Kummisetä (1972)

Rikollisia, poliitikkoja, bisnesmiehiä. Mario Puzon romaaniin pohjautuva Coppolan elokuva organisoituneesta rikollisuudesta 1940- ja 1950-luvun Yhdysvalloissa hävitti normaaleita rajalinjoja valkokankaan gangstereiden lokeroituneisuudesta.

Corleonen ja viiden muun mafiaperheen keinovalikoima muistutti – makaabereista kunniakoodistoon kuuluvista murhista huolimatta – lipevien ja manipuloivien poliitikkojen työnsarkaa. Asioita ei pitänyt ottaa henkilökohtaisesti, tämä oli vain työtä – ja bisnestä. Poliitikkaa oli käytännössä vain jatkettu väkivallalla ja sodalla – kuten jo Clausewitz asian aiemmin ilmaisi.

Kummisetää kuvaillessa loppuvat adjektiivit: filmi on kuin barokkimusiikkia, rönsyillen hallitusti muotokielen sisällä joka suuntaan, jokaisen vivahteen ollessa kokonaisuuden kannalta merkityksellinen. Coppolan Paramount-yhtiölle läpiajama roolitus on vertaansa vailla verrattuna mihin tahansa elokuvaan, kärjessä karismaattinen, haavoittuva Marlon Brando mafiaperheen isänä. Veljessarjasta Sonny on kuumakalle, Fredo heikko ja Michael lopulta rationaalisin. Consiglieri Tom Hagen ja sotilaat ovat työrukkasia ja sopeutuvat sotaan ja rauhaan, lähes rutiininomaisesti.

Hahmojen taustavaikuttimet ja keskinäiset yhteydet syventyvät kiitettävällä tavalla elokuvan mittaan samalla kun cosa nostran lopulta loogiset toimintaperiaatteet (vastavuoroisuusperiaate, perhekeskeisyys, toimena uhkapelit, ay-liike) valottuvat katsojalle. Filmissä riittää loputtomiin analysoitavaa ja uusia näkökulmia – ehkä kiinnostavimpana Kay Adamsin ja lopulta doniksi nousevan veljessarjan ”ulkopuolisen” Michael Corleonen välinen kissanhännänveto ”normaalin” elämän ja mafian pienoismaailman välillä.

Dramaattinen käännekohta elokuvassa on vanhan donin (Brando) murhayritys ja Luca Brasin surma. Epätietoisuutta seuraa lopulta toiminta, samalla Michaelin perheyhteys ja fatalismi tulevana perheen päänä syventyy ratkaisevalla tavalla. Väkivalta on äkkinäistä ja paljasta, toisaalta eleetöntä: nämä miehet ovat kasvaneet järjestelmän keskelle.

Raakuudesta huolimatta filmi on elegantti häineen ja hollywoodeineen, Nino Rotan musiikin lisätessä sentimentaalista tunnelmaa. Näitä ihmisiä tekee mieli toimintatavoista ja etiikasta huolimatta vastentahtoisesti ihailla, kyseessä ei ole ainakaan päähahmoltaan (don Vito) mikään Pikku Caesarin (1931) nilkki.

Sisilia-jaksossa siirrytään mafian juurille – aivan kuin esimakuna trilogian kakkososasta. Jota on vaikea sivumennen sanoen arvioida suhteessa ykkösosaan, niin paljon erilaisilla meriiteillä elokuvat taistelevat keskenään.

Kummisetä kasvaa rikoselokuvasta cosa nostraa luotaavana analyysina verrokkejaan (rikoselokuvat) paljon korkeammalle jalustalle. Rikollissyndikaatin toimintatavat sisältävät makaabereiden veristen ulostulojen lisäksi kokonaisen vuosisatojen takaa ponnistavan ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan juurtuneen inhimillisen kulttuurin riitteineen ja koodistoineen.

Samalla järjestelmä sisältää paljon kätkettyä epävarmuutta ja piilotetun italialaisen alemmuuskompleksin piirteitä.

Nähty viimeksi 31.8.2012.

5 / 5

IMDb

Annie Hall (1977)

Woody Allen ja hänen elokuvansa tulivat elämääni toisena yliopistovuotena. Ensimmäinen näkemäni elokuva persoonalliselta ohjaajalta oli Jadeskorpionin kirous, mutta jo muutamaa viikkoa myöhemmin (8.6.2005) olen muistiinpanojeni mukaan katsonut pitkän linjan elokuvantekijän ehkäpä muistetuimman kädenjälkielokuvan, Annie Hallin.

Vielä silloin – kokonaista 34 näkemääni Allenin elokuvaa sitten – en ehkä tajunnut vuonna 1977 valmistuneen elokuvan merkitystä hänen tuotannossaan. Annie Hall oli Allenin ensimmäinen todellinen yritys tehdä vakavasti otettavaa parisuhdedraamaa, vaikkakin hänelle ominaisin komedian elementein. Kokonaisuutena kyse on varmasti edelleenkin yhdestä hänen parhaista ja tasapainoisista filmeistään.

Draaman keskiössä on newyorkilainen kolmekymppinen stand-up-koomikko Alvy Singer (Allen). Kaveri on läpeensä neuroottinen ja on käynyt terapiassa viimeiset viisitoista vuotta (hän todella oli edellä aikaansa, terapeuttien tultua myöhemmin osaksi Yhdysvaltain kansakunnan tajuntaa). Epälineaarisessa elokuvassa hän kertaa vaiheitaan tapaamansa tytön, Annie Hallin (Diane Keaton) kanssa. Suhde Annieen on kenties kestävin hänen elämässään, vaikkakin hän pyrkii samalla tahtomattaan vieraannuttamaan naisen itsestään. Taustatarinana ja takaumana mukana pyörii kertomus lapsuudesta Brooklynissa ja menneistä naissuhteista.

Eniten Annie Hallissa miellyttää yksi Allenin tavaramerkeistä, hahmojen tiedostavuus omasta roolistaan valkokankaalla ja roolihahmojen ironisointi. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista on kohtaus lippujonossa, pariskunnan ollessa matkalla klassikkodokumentin Suru ja Sääli näytökseen. Takana olevan miehen patologisen tarkka elokuva-analyysi ja Alvy Singerin skitsoilu tästä luovat kerrassaan mehukkaan vastakkainasettelun, ylimääräisten ”asiantuntijahahmojen” puuttuessa kaksikon toraan lippujonossa.

"I feel that life is divided into the horrible and the miserable. That's the two categories. The horrible are like, I don't know, terminal cases, you know, and blind people, crippled. I don't know how they get through life. It's amazing to me. And the miserable is everyone else. So you should be thankful that you're miserable, because that's very lucky, to be miserable." -Alvy

Tietysti yksi hauskimmista vitseistä on Alvyn tapa viedä naisensa katsomaan natsidokumenttia kerta kerran jälkeen. No, mitä voi odottaa mieheltä, jolla on fiksaatio kuolemasta kertoviin kirjoihin. Totta kai elokuva sisältää tässä – ja monessa muussakin kohden – omaelämäkerrallisia elementtejä, Woody Allenin ollessa yksityiselämässään yksi kuolemanpelkoisista elokuvaohjaajista kautta aikain.

Allen käyttää monia ajallaan tuoreita teknisiä keinoja kuten hahmojen päänsisäisen ajattelun tekstitys (kohtaus kattotasanteella) sekä jaetun ruudun keino dramatisoinnissa, etenkin päivälliskohtauksessa, jossa tulevat esille Alvyn ja Annien perheiden erilaiset taustat ja olemukset. Elokuva oli myös ensimmäinen varsinainen Allenin New York- elokuva. Kaupungista tuli sittemmin hänen hahmojensa temmellyskenttä tai pikemminkin mentaalinen tila. Annie Hallissa tosin vilahdetaan myös aurinkoisessa Hollywoodissa, Paul Simonin esittämän hahmon isännöimissä bileissä!

Olen kasvanut vuosien mittaan jollain tavalla yhteen ohjaajan perushahmon, neuroottisen, loputonta elämäntuskaa kokevan rillipään kanssa. Myös Woody Allenin terävä ja salaman lailla sivaltava oivaltava huumori on lähellä sydäntäni. Annie Hall tuntuukin siksi niin omalta elokuvalta.

4½ / 5

IMDb

Cimarron (1931)

Historiallinen lännenelokuva ’Cimarron’ oli RKO:n eniten maksanut elokuva ennen vuosikymmenen lopussa valmistunutta Gunga Dinia eikä parhaan elokuvan Oscar-palkinto auttanut elokuvaa lippuluukuilla.

Nykypäivän näkökulmasta kyseessä on huonosti aikaa kestänyt eeppinen tarina maaryntäyksen yhteydessä 1890-luvun vaihteessa syntyneestä oklahomalaisesta kaupungista ja kaupungin suurmiehestä, sanomalehden perustajasta ja seikkailijasta Yancey Cravatista (kroonisesti ylinäyttelevä Richard Dix) vaimoineen (Irene Dunne).

Vaiheikkaan ja näyttävän alun jälkeen elokuva tuntuu jäävän junnaamaan paikoilleen eikä elokuva saa oikein missään vaiheessa alleen kunnon poljentoa, vaikka mukana on ilmeikkäitä hahmoja revolverisankareineen ja ilotyttöineen. "Cimarron" on paatoksellinen draama, jolla on pönkitetty perustarinaa amerikkalaisen lännen valloittamisesta ja valtion synnystä.

2½ / 5

IMDb