohtasivat ajattomuuden ja universaaliuden sfäärit rakastettavalla tavalla.

Nähty viimeksi 2. tammikuuta 2007.

5 / 5

IMDb

Ilsa – SS:n naarassusi (1975)

Elokuvakirjallisuudesta nousee filmihelmiä – ja roskaa! Nalle Virolaisen ja Jouni Hokkasen Roskaelokuvat (1990/2011) on vertaa vaillansa oleva lista verenpainetta ”huonoudellaan” nostaneista filmeistä kautta aikain.

Allekirjoittaneen mainitusta kirjasta löytämä Don Edmondsin natsi- ja tissieksploitaatio on hauskinta mahdollisinta roskaelokuvaa. Natsien kuolemanleirin vartija Ilsa (Dyanne Thorne) teettää vangeilla lääkeritieteellisiä kokeita – tarkoituksena osoittaa että naiset pystyvät sietämään kipua vähintään yhtä paljon kuin eturintamalla taistelevat miehet.

Sadismi, sadomasokismi ja historialliset tosiasiat on viety elokuvassa äärimmilleen ja mikä parasta: viihdyttävällä tavalla. Dyanne Thornen näyttelijäntaidoista Ilsana voi olla montaa mieltä mutta narttu, räväkkä ja seksikäs hän osaa olla.

Absurdeimmalla tavalla hauskin kohtaus on naisleirivangin hirttäminen illanistujaisissa jääpalan sulaessa hänen jalkojensa alta, lihavan natsikenraalin nauraessa sikamaiseen tapaansa.

Tuotantoarvot ovat kehnosta käsikirjoituksesta huolimatta kohdallaan ja esimerkiksi elokuvan kuvaus on aivan kelpo luokkaa.

4 / 5

IMDb

Tuhoa tai kuole (1948)

Toisen maailmansodan loppupuolella käyttivät Britannia ja Yhdysvallat ilma-aseitaan Saksan sotateollisuuden ja ennen pitkää myös siviilikohteiden tuhoamiseen. Ensin mainitussa tapauksessa oli tarkoituksena halvaannuttaa Hitlerin voimakas aseteollisuus ja välttää näin myös uusien Saksassa kehitettyjen aseiden laajamittainen tuotanto.

Sam Woodin ohjaamassa elokuvassa amerikkalaiset kenraalit yrittävät pysäyttää Saksassa kehitetyn suihkuhävittäjä Lantze-Wolf 1:n tuotannon. William Wister Hainesin samannimiseen novelliin pohjautuvan elokuvan mukaan tsekkoslovakialainen koelentäjä on lentänyt koneen länteen ja se on osoittautunut Mustangia ja muista liittoutuneiden hävittäjiä huomattavasti toimintakykyisemmäksi.

Oikeammin elokuvassa viitataan Messerschmitt ME-262:n tuotantoon, hävittäjä kun koki taistelukosketuksen aivan oikeastikin vuonna 1944. Erinäisistä syistä johtuen siitä ei kuitenkaan koskaan tullut uhkaa Yhdysvaltain tai Britannian ilma-aseille.

Armeijan ilmavoimia Englannissa komentava kenraali Dennis (Clark Gable) joutuu tappelemaan sekä armeijan komentoketjua että kongressimiehiä vastaan ajaessaan kolmen merkittävän hävittäjäteollisuustukikohdan hävittämistä syvällä kansallissosialistisessa Saksassa. Lentoja tekevä joukko-osasto on kestokyvyn rajoilla, Denniksen yrittäessä käyttää säitten suomaa aikaikkunaa operaatioon, toisaalta lehtimiesten ja poliitikkojen murehtiessa valtaisia hankkeen tuomia miehistömenetyksiä.

Elokuva on karskien miesten filmi, alkukrediteissä ei laskelmieni mukaan mainittu ainoatakaan naisen nimeä näyttelijöissä eikä tuotantoryhmän kohdalla. Gablen noustessa suoraselkäisesti kohtaamaan vastustajansa tukikohdassa on tämän merkittävin opponentti hänen esimiehensä kenraali Kane (Walter Pidgeon), joka on toisaalta halukas rationaaliseen dialogiin asian tiimoilta. Pidgeonin roolisuoritus ja etenkin pitkä dialogit osoittavat miehen olleen lahjakas pitkän linjan näyttelijä. Mutta loistavaa on muukin näyttelijäkaarti, ovathan mukana Van Johnson, Brian Donlevy ja Charles Bickford!


MGM:n elokuva on aihepiiriltään (ilma-aseen tutkailu tukikohdasta käsin) melko samantyyppinen Foxin vuotta myöhemmin tuottaman Ilmojen kotkien kanssa. Molemmat ovat mielenkiintoisia elokuvia ja täydentävät loistavasti hävittäjälaivueiden operatiivisesta toiminnasta ja ässistä tehtyjä filmejä. Elokuvassa Tuhoa tai kuole ei taistelukohtauksia käytännössä näytetä muutoin kuin tukikohdan karttahuoneeseen tulevina etäisinä kaikuina sodan näyttämöltä.

Elokuvassa kenraalia näyttelevä Gable oli oman aihepiirinsä parissa, palvelihan hän aivan oikeastikin armeijan ilmavoimissa puolisonsa Carole Lombardin tapaturmaisen kuoleman jälkeen. Tähti osallistui koneen ampujana tiettävästi viidelle Englannista Saksaan suunnatulle pommituslennolle. Luotettavan tiedon mukaan itse Adolf Hitler tarjosi palkintoa Gablen koneen pudotuksesta, olihan karismaattinen tähti merkittävä propaganda-ase Yhdysvaltojen sodankäynnille.

Elokuvaa ei olla nähty kertaakaan Suomen televisiossa. Ensi-iltansa se sai Alohassa 10. helmikuuta 1950.

4 / 5

IMDb

Taistelulaiva Graf Spee (1956)

Kaksikko Michael Powell ja Emeric Pressburger ovat allekirjoittaneelle englantilaisen elokuvan timanttia. Heidän taideteoksensa vetoavat tällaiseen romantikkoon, sisältäen parhaimmissa tapauksissa palasen ikuisesta Englannista. Unenomaisista melodraamaelokuvista poiketen he tekivät myös mm. sodankäyntiin melko realistisesti suhtautuneita filmejä, mainittakoon ainakin Pako (1941) ja Yksi pommikoneistamme on kateissa (1942).

Vuonna 1956 valmistunut elokuva kertoo pääpuitteissaan tositarinan taistelulaiva Admiral Graf Speesta ja sen komentaja Langsdorffista (Peter Finch) – sekä laivan omalähtöisestä räjäyttämisestä Montevideon sataman edustalla 17. joulukuuta 1939. Lukuisia brittialuksia Atlantilla ja muilla vesillä upottanut komentaja ei halunnut antaa korjauksen tarpeessa ollutta alustaan brittilaivaston käsiin, sen paluun Saksaan oltua mahdoton.

Elokuva on hämmästyttävän neutraali otteeltaan ja komentaja Langsdorffin se esittää ammattitaitoisena upseerina joka saa arvonantoa myös brittikollegoiltaan. Powellin ja Pressburgerin sykähdyttävimpiin elokuviin ei kerran katsottava tositarinakuvaus kuitenkaan lukeudu.

3 / 5

IMDb

Helvettiin ja takaisin (1955)

Myöhempi lännen- ja sotaelokuvien Hollywood-sankari Audie Murphy oli toisen maailmansodan palkituin amerikkalainen rivisotilas. Mikäli näin ei olisi, lapsenkasvoinen ja hentoinen nuorimies olisi ollut aikakauden fiktiivisessä elokuvassa täysin epätodennäköinen sankari.

Murphy ryhtyi alun perin vastentahtoisesti esittämään pääroolia tarinaansa keskittyvässä ja elämäkertaansa pohjautuvassa Jesse Hibbsin elokuvassa. Hänen mielipiteensä oli, että kentälle kuolleina ja haavoittuneina jääneet olivat antaneet vähintään yhtä suuren uhrin voitolle ja vapaudelle kuin palkitut elossa selvinneet. Tämä filosofia näkyy myös elokuvan hahmoissa: käytännössä jokaisella sotilaalla on tarina, vaimo odottamassa kotona tai tulevaisuuden suunnitelmia. Sodan mylly ei kuitenkaan näitä tekijöitä huomioi.

Elokuva lähtee liikkeelle Murphyn kotimaisemista Teksasista, tosin vaatimattomissa oloissa eletty lapsuus käsitellään filmissä hyvin nopeasti. Lapsenkasvoinen Murphy näyttelee 15-vuotiasta itseään. Aikuistuttuaan ja Yhdysvaltain jouduttua sotaan hän haluaa alusta asti ammattisotilaan uralle. Elokuvan näkökulma sotaan on 3. divisioonan jalkaväen sotilaan, oltiin sitten Afrikassa odottamassa siirtoa Eurooppaan, Cassinon vesisateessa odottamassa taistelua tai saalistamassa naisia Napolin kaduilla. Tämä, kuten taistelun kuvaus, on tehty pieteetillä, mikä tekee elokuvasta aikalaisstandardein uskottavan sotaelokuvan.

Lohduttomin osuus elokuvasta on Rooman lähellä Anziossa käyty taistelu tähystyspaikaksi halutusta majatalosta. Taistelun hinta amerikkalaisten verenä on kova ja rivimies ei tajua majatalon merkitystä, taistelun sahatessa rinnettä ylös ja alas.

En tiedä, mikä on ollut Murphyn oireyhtymä sotaretkellä, palavan ja räjähtämäisillään olevan tankin päältä vihollisia yksin tulittava mies todellakin ansaitsi kunniamerkkinsä. Helvettiin ja takaisin oli positiivinen yllätys eikä elämäkertaelokuvana ollenkaan liian koivusalomainen tai pyhimyskulttia Murphysta rakentava.

3½ / 5

IMDb

Tuntematon sotilas (1955)

Tuntemattoman katsominen itsenäisyyspäivänä on ollut tavoitteena jo useamman vuoden ajan. Toissa vuonna näinkin elokuvasta jälleen alkua, mutta seurustelu juhlapäivänä päättää katsomisen viimeistään kapteeni Kaarnan kaatumiseen. Tänään tarjoutui lopulta täydellinen mahdollisuus paneutua Laineen kanonisoituun teokseen pitkästä aikaa, Puolustusvoimien valtakunnallisen paraatin jälkipalana. YLE:kin kun palautti elokuvan jälleen iltapäivään, ikärajasuosituksiakin uhmaten. Laineen version katsoin alusta loppuun nyt neljättä (vasta!) kertaa.

Juonihan on kaikille tuttu: elokuva kertoo konekiväärikomppanian vaiheet jatkosodan hyökkäysvaiheesta, kesästä 1941 aina kesän 1944 temmellykseen (Neuvostoliiton suurhyökkäys) asti. Laineen version hahmotulkinnat ja näyttelijäkasvot ovat jo vakiintuneet osaksi kansallista tajuntaa, kyseessä on ylisukupolvinen teos, olkoonkin Suomen Filmiteollisuuden tuote ja aikansa tuotanto- ja taiteellisilla standardeilla tehty.

On edelleenkin vaikea nostaa esille yhtä yksittäistä suosikkihahmoa. Tällä kertaa hilpeyttä herätti Honkajoen pedanttius, sarkasmi sekä huoliteltu suomenkielen käyttö.

Olen päätymässä siihen, että Tuntematon on omalta kohdalta ehkä se yksinkertaisin tapa virittyä itsenäisyyspäivän tunnelmaan, ohi marssien ja dokumenttien. Kyse ei ole pelkästään kansallisesta aiheesta, Suomen sodista. Linnan romaani ja Laineen filmatisointi kun esittelevät muutamassa tunnissa koko suomalaisen miehen ja kotimaisten ammattikuntien ja maakunnallisten piirteiden kirjon.

Epädramatisointia ja sodanvastaisuuttahan Linnan teos sisältää roimasti vaikka Laineen elokuvan lopussa Finlandia paatoksellisesti soikin, auringon kimallellessa petäjien välistä. Kuka tietää, ehkä kertoja sekä ”Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä” ja ”Aika velikultia” olisi tarvittu selventämään käytetty näkökulma jokaiselle katsojalle.

Nythän Tuntematonta pidetään joissain piireissä pelkästään osana kansallisen paatoksen iltapäivää ja iltaa. Aika lailla toista kuin joskus romaanista käytetty nimitys ”purnaajan sota”.

4½ / 5

IMDb

He antoivat kaikkensa (1945)

YLE Teemalla tuli lauantai-iltana allekirjoittaneelta tähän asti väliin jäänyt Ford. Kyseessä on ohjaajan kannaltakin merkkipaalu, hänen ensimmäinen varsinainen sotaohjauksensa näyttämöelokuvista. Yhdysvaltain laivaston kapteeniksi sodan aikana ylennyt, elokuvarintamalla kunnostautunut ja Midwayn taistelua ja Normandian maihinnousua tallentanut Ford oli epäilemättä oikea valinta William L. Whiten kirjaan perustuvan tarinan filmatisoinnissa.

Kuten usein, kaikki alkaa Pearl Harborista. Tällä kertaa keskiössä on pienillä mutta vikkelillä torpedoveneillä varustettu laivue, komentajanaan velvollisuudentuntoinen kapteeniluutnantti John Brickley (Robert Montgomery) ja alaisenaan muuan luutnantti, esimiestensä ylenkatsoma mutta alaistensa arvostama torpedovenekippari ”Rusty” Ryan (John Wayne). Filippiineille komennettu, alkuvaiheessa laivaston parissa väheksytty laivue saa nopeasti sisukkuutensa ansiosta juonesta kiinni ja upottaa japanilaisristeilijöitä, kuljettaa upseereita sekä välittää elintärkeitä viestejä amerikkalaisten laivasto-osastojen kesken. Loppupuolella otteeltaan realistista elokuvaa tapahtumat keskittyvät Bataanin taistelujen ympärille.

Kuten usein Fordin elokuvissa, tässäkin ovat pääosissa miehet raskaat velvollisuudet harteillaan, taistellaanhan amerikkalaisten vaikutusvallasta Tyynellämerellä. Vahva fordilainen eetos sisältää kuitenkin raskaan aiheen lisäksi myös kauniimman puolen. Elokuvan mielenmaisema aavan ulapan lisäksi on jossain tukikohdassa sijaitseva (bambu)maja, tenhoava musiikki, seuraavana aamuna koittava tehtävä sekä Donna Reedin (arvaatte kenen hahmon pikarakkaus!) silmät. Realismiin taistelukuvauksissa pyrkivä elokuva sisältää totta kai siis lyyrisen puolen, olihan ohjaaja pohjimmiltaan romantikko henkeen ja vereen. Yhtä lailla mielenmaisemaa on Ward Bond pitämässä maljapuhetta miehille paikallisessa saluunassa. Tärkeää on uppoavien risteilijöiden ja hävittäjien kustannuksella nimenomaan miesporukan välinen dynamiikka ja keskinäinen lojaliteetti kuoleman edessä.

Mielenkiintoisin taustavire elokuvassa koskee, ketäs muuta kuin pitkäaikaista yhteistyöparia Fordia ja Waynea. Ford halveksui Waynea tämän jättäydyttyä maailmansodan taisteluista ulos ja hyväksyi tämän lopulta osaksi ryhmäänsä ainoastaan painostuksen alaisena. Fordin vahvaa isänmaallista velvollisuuksiin pohjautuvaa vakaumusta kuvaa, että alkuteksteissä mainitaan näyttelijöiden mahdolliset sotilasarvot, Ford ja Montgomery tietysti mainittavimpina.

Se on Waynen kunniaksi sanottava, että mahdollisesta värväytymishalusta huolimatta rintamalle lähtöä vastaan painoivat perheellisyys sekä ennen muuta Republic-yhtiön vahva halu pitää yksi ykköstähdistään rivissä mahdollisimman pitkään. Mies keskittyikin taistelemaan japseja ja myöhemmin kommunisteja vastaan ainoastaan valkokankaalla – ja sitä hän tekikin varsin ahkerasti tulevina vuosina.

He antoivat kaikkensa on pienestä romanttisesta vireestään huolimatta illuusioton elokuva, vihollisen ollessa kasvoton ja kaukana, miesten pitäessä kiinni velvollisuuksistaan soppakeittiöissä ja pienissä haavoittuvissa veneissään. Alkuperäinen nimen käännös ”He olivat uhrattavissa” kertookin sodan johdon karun asenteen näitä miehiä kohtaan. Sodan lihamylly jauhoi kaukana kotoaan olleita miehiä palasiksi, mutta jos he kaatuivat, he tekivät sen kunniakkaasti.

4 / 5

IMDb

Viitta ja tikari (1946)

Sodan jälkeen Fritz Langin ohjaama maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuva elokuva lukeutuu elimellisesti yhteen ohjaajan suuren maailmanpalon aikana tekemien antinatsielokuvien kanssa.

Manhattan-projektissa mukana oleva ydinfyysikko, professori Alvah Jesper (Gary Cooper) värvätään strategisen palvelun (OSS) toimesta Euroopan retkelle paljastamaan saksalaisten atomipommiprojekti ja edesauttamaan sen estämistä. Ensin retki suuntautuu puolueettomaan mutta Gestapo-agenttien soluttamaan Sveitsiin tiedepiireissä tutun, saksalaisille työskentelemään joutuneen tutkijan paettua sinne, kaiken kulminoituessa lopulta värikkäisiin vaiheisiin akselivalta-Italiassa. Eurooppaa hallitsevat fasistit kiristävät joka puolella maailman älykkäimpiä keksijöitä ja tiedemiehiä näiden heikkouksilla, pakottaen tieteen palvelemaan julmia tarkoitusperiä. Italiassa Alvah tutustuu myös viehättävään vastarintataistelija Ginaan (Lilli Palmer).

Kahteen eurooppalaiseen maahan keskittyvä skitsofreeninen, vastavakoilun pelkoon pohjautuva tunnelma on valjua Langia ja jännityksen symbolit jo niin nähtyjä, lukoissa pyörivine avaimineen ja karkailevine kissoineen. Honteloksi tiedemieheksi Cooper tappelee kuin pakkotilanteeseen joutunut Bruce Lee, antaen fasisteille karatea ja kuristusotetta.

Mielenkiintoa keskinkertaiseen trilleriin tuo atomisota tarinan aineksena ja nimenomaan tekoajankohdan ajankuvana. Kauhun tasapainon lujittuessa kylmän sodan alettua ei atomisotaakaan sopinut enää pitää itseisarvoisena pahana, ”kunhan pommi on vain meidän hallussamme” (OSS:n miehen sanoin).

Pienenä triviatietona mainittakoon, että sota-aikaisissa filmeissä oli amerikkalaisten sensuuriviranomaisten toimesta kielletty OSS:n mainitseminen, Langin filmissä se oli jo mahdollista.

3 / 5

IMDb

Sofien valinta (1982)

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta käynnistäni Auschwitzin keskitysleirissä, mikä tapahtui ainejärjestön retkellä Puolaan. Keväisessä Oswiecimissa, puiden ollessa silmuilla ja paikoin lehdessä, oli vaikeaa mieltää leirien olleen häikäilemättömän massamurhan toteutuspaikka kuusikymmentä vuotta aiemmin.

Yhdysvalloissa on tuotettu useita elokuvia Holokaustista selvinneiden näkökulmasta, aina Lumet'n erinomaisesta Panttilainaajasta (1964) lähtien. Selviäminen (arvan tai omien ansioiden kautta) kuoleman leireiltä näkyi väistämättä ihmisten arkielämässä loppuun asti. Huomioon ottaen juutalaisten säätiöiden ja Hollywoodin isot rahapinot, on jopa pieni ihme että elokuvia ei olla tehty aiemmin ja enemmän. Oli Lähi-Idän konfliktista mitä mieltä tahansa, yhden kansanryhmän järjestelmällinen hävitys Kolmannen valtakunnan toimesta on kiistämätön toisen maailmansodan fakta. Holokausti toi mukanaan poliittiseen puheeseen rasismi-diskurssin.

Alan Pakula ohjaa yleensä näyttelijävetoisia elokuvia, niin nytkin. William Styronin samannimiseen novelliin perustuvaa, 1940-luvun loppuun sijoittuvaa elokuvaa olisi vaikeaa kuvitella ilman nimipääroolissa olevaa, Oscar-palkittua Meryl Streepia (huolimatta siitä, että Styron oli kuvitellut Sofien rooliin Ursula Andressia!). Sofie on Holokausti-selviytyjä, ja Yhdysvaltoihin tultuaan heikossa kunnossa oleva kolmekymppinen nainen päätyy Amerikan juutalaisen Nathanin (loistava Kevin Kline) hoivaan Brooklyniin. Nathan on (kertomuksensa mukaan) biologi ja paljastuu ennen pitkää Holokausti-maanikoksi, kerätessään todistusaineistoa kansanmurhasta ja tentatessaan Sofielta, miksi juuri hän pelastui kuolemanleiriltä. Tarina alkaa kertoja, kirjailijanalku Stingon (Peter MacNicol) saapuessa Etelän mailta New Yorkiin kirjaprojektinsa puitteissa. Stingo päätyy vuokralaiseksi samaan taloon pariskunnan kanssa ja ihastuu ennen pitkää molempaan osapuoleen, näiden eläessä elämäänsä kuin päivä kerrallaan.

"Don't you see, Sophie? We're dying." -Nathan

Sofielle ja Nathanille - jotka ovat riippuvuussuhteessa - on käynyt niin kuin monille rappioalkoholisteille: elämän osasten ollessa levällään on kaksi vaillinaista ihmistä löytänyt toisensa. Heillä on kuitenkin keskinäisiä salaisuuksia. Sofien hauras käytös saa lopulta selityksensä Stingon alkaessa tentata tämän menneisyyttä. Lopulta katsoja saa myös tietää otsikon mukaisesta, häntä vainonneesta valintatilanteesta.

Streepin esitys menee elokuvahistorian suurimpien roolitöiden joukkoon. On vaikea keksiä tunnetiloja, joita Sofie ei käy elokuvassa läpi. Hän iloittelee Nathanin ja Stingon kanssa Coney Islandilla niin kuin muutkin vapaapäiväänsä viettävät jenkit. Hetkeä myöhemmin hän tuijottaa tyhjyyteen, selittäessään professori-isänsä kohtaloa natsien käsissä. Lopulta - takaumien kautta - näemme hänet mm. kuuluisan Rudolf Hössin seurassa, kuihtuneena leiritettynä puolalaisnaisena. Roolisuoritus on metodinäyttelemistä parhaimmillaan. Loputtomien tunneskaalojen lisäksi Streep opetteli elokuvaa varten puolan ja saksan kielen, mm. tuodakseen oikeat aksentit jenkkipuheeseensa.

Klinen karismaattisesti esittämä skitsofreeninen mutta sympaattinen Nathan on eri tavalla rikki. MacNicol jää vääjäämättä Streepin ja Klinen roolitöiden varjoon, Stingon kaksikymppisen hahmon ollessa monin paikoin ärsyttävän pikkuvanha viisastelija. Hänen rakkautensa voimakasta mutta luulosairasta Nathania kohtaan on ihailevaa, Sofieta kohtaan taas alusta lähtien romanttista. Pakulan kunniaksi on muiden ansioiden lisäksi sanottava, että hän osaa jättää tilaa näyttelijöille.

Sofien valinta on luultavasti katsottava useaan kertaan löytääkseen siitä kaikki Styronin ja Pakulan hakemat vivahteet. Lähtemättömän jäljen elokuva jätti jo ensimmäisellä kerralla. Coney Island ja Sofien kielikurssit ovat ulkopuolista maailmaa, 1940-luvun lopun hyvinvoivaa Amerikkaa. Kaksi ihmistä Brooklynissa elävät kuitenkin kuin kuplassa. Hyvinvoiva ulkokuori yhteiskunnassa kätkee sisäänsä lukuisia kertomuksia inhimillisistä kauheuksista. Suuresta amerikkalaisesta kertomuksesta huolimatta jotain he ovat joutuneet luovuttamaan.

Kuten kuvankaunis Sofie kertoo Stingolle, hän ei traumojensa takia koskaan tule enää elämään normaalia amerikkalaista elämää. Sofien valinta herättää ajattelemaan yksilön roolia suurten koneistojen jauhaessa historiaa eteen päin. Äärimmäisessä hädässä tehdyt valinnat jäävät lopulta osaksi omaa psyykeä, oli alkusyy mikä tahansa.

5 / 5

IMDb

Hurrikaani (1980)

Pearl Harbor –teema motivoi katsomaan aiheeseen liittyvän scifi-iloittelun.

Don Taylorin viimeisessä elokuvassa vuonna 1980 Hawaijin läheisyydessä seilaava Yhdysvaltain laivaston USS Nimitz - lentotukialus joutuu eriskummalliseen myrskyyn, aluksen miehistöineen ja koneineen siirtyessä tämän jälkeen Japanin hyökkäystä edeltävään hetkeen, kuudenteen joulukuuta 1941. Ymmärrettävän paskahalvauksen ja hämmennyksen jälkeen aluksen kapteeni Yelland (Kirk Douglas) joutuu päättämään, sekaantuako modernilla sotakalustolla historian kulkuun. Martin Sheen näyttelee aluksella Puolustusministeriön laskuun vierailevaa tarkastajaa.

 "Today is December 7, 1941... I'm sure we are all aware of the significance of this date in this place in history. We are going to fight a battle that was lost before most of you were born. This time, with God's help, its going to be different... Good Luck!" -Yelland miehistölle

Elokuva tuotettiin Peter ”Kirkin poika” Douglasin toimesta kiinteässä yhteistyössä laivaston kanssa. Visuaalisesti antoisimmillaan filmi onkin F-14 Tomcatien ja muiden koneiden askarrellessa eri suuntiin lentotukialuksen pinnalta, USS Nimitzin miehistön ollessa lukuisissa sivuosissa. Ei ihme, että laivasto käytti elokuvaa myöhemmin värväyspätkänään. Tottahan Tomcat ilmataistelussa Zeron kanssa on päräyttävää katsottavaa, vaikka kyseessä onkin taas kerran Harvard-kopio!

Itse juoni tuntuu jäävän valitettavasti aluksen ja konekaluston varjoon, vaikka äärettömän kiinnostava onkin. Laivan toimet kun vaikuttavat aktiivisesti historian kulkuun. Fiktiivisen senaattori Chapmanin (Charles Durning) ja tämän naissihteerin pelastaminen merestä on muuttaa historian kulkua, koska mulkvistin oloinen mies on (vastoin historian tosiasioita) elossa selvittyään vahva ehdokas Rooseveltin seuraajaksi. Itse asiassa laivan upseerit antautuvat hieman liiankin herkästi Einsteinin aikaulottuvuuksia ja vaihtoehtohistoriaa koskeviin keskusteluihin. No, annettakoon se muutenkin raflaavalle elokuvalle anteeksi.

Poikamainen, mukiin menevä seikkailu ei tavoita aivan saman vuosikymmenen Paluu tulevaisuuteen –trilogian tasoa viihdyttävyydessään, mutta eriskummallisuudessaan elokuva on jonkin sortin kulttiklassikko!

3½ / 5

IMDb

Tora! Tora! Tora! (1970)

Toinen kesäloman ilmailuleffa on parhaasta mahdollisesta päästä lajityypin elokuvia. Tosin lentokoneet sisältyvät vain kaikkien tuntemaan historiaan jääneeseen ratkaisuun. Olen nähnyt Tora! Tora! Tora! :n viimeksi 22.5.2009.

Foxin legenda Darryl F. Zanuck halusi Atlantin valli murtuu (1962) –elokuvan jälkeen purkaa elokuvakankaalle totaalisella tavalla Yhdysvaltain historian traagillisen hetken, Pearl Harborin katastrofin 7. joulukuuta 1941. Elokuvaa pidetään monen arvioijan toimesta yhä lähes-dokumentaarisena kuvauksena Japanin hyökkäyksen vaikuttimista, synnystä ja jenkkien silloisesta tilanteesta Hawaijilla, olihan elokuvan synnyssä mukana koko joukko aikalaisia, mm. hyökkäyksen pitkälti suunnitellut Minoru Genda. Filmissä seurataan rinnakkain japanilaisten valmistautumista ja yhdysvaltalaisten varautumista hyökkäykseen.

Pitkän aikaa historian kirjoituksessa syy tragediasta kaadettiin Tyynenmeren laivaston komentajan, amiraali Kimmelin (Martin Balsam) ja armeijan kenraaliluutnantti Shortin (Jason Robards) niskaan. Elokuva jättää tilaa vaihtoehtoiselle jälkitulkinnalle: Rooseveltin hallitus, sekä johtavat kenraalit ja amiraalit, halusivat USAn mukaan sotaan omia tarkoituksia palvellakseen. Tämän vuoksi he estivät tiedon pääsemisen Pearl Harborin sotajohdolle. Kimmel, Short ja kumppanit saavat elokuvassa lopulta ilmeisen oikeudenmukaisen käsittelyn, riippumatta siitä, pitävätkö salaliittoteoriat paikkaansa. Varsinkin Shortin päätös keskittää P-40:t ja muu ilmakalusto yhteen paikkaan kentälle – altistaen ne Japanin ilmaiskulle - tuntuu jälkeen päinkin varsin jästipäiseltä.

Elokuva on rakennettu hyvän trillerin tavoin, otteeltaan tasapuolisesti ja analyyttisesti. Kaluston realistisuudesta ja teknillisistä yksityiskohdistahan voidaan aina keskustella, etenkin amiraali Yamamoton (Sô Yamamura) lentotukialusten ja Zerojen (oikeammin Jämilläkin tänä kesänä nähtyjä Harvardeja) suhteen. Erikoistehosteissa ei Fleischerin elokuvassa olla säästelty: P-40 –hävittäjien lasikuituiset replikat räjähtelevät kentille komeasti ja Tyynenmeren taivaalla etenevät torpedokonemuodostelmat hivelevät silmää!

Elämää suurempia näyttelijäsuorituksia elokuvassa ei nähdä mutta sitä vastoin kyseessä on hyvin rakennettu, komea ja aidosti kiinnostava, sopivasti historian tutkijan hampaan koloon asioita jättävä parituntinen trilleri.

"I fear all we have done is to awaken a sleeping giant and fill him with a terrible resolve." -Admiral Yamamoto

4 / 5

IMDb