maanantai 27. heinäkuuta 2015

Hilja, maitotyttö (1953)

Muistan Anneli Saulin ennen muuta olleen se näyttelijätär, joka oli korkeampi kuin Kuningas itse. Tarinan mukaan kun tangovirtuoosi Olavi Virran tuli pitää lisäkorkoja elokuvassa Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) vastatakseen Saulia pituudessa. Kaikkea turhaa sitä päähän jää elämäkertoja lukiessa. 

No, 1950-luvun elokuvayleisölle Anneli Sauli oli ennen muuta Hilja, maitotyttö. Elokuvan alussa kesäyön hämärässä vaeltava nuori neito kuuluu elimellisesti kauniiseen ympäröivään luontoon, mutta rauha rikkoutuu kun himokas talon isäntärenki Kalevi (Tauno Palo) sattuu paikalle ja ajaa Hiljan pakoon aittaan. 

Tapahtumat jatkuvat takaumina, aitassaan olevan tytön tuijottaessa kädessään olevaa piirrosta ja muistellessa rakkauttaan, kesävieras Yrjöä (Saulo Haarla) jonka kanssa hän koki puhtaan ja viattoman rakkauden. Kalevi sitä vastoin näkee aistillisen tytön vain lihallisesti ja raiskaa tämän, Hiljan yrittäessä pestä tahrautunutta kunniaansa tämän jälkeen järvessä.

T.J. Särkän ohjaama Hija, maitotyttö on vahvaa Linnankoskea sovitettuna valkokankaalle. Alun kertojanääni jää visuaalisen maalaisyön, luonnon ja ihmisvartaloiden esiinmarssin jalkoihin. Elokuvassa on paikoin hyvin vähän dialogia ja tältä osin – ja kuviensa kaikenkertovuuteen – se on verrattavissa mykkäkauden maalaiselämänmuodosta kertoviin klassikoihin (Auringonnousu, 1927). 

Elokuva sai melko kehnot aikalaisarvostelut: vapauden ottaminen alkuperäisteoksesta sekä Anneli Saulin avujen esittely olivat päällimmäisiä kritiikin aiheita.

Allekirjoittaneeseen blogistiin elokuva jätti kuitenkin vahvan jäljen. Ylidramaattisuudessaankin se on taitava klisee, jonkinlainen aivan liian latautunut kiteymä kaikesta siitä eroottisuudesta ja alkukantaisuudesta jota elokuvien suomalaiseen maalaismaisemaan sisältyy. Ei maalaispoika ja elokuvan ystävä voi olla tähän rakastumatta!

4 / 5

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Ennen keskiyötä (1983)

Väkivallan vihollinen –sarjan kakkososan jälkeen Bronson esiintyi kovanaamana J. Lee Thompsonin rikostrillerissä, joka keskinkertaisuudestaan huolimatta on on kerran katsottava yhdistetty rikostutkintaelokuva ja sarjamurhaaja-slasher.

Bronson näyttelee Leo Kessleriä, Los Angelesin poliisilaitoksen etsivää, joka pääsee nuoria naisia veitsillä teurastavan sarjamurhaajanilkin jäljille. Paskiainen on myös hänen tyttärensä perässä. Suurin pulma tässä vaiheessa vain on, että syyllisen tietäminen periaatteessa ei riitä ja tämän lukkojen taakse saaminen ei onnistu oikeusjärjestelmän puitteissa. No, bronsoninsa katsonut elokuvafani ehkä tietääkin, kuinka tarina tästä etenee.

Tosimaailman hoitajatapoista alkuideansa saanut filmi seuraa limittäin rikostutkinnan etenemistä ja alusta lähtien myös murhaajan työskentelytapaa. Kaikilta piirteiltään keskinkertainen omankädenoikeuteen luottava vigilante-elokuva (asenteellisella lopulla) muistetaan varmasti parhaiten munasillaan hyppivästä sarjamurhaajasta. Itse asiassa kuvittelin elokuvaa katsoessani tämän nakuilun tappoja suoritettaessa olevan lähinnä itsensäpaljastamisperversio, mutta ilmeisesti murhaaja ei käsikirjoituksen mukaan vain halunnut liata vaatteitaan vereen. Filmi sai ensi-iltansa pari vuotta ennen DNA-tekniikan käyttöönottoa rikostutkinnassa.

3 / 5

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

New York, New York (1977)

Martin Scorsesen filmi New York, New York on vaikea pala arvioitavaksi. Filmi ei ole varsinaisen hyvä, improvisointi kuvauksissa ja ylenmääräinen aineiston karttuminen kun johti vaikeuksiin leikkauspöydällä ja mies on itse tunnustanut, ettei saanut enää koottua materiaalista yhtenäistä filmiä.

Siitä huolimatta kyseessä on varsin rakastettava musiikkielokuva ah niin ihanasta 1940-luvun New Yorkista orkesterijazzin ja Hollywood-musikaalien aikakaudella. Elokuva on jonkinlainen rakkaudentunnustus paitsi vanhoille elokuville – filmihän on kuvattu vanhojen leffojen ilmeellä – myös Manhattanille.

Alkukohtaus on kiehtova valtavuudessaan, toisaalta mikroskooppisuudessaan, Scorsesen osatessa eeppisten mittasuhteitten sovittamisen tämänkaltaiseen tarinointiin. Keskellä kansanjuhlaa tapaamme sattumalta ihmisvilinässä kohtaavan pariskunnan. Egoistinen, naisia sänkyynsä pyytelevä saksofonisti Jimmy Doyle (Robert DeNiro) ja nuori laulajatar Francine Evans (Liza Minnelli) kohtaavat ravintolassa liittoutuneiden voitonpäivänä vuonna 1945.

Kovalla yrityksellä Doyle saa houkuteltua itsepintaisen Evansin kelkkaansa ja ennen pitkää nämä alkavat sekä yhtiökumppaneiksi musiikin saralla että rakastavaisiksi. Seuraamme Doylen ja Lizan, epätodennäköisen pariskunnan matkaa jazzorkesterin kanssa läpi Yhdysvaltojen ja välirikkojen, tarinan jatkuessa lopulta halki vuosien.

Filmin verrattain hyvät musiikit, aikakauden jazzeineen, olisivat jo sinällään riittäneet nostamaan elokuvan katsottavien genre-elokuvien joukkoon. Elokuvan nimikappale syntyi tarinan mukaan DeNiron vaatimuksesta saada filmiin selvä johtobiisi. John Kanderin ja Fred Ebbin ”New York, New York” on upea Liza Minnellin esittämänä eikä juuri häviä myöhemmälle 1980-luvun Frank Sinatran versiolle.

Minnelli ja DeNiro näyttävät parhainta osaamistaan. Minnelli ei sympaattisuudessaan ja lavakarismassaan juuri häviä äidilleen Judy Garlandille. DeNiron Jimmy Doylen hahmo eksyy varsinkin elokuvan alussa ehkä aavistuksen liikaa rasvaisen italialaisen naisennaurattajan klisekarsinaan mutta näyttelijä parantaa kuin sika juoksuaan filmin edetessä.

Filmi on lopulta draaman ja musiikin asettelussaan varsin epätasainen teos, varsinkin aika-akselin loppupäätä kohti mentäessä, isojen sinällään todella näyttävien musiikkinumeroiden vyöryessä valkokankaalle. Täydellinen se ei siis ole, mutta ohjaajan rakkaus totaalisen sodan jälkeistä ”viattomuuden” aikakautta ja amerikkalaista unelmaa kohtaan näkyy ja kuuluu.

3½ / 5

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Yö ilman armoa (1968)

Melko tuntemattomaksi jäänyt amerikkalainen Hubert Cornfield ohjasi jännityselokuvan Yö ilman armoa, joka onnistuessaan olisi voinut palauttaa Marlon Brandon takaisin valkokankaan koviskastiin. No, elokuvien ystävinä tiedämme hänen olevan siellä pysyvästi. Tämä elokuva sen sijaan ei, Brandon roolisuorituksesta huolimatta, ole mainittuna miehen kärkielokuvissa.

Elokuvan pääosia esittävät Brando, kovanaamanäyttelijä Richard Boone, Rita Moreno, Pamela Franklin ja Jess Hahn. Kidnappausjännärissä joukko rikollisia sieppaa Ranskaan saapuvan nuoren amerikkalaisen tytön heti lentokentältä. Rikolliset piileskelevät vankinsa kanssa meren rannalla sijaitsevassa talossa odottaen lunnasrahojen toimitusta.

Pääjännitys elokuvassa ei rakennu tytön ja rikollisten välille vaan roistojen kesken: joukkion jäsenten välille alkaa nousta erimielisyyksiä ja uhkaa, joka vaarantaa heidän suunnitelmansa. Cornfield lienee saanut vaikutteita Ranskan uudesta aallosta elokuvaansa. Siihen kiitokset sitten jäävätkin.

Alkukohtauksesta – autoajelusta – alkava filmin viipyilevyys ja seesteisyys, muutamaa räjähdystä lukuun ottamatta, tuntuu teennäiseltä ja leikkaajalle olisi suonut terävämpiä saksia. Osa kohtauksista on hölmöydessään jo naurettavia (julkisen puhelimen luurit teipataan yhteen lunnaspuhelun aikana). Rikolliset,

Boonea myöten, ovat epäuskottavia habituksessaan, Brando laittaa sentään parastaan. Lopun voimakas, sinällään komea rannalla tapahtuva välienselvittely tuntuu lopulta yhdentekevältä eikä ainakaan allekirjoittanutta kiinnostanut roolihahmojen kohtalot.

Yö ilman armoa on huonoin näkemäni elokuva pitkään aikaan, varsinkin odotuksiin nähden. Ei ihme, että Brando ei muistanut elokuvansa nimeä kuvauksia edeltäneellä Suomen vierailulla.

2½ / 5

tiistai 14. heinäkuuta 2015

'Minäkö isä!' (1954)

Valentin Vaala osoittaa jälleen kykynsä komedioitten ohjaajana amerikkalaiseen alkuperäisteokseen perustuvassa väärinkäsityskomediassa.

Nuoruudentoverit Kati Jorma (Toini Vartiainen) ja johtaja Jalmari ’Jallu’ Karvi (Sakari Jurkka) kohtaavat kaupungilla ja käyvät syömässä lounaaksi kyljyksiä Kämpissä. Sattumalta Katin mies, ekonomi Vili Jorma (Leo Riuttu) saa tietää ravintolan vahtimestarilta tuntemattomasta miehestä ja tulee mustasukkaiseksi.

Katin kieltäessä koko tarinan hän ryhtyy selvitystyöhön. Jallu on hänen ystävänsä ja joutuukin yhteistyössä Katin ja hänen oman vaimonsa (Ruth Johansson) kanssa peittelyhommiin, tarinan kumuloituessa vinhaan vauvanvaihtokaruselliin.

Amerikkalaistyylisen nopean toiminnan (76 minuuttia) farssin ei luulisi sopivan kotimaiseen elokuvaan mutta Vaala, ilmeisesti varsin taitavana näyttelijäohjaajana, saa Riutusta ja muista kasvoista parhaat puolet irti. Myös tarinan sisällä fiktiivisille, lainatuille lapsilleen lepertelevä Riuttu on kotonaan hieman lapsellisessa roolissaan vaikka en tiedä kenenkään, edes tuoreitten isien, aivan näin vaivatta syövän vaimonsa ja tämän manipuloivien ystävien tarjoilemalta lautaselta.

Elokuvan ylinäytteleminen ei lopulta häiritse pirskahtelevaa komediaa.

3 / 5

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Rauhaton rajaseutu (1946)

Stuart Gilmoren Rauhaton rajaseutu on positiivisella tavalla peruswestern, sisältäen romanttisen juonen sijoitettuna lännen klassiseen viitekehykseen, tässä tapauksessa karjanajajien elämänpiiriin. Elokuva toistui kirjaston DVD:llä kauniissa Technicolor-väreissä ja on uskomatonta, että elokuvan valmistumisesta on kohta jo lähemmäs 70 vuotta!

Kaikki alkaa idästä, kehityksen piiristä, ja alussa näytetään havainnollisella tavalla opettaja Molly Woodsin (Barbara Britton) lähteminen länteen, jossa hän – junamatkan aikana – kohtaa toisen todellisuuden, karskien miesten ja karjan dominoiman maan, Wyomingin.

Pian häntä piirittävät vuosikautiset toverukset ”Virginialainen” (Joel McCrea) ja hänen kaverinsa Steve (Sonny Tufts), molemmat lehmipoikia. Ystävysten kilpaillessa tytöstä Steve päätyy karjaa vilpillisesti omistukseensa haalivan Trampaksen (Brian Donlevy) jengiin, mikä asettaa vaakalaudalle miehen ystävyyden ”Virginialaisen” kanssa.

Idästä tullut Molly on naiivi tulokas ja joutuu kohtaamaan sekä naisten vähyyden mutta myös lännen oikeudenjaon karuuden, tunteiden ja Steven tekosten joutuessa keskinäiseen puntariin, ”Virginialaisen” toimiessa tuomarin lähettämänä oikeuden jakajana karjamiesten keskuudessa. Kaukaa tullut tyttö joutuu länteen tullessaan yksin naisenkipeiden miesten ja susien keskelle.

Alun filmi näyttää piirtävän selkeän rajalinjan hyvän ja pahan välille, vanhan Hollywoodin tyyliin, Donlevyn käyskennellessä kaupungissa mustassa rooliasussaan, ns. perinteisenä pahiksena. Myöhemmin koittava sentimentaalinen hirttokohtaus kuitenkin sekoittaa kuviota kiehtovalla tavalla ja tuo elokuvaan kaivatun psykologisen ulottuvuuden.

Kaikkiaan kyseessä on varsin nautittava aikakautensa lännenelokuva.

3½ / 5

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kädetön Alfonso (1927)

Rudolf Valentinon, John Gilbertin ja muiden valkokankaan kullanhohtoisten sankarien vastineena Hollywood tarjoili katsojille Lon Chaneyn, miehen, jonka valkokangasolemus kiteytyi rujoissa ja marginaalisissa hahmoissa, oli sitten kysymys oopperan kummituksista tai muista inhimillisen maailman hyljeksimistä otuksista.

Ohjaaja Tod Browningin Kädetön Alfonso pohjautuu löyhästi hänen omiin sirkusvuosiinsa ja työntekijään joka piiloutui poliisia valeasun taakse. Chaney esittää rikollista Alfonsoa, joka on apurinsa kanssa poliisia paossa sirkuksessa. Hän on tekeytynyt kädettömäksi, veitsiä jalallaan heittäväksi akrobaatiksi. Huomionarvoista tässä vaiheessa on, että kädet ovat piilossa korsetin alla, eivät oikeasti poissa.

Hän rakastuu Nanoniin, sirkuksen omistajan tyttäreen, työkumppaniinsa nimenomaisissa sirkuskohtauksissa. Tyttö on omien sanojensa mukaan saanut tarpeekseen häntä käsillään kourivista miehistä ja tässä Alfonso näkee mahdollisuuden. Kun hän lopulta päättää luopua käsistään tytön tähden, on jo liian myöhäistä: Nanon on päättänyt mennä naimisiin sirkuksen voimamiehen kanssa. 

Browningin ytimekäs filmi on yksi mykkä-Hollywoodin eriskummallisimmista elokuvista. Tarina on yksinkertainen mutta kiteyttää ihmiselon peruspiirteitä: haavoittuvuuden, rakkauden, uhrauksen, katumuksen ja vihan. Nämä kaikki tunteet tiivistyvät Lon Chaneyn hahmoon ja ikimuistoiseen roolisuoritukseen. Osan Chaneyn kohtauksista tekee oikeasti Peter Dismuki, kädettömänä syntynyt näyttelijä.

Alfonso on lopulta sukupuoleton hahmo, Nanonin turvasatama keskellä maskuliinisia ja hänessä riippuvia miehiä. Chaneyn tuska naimisiin menevää pariskuntaa katsellessaan on sydäntä riipivää mutta senkin voittaa kylmäävä loppukohtaus hevosten kanssa. Elokuvan loppu on hieman töksähtävä mutta sopinee lopulta traagisen tarinan loogiseksi finaaliksi.

Elokuva esiintyy Steven Jay Schneiderin legendaarisella 1001 elokuvan listalla.

4½ / 5

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Teilaaja (1973)


Brittiohjaaja Michael Winnerin ja kivinaama Charles Bronsonin yhteiselokuvat ovat takuuvarmoja viihdepommeja. Kovaotteiset toimintafilmit eivät yritäkään olla enempää kuin mitä ovat vaan filmien sankarit murskaavat roistoja, autojen peltejä ja leskien sydämiä valkokankaalla taattuun tyyliin. Hyvinkään kaupunginkirjaston vierailulta mukaan tarttui ennen näkemätön elokuva Teilaaja vuodelta 1973.

Filmin päähahmo, poliisinormeista ja moraalisäännöistä vähät välittävä poliisi Lou Torrey (Bronson) on Likaisen Harryn (Clint Eastwood) sukulaissielu: molemmat siivoavat omia kaupunkejaan rosvojoukoista. Merkittävimpänä erona on, että Harryn käytöksestä löytyy kuitenkin lopulta ripaus humanismia ainakin sivustakatsojia ja kauniimpaa sukupuolta kohtaan, Torreyn ollessa kyyninen one-linereita lateleva katujen järjestysmies.

Elokuvan juoni taas mukailee jossain määrin niin ikään samoihin aikoihin julkaistua Kummisetää. Yhdysvaltain mafian sisällä on käynnissä valtakamppailu jossa Al Vescarin (Martin Balsam) johtaman perheen aikeena on toteuttaa uudestaan vuoden 1931 tempaus, jossa Lucky Luciano siivosi pois kerralla silloiset Cosa Nostran johtohenkilöt. Vescar aikoo käyttää samaa periaatetta, miehiä italialaisten ulkopuolelta. Tällä kertaa makaroonit hyödyntävät Vietnamin sodassa kouliintuneita ja rutinoituneita veteraaneja. Tapahtumat ja Torreyn töpinät sijoittuvat pääosin Los Angelesiin.

Filmin kuvasto ja tempo ovat taattua Winneriä ilman seesteisiä hetkiä ja bullshit-puheita. Luvassa on paljon graafista väkivaltaa, mitenkäs muuten kun vastakkain ovat Bronson ja mafian sotilaan tai järjestön palkkaamat miehet.

Toisin kuin näyttelijöiden ohjaajana, toiminnan luojana Winnerillä oli selvät ansionsa. Mukana on ehkä yksi kaikkien aikojen muikeimmista takaa-ajoista kun eleetön sankarimme päräyttää nelipyöräisellä ajokillaan moottoripyörällä ajavan roiston perään läpi markkina-alueen, varastojen ja raitiotielinjausten, niljakkeen kohtalon ollessa sinetöity jo lähtötilanteessa.

Eli: Teilaaja ei ole elokuvana yhtä koherentti tai draamaosuuksiltaan jäsennelty kuin Likainen Harry, mutta tarjoaa vauhdikkaan ja ei-poliittisesti-korrektin puolitoistatuntisen rikostutkinnan ja ennen kaikkea kaduilla tapahtuvan toiminnan puitteissa. Filmi menee ehdottomasti omiin Bronson-suosikkeihini.

3 ½ / 5

IMDb

Rakas varkaani (1957)

William Markuksen Rakas varkaani on keväinen ja kupliva elokuva, sopiva katsottavaksi vapaana kesäiltana vaikkapa vaimon kanssa.

Lissie (Elina Pohjanpää) on nainen, joka tahtoo varastaa: hänellä on kroonisia kleptomaanisia taipumuksia. Välttääkseen poliisille kiinni jäännin hän selittää olevansa rouva Tisdall, kuuluisan varkaan sielunelämää tutkivan dosentin vaimo. 

Tavattuaan oikean Tisdallin (Pentti Siimes) hänen on, poliisin läsnä ollessa, kopattava tätä käsipuolesta ja lähdettävä miehen matkaan. Hajamielinen äidinpoika on aikamoinen kohde tavaraa keräilevälle naiselle ja – romanttisen elokuvan ollessa kyseessä - lopun voi katsoja arvata.

Elokuva on oikeassa elämässäkin yhteen päätyneen Pohjanpään ja Siimeksen kevyt ja hyväntuulinen hupailu, voisiko sanoa jopa varsin hölmö elokuva. Mieleenpainuvia ovat alun ja lopun kohtaukset, joissa filmausryhmä esittäytyy lavastajineen, meikkaajineen ja säveltäjineen (Toivo Kärki). Filmissä esiintyy lyhyesti myös legendaarinen Olavi Virta.

Mielenkiintoista elokuvassa on nimenomaan kroonisen varkaan diagnoosi. Onkohan aihe ollut pinnalla tutkimuksessa juuri 1950-luvulla?

3 / 5