Hollywoodin mustalistalaisten elokuva kertoo meksikolaisten työläisten lakosta newmexicolaisella sinkkikaivoksella.
Kyseessä on amerikkalaisten aikalaiselokuvien sarjassa harvinainen työläisfilmi, riippumattomien elokuvantekijöiden kriitiikki rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden olosuhteista työläisyhteisöissä.
Elokuvan tekninen laatu ja ulkonaiset puitteet (niin kuin maisemakin) ovat karuja. Näyttelijöistä 90% on oikean työn kuluttamia amatöörejä ja olivat muutamaa vuotta aiemmin mukana esikuvana olleessa oikeassa lakossa.
Katselmus ihmisiin on humaani, kyseessä ei ole Eisensteinin vallankumouseepos. Työläiset ovat hekin virheellisiä ja etenkin sukupuolinäkökohtien (kotitöiden jakaantuminen, naisten ja miesten yleiset normit) rasittamia, tulevaisuuden ja elannon ollessa epävarmaa.
Lastenhoidosta lakkovahdeiksi etenevien naisten ajettua miehet kotinurkkiin ja vauvanruokkijoiksi kääntyi tämän arvostelijan sydän lopullisesti elokuvan puolelle (huom. elokuvan kertojakin on nainen).
Maan suola on, sodan jälkeistä amerikkalaista elokuvaa arvioitaessa, ilman muuta nostettava arvostettavien joukkoon.
4 / 5
IMDb
Erään elokuvaharrastajan päiväkirja ennen vuotta 1990 ensi-iltaan tulleista täysipitkistä filmeistä
sunnuntai 17. tammikuuta 2016
torstai 14. tammikuuta 2016
Kuuma aurinko (1960)
Patricia Highsmithin novelli Taitava Herra Ripley on filmattu ainakin kahteen kertaan.
Näistä ensimmäinen on Rene Clementin ohjaus vuodelta 1960, tähtenään kukas muu kuin poikamainen Alain Delon, jonka esittämä Tom Ripley – huijari henkeen ja vereen – ottaa tappamansa varakkaan miehen Philippe Greenleafin (Maurice Ronet) identiteetin. Ripleytä voi hyvinkin kuvata psykopaatiksi, sen verran pedanttia ja syvällistä on hänen eläytymisensä rooliin.
Elokuvan alkupuoli on aurinkoista veneilyä komeiden ja kauniiden ihmisten eli Ripleyn, Greenleafin ja tämän naisystävän kanssa. Elämä aurinkoisella Välimerellä on keveää.
Kujeilun ja pelailun päättää äkkinäinen väkivalta, puukko rinnassa. Enää katsoja ei pysty suhtautumaan ulkonaisesti viattoman oloiseen Ripleyyn samalla tavalla. Clementin elokuva on yksityiskohtien ja rikoksen suunnittelemattomuuden juhlaa: piilottelun tieltä raivataan ihmiset sumeilematta, porraskäytävässä ruumis painaa silminnähden.
Kaikkiaan kyseessä on ulkonaisesti aurinkoinen rikoselokuva, kuitenkin tumman sysitummalla ytimellä ja sielulla varustettuna.
4 / 5
4 / 5
keskiviikko 6. tammikuuta 2016
Hymyilevä luutnantti (1931)
Romanttisen ja kepeän komedian mestari Ernst Lubitsch on ohjannut vuosisadan vaihteeseen sijoittuvan musikaalisen tarinan Itävallan keisarin kaartin luutnantti Nikistä (Maurice Chevalier) joka tekee heti selväksi katsojalle, että sotilaan elämän suola on ra-ta-ta-ta-taa eli naiset, naiset, naiset, nuo ihanaiset. Hänen uusin tyttöystävänsä on kiertävän jousiorkesterin viulisti Franzi (Claudette Colbert), johon hän törmää erään illanvieton yhteydessä, kaapaten eläväisen bruneten toverinsa nenän edestä.
Mutta kohtalo puuttuu peliin: viereisen Flausenthurmin kuningaskunnan valtiovierailun aikana rakastuneen Nikin tytölleen suuntaama silmänisku sattuukin tavoittamaan piskuisen kuningaskunnan tyttären, prinsessa Annan (Miriam Hopkins) – ja siitäkös riemu syntyy, pahaisen luutnantin tekosista.
”When we like someone, we smile. But when we want to do something about it, we wink.” –Niki Annalle.
Anna on tiukanpuoleinen mutta lopulta lempeä ja pelastajaansa kaipaava vanhapiika. Lopulta, itse Itävallan keisarinkin astuessa peliin, joutuu Niki kunniansa kautta menemään naimisiin prinsessan kanssa, muuttaakseen sitä myöten pois Wienistä pahaiseen Flausenthurmiin, pois nyt murheessa rypevän morsionsa luota. Hääyö ei olekaan aivan ra-ta-ta-ta, onhan Niki korviaan myöten rakastunut Franziin.
Elokuva oli Paramountille eniten rahaa vuonna 1931 tuonut filmi ja varhaista äänikautta, musikaalin ensimmäistä kulta-aikaa. Itsessään musiikki – joka ei sisällä mieleen painuvia kappaleita – ei tätä filmiä nosta ylös tasaisesta massasta vaan pääkolmikon karisma ja keskinäinen leikittely.
Chevalierin Niki on miekkaansa enemmän makuuhuoneessa kuin sodassa heiluttava sotilaan tapainen, näyttelijän tuodessa flirttimaneerinsa jälleen parhaansa mukaan valkokankaalle.
”Girls who start with breakfast don’t usually stay for supper” – Franzi.
Jälkikäteen on pakko ihmetellä miten vapautunutta amerikkalainen filmi, erityisesti viihde-elokuva olisi ollut ilman pari vuotta myöhemmin voimaan tullutta tuotantokoodia. ”Hymyilevä luutnantti” on harvinaisen flirtti elokuva jopa lama-ajan alkukauden musikaaliksi sänkyviittauksineen, aamiaiselle jäänteineen ja paljaine säärineen makuuhuoneessa.
Ja puitteetkin ovat kohdillaan, joutuuhan luutnantti pukiksi kerrassaan prinsessan makuuhuoneeseen. Mutta se ei poista sitä piirrettä, että kyseessä on nykynäkökulmasta lopulta viaton ja aiheeseen – hekumalliseen rakkauteen ja sen puutteeseen – välittömästi ja ihastuttavasti pureutuva kepeä Chevalier-elokuva.
4 / 5
sunnuntai 3. tammikuuta 2016
Naisreportteri rakastuu (1945)
Filmi alku on varsinainen vyyhti ja katsoja saa olla tarkkaavaisena päästäkseen kyytiin filmiin. Joka tapauksessa elokuva alkaa sairaalassa makaavan sotasankari Jefferson Jonesin (Dennis Morgan) riutumisella laitosruuan ääressä. Häneen ihastunut hoitaja päättää hurmata miehen ja saa tälle kiitollisuudenvelassa olevan lehtimogulin (Sydney Greenstreet) järjestämään Jeffersonille ikimuistoisen joulun maankuulun ruokatoimittaja Elizabethin Lanen (Barbara Stanwyck) kartanossa.
Muuten hieno suunnitelma, mutta oikeassa elämässä keittiössä täysin kädettömän Lanen kirjoittamat makoiset, veden kielelle tuovat ruoka-aiheiset artikkelit on keksitty tekijätiimin toimesta. Lopulta kartanoa vierailun aikana saa esittää kosija, arkkitehti John Sloanin (Reginald Gardiner) Connecticutin kartano. Jotta asiat eivät menisi aivan yksinkertaisiksi, mukaan änkäytyy myös Sydney Greenstreetin esittämä lehtikeisari.
Elokuvan muistettavimman roolisuorituksen tekee – totta kai uuden rakkaan joulunpyhinä löytävän tähtisilmäisen Stanwyckin ohella – S.Z. Zakall Lanen ruuanlaittajana, keittiöinspiraattorina ja suorasuuna, Felixin roolissa. Tonavan aksentilla puhuva mies on suorasuuna tapojen ja normien ulottumattomissa mutta romantikkoakin hänessä on.
Päähuomiota elokuvassa eivät, kuten arvata saattaa, lopulta saa Lanen tekemät herkut vaan kypsyyttä näyttävän paistomittarin lailla rakkautta indikoiva tunnetila naisen ja sotasankarin välillä (lempi näyttää syttyvän heti sillä ensimmäisella ovenavauksella). Siinä samalla täytyy opetella tunnistamaan vauvan sukupuoli, opetella pitämään huolta kartanon eläimistä – ja tapahtuupa lopussa kidnappauskin!
Kaikkiaan elokuva tekee hyvin sen mihin ryhtyy – harmittomana amerikkalaisena loma-ajan elokuvana: viihdyttämään katsojaa kulissien ja kommervenkkien avulla. Ajoittain filmi toi – kulissien ylläpidon vaikeudessa – mieleen Frank Capran ikiklassikon Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (1944).
4 / 5
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)