Viimeinen ajo (1956)

Preerialla laiduntavat biisonit ovat olleet lännenelokuvien ilman kiinteää asutusta olevien maiden peruskuvastoa alusta lähtien. Yhdysvaltain alkuperäisväestö, intiaanit, metsästivät eläimiä vain elääkseen ja käyttivät saaliin kokonaan.

Valkoisen väestön ilmaantuessa länteen ja etenkin rautatien tultua käyttöön, vuodan eli käsittelemättömän nahan ja lihan kysyntä kasvoi ja kauemmas vienti mahdollistui kiihdyttäen metsästystä 1860-luvulta eteen päin. Vuonna 1887 amerikanbiisoneita laskettiin löytyvän ainoastaan 541 yksilöä! (lähde: Wikipedia)

Milton Lottin novelliin perustuva Richard Brooksin elokuva "Viimeinen ajo" satuloi hevosen, karauttaa preerialle ja pureutuu käsistä lähteneeseen biisonin metsästykseen lännenfilmin formaatissa. Tapahtumat sijoittuvat 1880-luvun luoteis-Yhdysvaltoihin, metsästyshulluuden viimeisiin aikoihin.

Filmi täydentää mielenkiintoisella tavalla aukkoa amerikkalaisen westernin aihepiirivalikoimassa, sisältäen nimenomaan metsästäjänäkökulman tarinankerronnassa.

Jo biisonin ampumisen kertaalleen jättänyt Sandy McKenzie (Stewart Granger) lähtee, eläinten tallattua hänen karjansa, turhautuneena vielä kerran touhuun mukaan. Tähän hänet houkuttelee eläinten (ja intiaanien) tappamisesta nautintonsa saava Charlie Gilson (Robert Taylor), luvaten kovaa rahaa biisoninvuodista.

Mukaan lähtevät kokenut nylkijä Woodfoot (Lloyd Nolan) sekä puoliverinen Jimmy O'Brien (Russ Tamblyn). Mukaan otetaan ennen pitkää myös Gilsonin luodeista eloon jäänyt intiaanityttö ja tämän lapsi. Verinen retki huipentuu ja ristiriidat kärjistyvät, kun intiaanien pyhänä pitämä valkoinen buffalo kaadetaan..

Elokuvassa vallitsee kauttaaltaan nihilistinen ilmapiiri, onhan filmi tavallaan valkoisen miehen tapainturmeluksen paraatimarssi. Brooksin elokuva on inhorealistisimmasta päästä ajan Cinemascope-westerneitä, esitellen lahtaamisen rationaalisena preerian ansaintakeinona ja - varsinkin Gilsonin tapauksessa - harrastuksena ja fetissinä.

Robert Taylor tekee elämänsä roolin kylmäverisenä, itseriittoisena, rasistisena ja naisia esineellistävänä biisoninmetsästäjänä. Hän tuntuu halveksuvan kaikkea elollista, kaksijalkaisista tovereista lähtien. Kaukana ovat siis miehen sankariroolit naisten naurattajana. Muut hahmot suhtautuvat varauksellisemmin kaatamiseen, tuoden jopa keskustelussa esiin biisonien kannan supistumisen.

Elokuvan biisoninkaatokohtaukset ovat ainakin osin aitoja, kuvattiinhan filmiä hallituksen biisonireservaatissa. Kyseessä oli tässä tapauksessa normaalikäytäntöihin liittyvä kannan harventaminen.



3½ / 5

IMDb

Näin valloitettiin Villi Länsi (1962)

Useamman legendaarisen ohjaajan yhteisteos, MGM:n Näin valloitettiin Villi Länsi jäi vuosia sitten kesken omalta kohdaltani ja nyt, vuosia myöhemmin, oli aika palata elokuvan pariin sen löydyttyä Hyvinkään kaupunkirjaston hyllystä.

Kyseessä on sukupolvet ylittävä tarina Yhdysvaltain lännen tutkimisesta, uudisraivaamisesta ja asuttamisesta 1800-luvun alusta vuosisadan loppuun. Kuvaus sisältää niin kultarynnäkön, sisällissodan kuin rautateiden rakentamisen intiaanien maille. Tähtikasti on vaikuttava: James Stewart, Henry Fonda, John Wayne, Gregory Peck, Lee J. Cobb, Karl Malden, Eli Wallach.

Elokuvan rakenne on episodimainen ja pääosa hahmoista esiintyy vain yhdessä katkelmassa. Kalliin ja suurella vaivalla tehdyn Cinerama-eepoksen status teknisenä saavutuksena menee elokuvan sisältöarvojen edelle. Kyseessä oli järjestyksessä toinen ei-dokumentaarinen Cinerama-panoraamatekniikalla tehty draamafilmi ja viimeinen kolmella kameralla yhteistyönä tehty standardin elokuva.

Taustalla Cineramassa oli elokuvateollisuuden aiheellinenkin huoli TV:n läpimurrosta ja yleisökadosta: elokuvayleisö tuli saada pysymään teattereissa visuaalisesti näyttävillä eepoksilla. Tekniikan vanhanaikaisuus näkyy selvinä kahtena pystylinjana myös restauroidussa DVD-versiossa. Toki hahmojen ja etenkin horisontin vääristyminen kaksiulotteisessa TV-ruudussa ei varmastikaan tee oikeutta elokuvan aikalaiselämykselle oikeassa elokuvateatterissa.

Itse elokuvalla on epäilemättä arvonsa lännen tapahtumien kattavana jälkirekonstruktiona vaikka kovin keskinkertainen maku filmistä jääkin, hahmot ja tarinat kun eivät ehdi kehittyä alkua pidemmälle. Eniten tykkäsin elokuvan viimeisestä episodista, Eli Wallachin porukan yrittäessä ryöstää arvokasta junakuljetusta. Lopputulos on kerrassaan näyttävää jälkeä eikä kalustossa ole säästelty.

3 / 5

IMDb

Saaliinjako (1958)

Joulunajan toinen western osoittautui merkkipaaluksi omalla kohdalla. Olen antanut nyt lopullisesti periksi nykyajalle ja mukavuudenajalle. John Sturgesin MGM:lle ohjaama länkkäri on ensimmäinen elokuva, jonka olen seurannut kännykästäni junamatkalla. Toisaalta, välinehän ei ole sen kummempi kuin kuvaputki- tai littuteeveekään. Aidot filmielokuvat täytyy katsoa aitoina filmielokuvina toisaalla, silloin kun siihen avautuu mahdollisuus.

Sturges oli yksi munakkaiden äijäelokuvien kuninkaista 1950- ja 1960-luvuilla ja testosteronia valkokankaalle (tai kännykälle) uhkuu myös vuonna 1958 ohjattu filmi. Clint Hollisterilla (Richard Widmark) ja Jake Wadella (Robert Taylor) on yhteinen paita ja peppu –tyyppinen lainsuojatonmenneisyys. Pankkien ja muiden laitosten ryöstely jäi Waden lähdettyä lätkimään, liikaa miehelle olleen viimeisen keikan jälkeen. Pikkukaupungin sheriffiksi päätynyt mies on kuitenkin kiitollisuudenvelassa Hollisterille ja vapauttaa tämän naapuripaikkakunnan sellistä vanhaa toveria uhanneen hirttotuomion edellä.

Miesten lopullista eroa varjostaa vain yksi kysymys: missä on Waden kätkemä viimeisen yhteisen keikan ryöstösaalis? Välikappaleeksi asiaan joutuu myös Waden vaimo (Patricia Owens). Pitkä matka kohti viimeistä etappia alkaa, Clintin enemmän tai vähemmän rasittavien miesten säestäessä päämiehensä aikeita.

Merkittäväksi paikaksi visuaalisesti erittäin näyttävän elokuvan tarinankulussa osoittautuu paikallinen autio aavikkokaupunki. Länsi oli täynnään tilapäisten ryntäysten ja elinkeinojen synnyttämiä pikkukyliä joiden kohtalo oli päätyä tuulen pieksämiksi autiokyliksi. Sturges käyttää loistavaksi hyväkseen kaupungin rajallisen rakennuskannan niin komanssihyökkäyksessä (epäuskottavaa luokkaa kökköydessään) kuin lopussa siintävässä välienselvittelyssäkin.

Kuten usein muulloinkin, lopulta varsin keskinkertaisen westernin pelastavat karismaattiset pääosanäyttelijät. Richard Widmarkilla oli kaksikosta enemmän näyttelijänlahjoja – tosin tässäkin hän on ajautunut melko tyypilliseen niljakkeen rooliin. Tosin syvältä hänestä löytyy myös suoraselkäisyyttä, vähintäänkään ”kaveria ei petetä”. Robert Taylor kävelee roolin läpi, mutta tekee sen jälleen kerran hänelle tyypillisesti: uskottavasti.

3½ / 5

IMDb

Puoliverinen (1960)

Tässäpä jo toinen lännenelokuva putkeen samasta teemasta, kahden kulttuurin – valkoisten ja intiaanien – yhteen törmäyksistä 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa. Don Siegelin elokuvan voi katsoa totta kai sekä Elvis –elokuvana (ei juuri katselukokemuksia) että westerninä. Alkujaan Foxin levittämästä elokuvasta kaavailtiin filmiä Brandolle tai Sinatralle Elviksen sijasta, kaikki kovia tähtiä vuosikymmenen vaihteessa.

Tarina Burtonin perheestä sijoittuu – kuten jo kerrottua – keskelle intiaanien ja valkoisten reviirisotia. Perheen pään, Samin, toinen vaimo Neddy on intiaani ja heidän poikansa Pacer (Presley) sitä kautta puoliverinen. Kun naapuruston perhe tapetaan kiowa-intiaanien toimesta, kehoitetaan Burtoneitakin (aseen piippuja heilutellen) valitsemaan puolensa. Samin ja Neddyn saatua kahnauksissa surmansa valitsee Pacer eri puolen kuin täysin valkoinen velipuolensa Clint.

Elvis on valkokankaalla ennen muuta läsnä. Hänen olemuksensa on rauhallinen ja tyyni kuin hän olisi täysin sinut itsensä kanssa. Legendan musiikkinumerot jäävät elokuvassa kahteen eli pääpaino on draamassa. Elokuvalla onkin vahva sivuosaesittäjäkaarti, mm. Dolores del Rio äiti Neddyna. 

Burtonin perhe on kuin esimerkkiperhe 2000-luvun monikulttuurisuusmainoksesta moninaisuudessaan eli helppo pohja traagiselle tarinalle. Kahden veren sekoittuminen sai pahimmillaan 1870-luvun lännessä aseet laulamaan, nyt länsimaissa jäädään useimmiten hyväksynnän tai pahimmassa tapauksessa sanailun mielipahan tasolle. Puoliverisen ajoittain kuohahtava toiminta on ehtaa Siegelia ja cinemascope-kuvaus kaunista.

"I saw the... flaming star of death.."

Elokuvan ylle jää leijumaan hieman päälle liimattu kohtalonomaisuus. Intiaaniveri – jota Elvikselläkin elokuvassa on – haistaa kuoleman läheisyyden.

3½ / 5

IMDb

Leppymättömät (1960)

Kirjaston DVD:n lojuttua nurkissa yhden muuton ja muutaman viikon ajan oli vuoro antaa tilaisuus yhdelle näkemättömälle John Hustonille. Ohjaajan ansioista huolimatta myönnän olleeni epäileväinen romanttista westerniä kohtaan: lintumainen Audrey Hepburn sopii paremmin urbaaniin kaupunkiin kuin Texasin kesyttömiin maisemiin. Leppymättömät oli tiettävästi Hustonin vastaveto yhtä lailla eurooppalaisen väestön ja intiaanien välejä käsitelleelle vahvasävyiselle John Fordin Etsijöille (1956). Molemmat olivat alkujaan Alan Le Mayn käsialaa.

Tarina alkaa mystisen, miekkaa heiluttelevan ratsastajan ilmestyttyä Zacharyjen karjatilalle sisällissodan jälkeisessä Texasissa. Kaikki kulminoituu perheen tyttäreen: Rachel Zachary (Hepburn) syntyi intiaanina, mutta hänet adoptoitiin salaa valkoiseen perheeseen. Rachelin todellisen alkuperänsä paljastuttua tulee hänestä julman rasismin kohde. Intiaanit (Rachelin veli) haluavat hänet takaisin ja valkoiset (mukaan lukien veli, jota näyttele Audie Murphy) nähdä hänet kuolleena – ja hänen ainoa toivonsa on Ben-velipuoli (Burt Lancaster), jonka on valittava puolensa taistelussa kiintymyksen ja juoksuhautojen välillä. Lillian Gish on hauras mutta lopulta perkeleellistä voimaa suoltava äitimuori.

Panavisionilla kuvattu western on Hustonia komeimmillaan, kameran esitellessä hahmoja jylhinä alaviistosta, leikkausten ollessa (IMDb) keskimäärin 9 sekunnin pituisia. Eikä elokuva käytännössä häviä Fordin elokuvan ehdottomuudelle tunnelmassaan. Benin taival on katkeransuloinen yhden miehen kiirastuli taistelussa naisesta, jota hän lopulta rakastaa. Intiaaneihin hän suhtautuu vähemmän ennakkoluuloisesti kuin monet muut, joille veri on vettä sakeampaa. Hustonin länsi on illuusioton taistelu elintilasta aikana, jolloin rajat ihmisryhmien välillä olivat vielä monin paikoin piirtämättä. 

John Huston inhosi elokuvaansa, Hepburnin loukkaannuttua pahasti hevosonnettomuudessa ja saatua hieman myöhemmin keskenmenon. Minä sen sijaan rakastuin - paitsi Hepburniin hevosen selässä, myös maisemaan (Zacharyn talo korkean taivaan alla) ja moniin raastinraudan kautta tulleisiin hahmoihin.

Joseph Wisemanin totuutta tuova ratsastaja menneisyydestä on kieltämättä myöhemmin moneen kertaan nähty ja kliseinen, mutta sopii Hustonin kuvastoon kuin poltinmerkki karjaan konsanaan. Lopun tulitaistelu on ehkä kuitenkin aavistuksen liian ylimitoitettu.

4 / 5

IMDb

Urhojen tie (1939)

Supervuonna 1939 ensi-iltaan tullut Cecil B. DeMillen historiallinen western Urhojen tie on eeppinen kaikissa suhteissa, niin aiheensa puolesta (kansakunnan yhteen kasvaminen rautateitse) kuin tuotannoltaan.
Paramountin elokuvan ensi-illan sanotaan olleen suurin siihen astisista, sisältäen paraateja, radiolähetyksiä ja juhlajunia.

Ehkä absurdeimpana yksityiskohtana mainittakoon, että elokuvassa nähty viimeinen mantereen ylittävän rautatien naula oli todellinen 10.5.1869 käytetty kultanaula joka lainattiin tuotantoyhtiölle Stanfordin yliopistosta.

Kuten arvata saattaa, elokuva sitoo historiaa ja fiktiota viihdyttäväksi paketiksi. Lincolnin allekirjoittaman suunnitelman mukaisesti Union Pacific -rautatie on tarkoitus jatkaa aina Kalifornian rajalle asti, jossa sen on määrä kohdata Tyyneltä mereltä itään tuleva Pacific-rautatie.

Unionin rautatien rakentaminen suunnitelman mukaisesti ei ole kaikkien Washingtonin intressiryhmien halun mukaista. Miljonääri Asa Barrows palkkaakin kätyreitään (johtajanaan vakiopahis Brian Donlevy Sid Campeaun roolissa) estämään rakennustöiden sujumisen lännessä. Rautateille työskentelevällä Jeff Butlerilla (Joel McCrea) on täysi työ pitää työmaa rauhallisena Campeaun porukan rellestäessä. Länteen päin rautatien mukana on matkalla myös kiskoilla kasvanut voimakastahtoinen Mollie Monahan (Barbara Stanwyck). Draaman jännite syntyy Mollien, Campeaun alaisen Dickin ja Jeffin välisestä kolmiodraamasta. Dick ja Jeff kun ovat vielä tovereita sisällissodan ajoilta, nyt tosin olosuhteiden pakosta vastapuolilla.

Kyseessä on nautittava kaksituntinen paketti studiowesternin kulta-ajoilta, varsinkin sittemmin hienosti restauroituna versiona. Elokuvan tuotantoarvot ovat kohdillaan, kuten DeMillen elokuvissa kuuluukin: joukkokohtaukset ovat suuria, rautahevot hienoja ja kaikkea tuntuu leimaavan historian vääjäämätön eteen päin meneminen. Campeaun porukka on vain väistämätön paha kansakunnan kehityksen tiellä.

Mikään kuolematon western ei Urhojen tie ole, johtuen jo alkuasetelmasta, jossa roolihenkilöiden kohtalokkaat vaiheet ovat melkoisen päälleliimattuja elokuvan synnyn takeena olleen historiallisen kehyksen sisällä. Lännen viiteryhmät esitetään aikansa kuvana yhä kliseisinä kimppuina. Junan kimppuun hyökkäävät intiaanit ovat raakoja ja isoja lapsia päästessään käsiksi idästä tulevien aarteiden kimppuun ja sovitellessaan korsetteja hevosille.

3½ / 5

IMDb

Eränkävijäin kuningas (1951)

Suurin osa länkkäreistä on sijoittunut asutuksen alkuaikoihin lännessä tai lain ja laittomuuksien kädenvääntöihin erämaihin syntyneissä kaupungeissa. Siksi on aina virkistävää nähdä 1800-luvun alkuun sijoittuva uudisraivaajawestern, oli sitten kyse kuinka keskinkertaisesta teoksesta vain.

William A. Wellmanin elokuvan ansioita ovat kieltämättä maisemat: myöhempään Missouriin sijoittuva erämaatarina on kuvattu jylhissä Coloradon maisemissa, mikä ajan Technicolor-kaluston raskauden huomioon ottaen lienee ollut sekin jo pelkästään Clark Gablen veroista sankaria vaatinut teko. Tarina käsittelee turkismetsästäjien ja mustajalkaintiaanien välistä rajankäyntiä erämaaseuduilla ja on kerrottu pääsankari Flint Mitchellin (Gable) pojan näkökulmasta.

Elokuvan intiaaneilla on, moniin aikakauden westerneihin verrattuna, inhimillinen ja järkevä toimintakulttuuri, unelmia ja aatteita. Wellmanin elokuva aloittikin uutta kansatieteellistä lähestymistapaa aiheeseen yhdessä Viimeisen Apassin (1954) ja Katkaistun nuolen (1950) kanssa. 1950-luvun oireena tosin alkuperäisasukkaita – mustajalkoja – esittävät käytännössä pelkästään meksikolaiset näyttelijät, kärjessä Ricardo Montalban nuorena ja kärkkäänä päällikkö Rautapaitana.

Dokumentaarisen vivahteen vastapainona Clark Gablen tähtikarismaa ei tarpeeksi hyvin hyödynnetä elokuvassa, vaikka hän nuorta intiaanivaimoa piteleekin kevyen tottuneesti sylissään. Lopulta tässäkin elokuvassa, intiaaniasian mukaan ottamisesta huolimatta, on kyse americanan ja jännittävän uudisraivaajamenneisyyden rakentamisesta, mitä kertojaäänen mukaan ottaminen yhä vahvistaa.

Hauskimpia kohtauksia on tiipiikohtaus, jossa humaltunut Gable saa vastaansa erinäisiä tiipiin kalusteita tullessaan laittamaan avioliittoaan käytäntöön. Pienen uintiretken ja siistiytymisen jälkeen herrasmies-Flintiä onnistaakin paremmin ja hän saa hyppysiinsä suorastaan palvovan intiaanitytön.

3 / 5

IMDb

Chaton maa (1972)

Michael Winnerin ja Charles Bronsonin ensimmäinen yhteistyö käynnistyy rautaisella tahdilla, kun Bronsonin mestitsi Chato joutuu itsepuolustuksena tappamaan tätä selkään saluunassa tähtäilevän kaupungin sheriffin. Aikaa elokuvasta on tässä vaiheessa kulunut minuutti 39 sekuntia. Loppu elokuvasta kuluukin kapteeni Quincey Whitmoren (jo valmiiksi auringon polttamalta näyttävä Jack Palance) possen ajaessa karkulaista takaa läpi karun intiaanimaan, Bronsonin viritellessä myöhemmin Väkivallan vihollisista tuttuja ansoja uusille ”ystävilleen”.

Chatoa ei henkilönä elokuvassa liiemmin esitellä, tiedetään vain että hänellä on intiaanivaimo, jonka takaa-ajajat raiskaavat. Pääosassa on pikemminkin karu, kuiva ympäristö, joka laittaa Quinceyn kumppaneineen kokemaan ennen kuulumatonta selviytymiskamppailua – melko nopeasti nimenomaan altavastaajina. Kaikki tapahtuu totta kai 1970-luvulle luonteenomaisen jousimusiikin siivittämänä. Tarinalle luo leimansa myös ennen muuta intiaanien pitäminen ali-ihmisinä takaa-ajajien taholta – kapteeni tuntuu ymmärtävän karkulaista porukasta kaikkein parhaiten.

Elokuvan anteliaasta luonnonkuvauksesta ja viihdyttävyydestä (juntit saavat taas ansionsa mukaan) huolimatta elokuva jää lopulta melko tavanomaiseksi tarinaksi käsistä lähtevästä kostoretkestä.

3 / 5

IMDb