Haikara herättää huomiota (1944)

Ostin viikko sitten Peter von Baghin Elokuvan ilokirjan ja olen jo nyt ihastunut sen olemukseen: se tuntuu ainakin muutaman illan lukemisen jälkeen olevan (jo ennakkoon arvioituna) loputon erityyppisten löytöjen aarreaitta, sisältäen seitsemännen taiteenlajin sirpaleita sieltä täältä – ennen muuta listoja, joissa riittää kahlattavaa vaikka kolmanteen polveen.

Preston Sturgesin Haikara herättää huomiota oli listattuna elokuvahistorian absurdeimpien filmien osiossa. Ja elokuvan nähtyäni en yhtään ihmettele, kuinka se on sinne joutunut. Tapahtumien keskipisteenä on amerikkalainen sodanaikainen pikkukaupunki, jotain jossa henkinen voitto Hitleristä lopulta tehtiin.

Trudy Kockenlockerin (Betty Hutton) sydämestä löytyy heikko kohta amerikkalaisille sotaan lähteville sotilaille. Yön yli kestävien juhlien jälkeen hän havahtuu tulleensa vihityksi nimettömän ja tuntemattoman soltun kanssa, eikä siinä kaikki: joku on laittanut hänelle niin sanotusti pullan uuniin. Trudya pitkään rakastanut hyvää uskova tohelo Norval Jones (Eddie Bracken) ajautuu toisaalta hyvää hyvyyttään ja toisaalta rakkaus mielessä auttamaan vyyhdin selvittelyssä, onhan pelissä nuoren tytön kunnia konservatiivisessa pikkukaupunki-Amerikassa.

Jo juoni tuo hymyn huulille, mutta sitäkin enemmän leffa vangitsee absurdeilla juonenkäänteillään ja hetkillä. Tapahtumat etenevät nopeasti eikä uhreilta voi välttyä. Elokuvan ensimmäinen täysin pudottava hetki on Trudy laulamassa bassonuottia levyliikkeessä playbackina, sotilaspoikien seuratessa toimitusta suu auki. Pienten ihmisten vastoinkäymisiä suurempia ilmiöitä ovat Trudyn tapauksesta käyntiin lähtevä kansanliike ja mediaisku.

Edustaakohan poloinen, reppana Norval Jones tyypillistä armeijasta rannalle jätettyä poikalasta? Voisin kuvitella, että hänen karikatyyrilleen on naureskeltu kuset housuissa kenttäelokuvateattereissa matkalla Saksaan, sen verran kouho kotirintamakaveri on kyseessä. Trudyn isä, konstaapeli Edmund Kockenlocker (William Devarest) ei anna tyttärensä riivaajaksi näkemälleen pojalle armoa vaan on lainsäätäjä, tuomari ja tuomion toimeenpanija samaan aikaan.

Norval on seksuaalisesti infantiili hahmo ja on varmasti hänelle itselleenkin selvää, että lapsen tekijäksi hänestä ei ole Trudyn saati muidenkaan neitosten kanssa. Siitäkin johtuen hänelle suotu kohtalo nousta kuuden poikalapsen isäksi kaupungin ja osavaltion silmissä on loputtoman absurdi: jotkut ansaitsevat kunnian, toisille se vain heitetään syliin.

Sturgesin elokuvan voisi nähdä jonkinlaisena koomisena vastaiskuna sodanaikaisille amerikkalaisille siveellisyyskampanjoille, pamahdetaanhan siinä paksuksi aviottomasti, toisaalta itkien, toisaalta naurua pidätellen. Samalla v*ttuillaan myös akselivalloille: elokuvan lehtiotsikot vauvakutosista saavat Mussolinin ja Hitlerinkin leuat loksahtamaan, olivathan nämä ajaneet syntyvyyden lisäystä diktatuureissaan.

[SPOILERI]

Loppujen lopuksi loppu on aikakauden koodiston mukainen, normiamerikkalaisen ydinperheen synnyttyä, oli kaikki sitten kulissia tai ei. Sturgesin elokuva on epäilemättä yksi hauskimmista klassisen kauden screwball-komedioista, hurmaavan hävyttömällä ja reikäpäisellä otteellaan.

4 / 5

IMDb

Punaiset ja valkoiset (1967)

1960-luvulla maailman elokuvataide koki suuren murroksen Ranskan uuden aallon myötä, ilmaisukeinojen levitessä myös muihin elokuvamaihin. Ohjaaja Miklos Jancso edusti oman maansa, Unkarin, ajalla tuoreita elokuvavirtauksia. Hänen ehkä kuuluisin elokuvansa Punaiset ja valkoiset tilattiin unkarilais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä juhlistamaan lokakuun vallankumouksen 50-vuotisjuhlaa.

Kyseessä ei ole kuitenkaan kommunistisen maailman pönöttävä muistomerkkielokuva vaan taitava ohjaaja kehitti filmistä kuvauksen sodasta, kaaoksesta, joka ei tunne sankareita tai edes selkeitä osapuolia.

Tapahtumat sijoittuvat Venäjän sisällissotaan vuonna 1919. Keskiössä on joukko unkarilaisia vapaaehtoisia. He taistelevat muutaman kukkulan hallinnasta tsaarin joukkoja vastaan jossain Volgan rannalla.

Mikäli edelleen opettaisin historiaa, kuten muutamia vuosia sitten kokeeksi tein, olisin halukas esittämään Jancson elokuvan esimerkkinä raadollisimmasta mahdollisesta sisällissodankäynnistä: sodan kulun ennakoimattomuudesta, uhrien kohtaloiden sattumanvaraisuudesta, ihmishengen halpuudesta.

Ohjaajan kädenjälkeä ovat pitkät leikkaukset, laajat hahmotelmat sodan maisemasta, aavasta maisemasta – kameran syöksyessä kuitenkin pian päistikkaa ratsukkojen mukaan tai keskelle makaaberia teloituskohtausta. Molempien osapuolten upseerit leikkivät kohtalon herraa päättäessään vangeiksi saatujen tulevaisuudesta ja olemassa olosta. Unkarilaiset punaiset, jotka ovat solidaarisuudesta tulleet toveriensa avuksi, saavat usein toisen mahdollisuuden (”älkää sekaantuko asioihimme”) kun omille maanmiehille annetaan valkoisten toimesta niskaosuma.

Mieleenpainuvin tapahtumien vyöry koetaan paikallisella punaisen ristin sairasasemalla, jonka naissairaanhoitajat joutuvat rintamalinjojen väliin, hengen painaessa vähän täälläkään. Sota on helvettiä ja sisällissota nyt varsinkin on sitä ihtiään.

4 / 5

IMDb

Taistelulaiva Graf Spee (1956)

Kaksikko Michael Powell ja Emeric Pressburger ovat allekirjoittaneelle englantilaisen elokuvan timanttia. Heidän taideteoksensa vetoavat tällaiseen romantikkoon, sisältäen parhaimmissa tapauksissa palasen ikuisesta Englannista. Unenomaisista melodraamaelokuvista poiketen he tekivät myös mm. sodankäyntiin melko realistisesti suhtautuneita filmejä, mainittakoon ainakin Pako (1941) ja Yksi pommikoneistamme on kateissa (1942).

Vuonna 1956 valmistunut elokuva kertoo pääpuitteissaan tositarinan taistelulaiva Admiral Graf Speesta ja sen komentaja Langsdorffista (Peter Finch) – sekä laivan omalähtöisestä räjäyttämisestä Montevideon sataman edustalla 17. joulukuuta 1939. Lukuisia brittialuksia Atlantilla ja muilla vesillä upottanut komentaja ei halunnut antaa korjauksen tarpeessa ollutta alustaan brittilaivaston käsiin, sen paluun Saksaan oltua mahdoton.

Elokuva on hämmästyttävän neutraali otteeltaan ja komentaja Langsdorffin se esittää ammattitaitoisena upseerina joka saa arvonantoa myös brittikollegoiltaan. Powellin ja Pressburgerin sykähdyttävimpiin elokuviin ei kerran katsottava tositarinakuvaus kuitenkaan lukeudu.

3 / 5

IMDb

Kultakuume (1925/1942)

Charles Chaplinin kolmas pitkä, taiteilijan United Artists-yhtiölle tekemä elokuva on monen katsojan mielestä hänen parhaimpansa. Auteurin perfektionismin ja naisseikkailujen takia tämä yksi mykkäkauden tuottoisimmista elokuvista kesti kaksi vuotta valmistua, vaiheiden käsittäessä mm. naispääosan esittäjän muutoksen.

Kaksi tai kolme kertaa (edellisestä n. 10 vuotta) elokuvan nyt nähneenä huomasin vasta, että en ole lainkaan nähnyt vuoden 1925 alkuperäistä, noin 90-minuuttista alkuperäisleikkausta. Olenkin katsellut aina Chaplinin vuonna 1942 tekemää ”äänielokuvaa”, joka on kokenut yhtä sun toista leikkaamon pöydällä. Peter von Bagh käyttää Chaplin-kirjassaan kaksi sivua uudemman version haukkumiseen eikä ehkä syyttä suotta: nähtyäni nyt alkuperäisen lopun uudempi vaikuttaa torsolta, siitähän puuttuu loppusuudelma! Parhaimpia piirteitä uudessa versiossa on ilman muuta Chaplinin säveltämä pateettinen musiikki.

Chaplinin kulkuri on maan menneisyyden kannalta merkittävä hahmo senkin takia, että hän oli mukana niin siirtolaislaivalla (elokuva Immigrant), hanttihommissa, tehdastyössä (Nykyaika) kuin kultaryntäyksessäkin. Tällä kertaa löydämme tutun kulkurihahmon kaukaa turvallisesta kaupunkiympäristöstä. Tarina sijoittuu Klondiken kultaryntäyksen aikaiseen Yukoniin, jonne suuri joukko kullankaivajia saapuu haaveillen paremmasta elämästä.

Sankarimme joutuu keskellä lumipyryä turvaan pahamaineisen musta-Larsenin (Tom Murray) mökkiin, jonne kirsikaksi kakun päälle hakeutuu myös kultavaltaukseltaan myrskyä pakoon lähtenyt Jim McKay (romuluinen Mack Swain). Jälleen keskiössä on ruuan saanti ja nälkä: puute saa myös isot miehet taipumaan. Pian olemme nähneet kulkurin syömässä kynttilää ja keittämässä kenkäänsä. Pakolliset kissa-hiiri –leikit leikitään pitkä-Jimin kanssa, kulkurin ollessa toistuvasti vikkelämpi tai ainakin nokkelampi. Kaivoskylän tanssipaikassa kulkuri kokee salamarakkauden ja ihastuu kauniiseen Georgiaan (Georgia Hale), joka kuitenkin ylenkatsoo nukkavierua pikkuhahmoa.

Tämän rakkaus naiseen on kuitenkin varauksetonta, mikä tiivistyy valmisteltaessa uuden vuoden illallispöytää. Hetkeksi käymme kulkurin unimaailmassa, jossa hän esittää rakkaalleen legendaarisen perunatanssin, käyttäen haarukoita apuvälineinään. Lopulta kulkuri tekeekin Georgiaan vaikutuksen, tosin eri tavalla kuin oli tarkoitus.

Chaplinin elokuva on riemastuttava ja sydämeltään kultainen. Kulkuri on, jos mahdollista, vieläkin hauraampi hahmo luonnonvoimien keskellä, taistellessaan ihmisten ja koirien kanssa lumipyryn keskellä ja roikkuessaan jyrkänteen reunalla olevasta talosta. Siellä hän toisaalta esittää myös perimmäisen sitkeytensä: pää ei painu, vaikka sitä työnnetään lumihankeen.

Yokon on oikea ympäristö romantiikalle ja myös sattumalle, tuleehan hänestä lopulta miljonääri. Rakkaus Georgiaan on niin vilpitöntä että katsojan sydän itkee (tai ainakin nyyhkii) paikoittain verta, tyttöjoukon naureskellessa kulkurin kustannuksella.

Alkeellisissa ja viiman puremissa oloissa kaikki tiivistyy perusasioihin: toimeentulo, itsepuolustus, rakkaus. Lontoon köyhistä oloista itse lähteneenä romantikko Chaplin osasi tehdä ikuista elokuvaa näistä aiheista. ”Pojan” ohella on Kultakuume Chaplinin kruununjalokivi, mitä tulee nälkäelokuvaan.

Heitän näin ollen itselleni haasteen saada kokoelmiin alkuperäinen vuoden 1925 versio!

5 / 5

IMDb

Nykyaika (1936)

Sairaspäivänä on aikaa palata vanhojen klassikoiden pariin. Nykyajan viimeisestä näkemisestä on varmastikin kymmenkunta vuotta – tosin bd-julkaisu on odotellut hyllyssä katsomista jo muutaman hetken. Nykyaikaa voisi Charles Chaplinin pitkistä elokuvista pitää eniten arjen yhteiskuntaan kantaa ottavana, Diktaattori kun esitteli meille dystooppisen diktatuurivaltion. Elokuva oli myös viimeinen kerta, kun mestariohjaaja esitteli yleisölle kuuluisaa kulkurihahmoaan.

Humaanin elokuvatekijän Chaplinin filmi on vastalause koneistumista ja ihmisten epäinhimillistä hyväksikäyttöä vastaan taloudessa. Jo ensimmäinen kohtaus esittelee pahimmat puolet fordismista: kulkuri työskentelee liukuhihnatyöntekijänä Electro Steelin tehtaalla, missä työntekijöiltä vaaditaan erittäin nopeaa työskentelyä ja johtaja yrittää yhdistää työnteon jopa lounastaukoon. Kulkuri-elokuvien keskeinen teema, nälkä ja sen vastavoima syöminen, saa groteskeja piirteitä tehtaalle koekäyttöön tulevan syöttölaitteen myötä.

Yli-inhimilliset työolot sairastuttavat ihmisen ja myös kulkuri kokee hermoromahduksen. Nopeasti kulkevat kulkuneuvot näyttävät olevan yksi piirre Chaplinin tehokasta yhteiskuntaa: yritin laskea, montako kertaa kulkuri isketään piipaa-autoon (sairas- tai poliisiauto) elokuvassa, mutta menin luvuissa sekaisin. Riippumatonta kulkuria uhkaa laitostaminen: sairaalat ja vankilat toimivat täysin eri periaattein mihin hän on tottunut.

Yhteiskunnallisen puuttumisen uhri on myös hänen kohtaamansa tyttö (Paulette Goddard), jonka sisarukset on otettu huostaan isän kuoleman jälkeen. Tyttö saa kulkurin irti oravanpyörästä.

Instituutioiden rattaiden välejä karttava kaksikko onkin alusta lähtien sielunsisaruksia. Heille kuuluvat myös viattomat unelmat. Fantasiointi omasta yhteisestä kodista (pääelementtinä tässäkin ruoka!) on elokuvahistorian kauneimpia yksittäisiä kohtauksia – tosin senkin keskeyttää virkavalta eli poliisi. Paikallisessa tavaratalossa unelmointi liittyykin sitten jo enemmän materiaan.

Jälkiteollisen yhteiskunnan kasvatin näkökulmasta osa Chaplinin kritiikistä on 2010-luvulla jo vanhentunut, liukuhihnatyön joko lakattua tai siirryttyä kolmannen maailman maihin. Yksi teema, rakenteellinen työttömyys, on kuitenkin aivan sama riivaaja kuin 1930-luvullakin. Kulkurille työ on keino saada ruokaa hänelle ja tytölle. Näin ollen koneistuminen, ammattiyhdistysliike ja lakot ovat myrkkyä, koska ne tarkoittavat töiden loppua. Kulkurin epäpoliittisuus (huolimatta punalipusta) toi kuitenkin Chaplinille syytteet vasemmistolaisuudesta elokuvan ilmestyttyä.

Koneistoa ironisoivan elokuvan pääsanoma on kaunis: yhteiskunta on terve niin pitkään kuin yksilö voi hyvin. Kun teet parhaasi ja teet sen vilpittömästi, se riittää. Sanoma oli tärkeä totalitarismin aikakaudella, mutta yhtä lailla nykyisessä teknotaloudessa.

4½ / 5

IMDb