Ilmestyskirjan soturit (1978)

Sidney J. Furien Ilmestyskirjan sotureita on pidetty vedenjakajana Vietnam-elokuvien joukossa: tätä myöhemmät amerikkalaisille traumaattiseen sotaan liittyvät kuvaukset ovat suhtautuneet konfliktiin enemmän kriittisyyden ja ironian kautta. Otetaan nyt esimerkkinä ja Ilmestyskirja.Nyt (1979) ja Full Metal Jacket (1987).

Kubrickin filmi saa varmasti monin tavoin kiittää Furien leffaa aiheestaan. Näin ensi kertaa elokuvan katsoneena on, kuin olisi antautunut vanhan tutun pariin: elokuva alkaa vuonna 1967 kalifornialaiselta merijalkaväen koulutusleiriltä, jossa kersantti Loyce (R. Lee Ermey) tekee nahjuksista ja jeesuksen näköisistä hipeistä miehiä. Hmm. Oikean Merijalkaväen taustan omaava Ermey on toistanut kerran jos toisenkin yrmyilyroolinsa sittemmin.

”Jesus, how the hell do they expect me to train fuckin' marines when they won't even send me human god-damn beings to start with?” –Loyce.

Totta kai elokuva vie oikeisiin taisteluihin Vietnamiin, onnen pekkojen päästessä sen sijaan löhöilemään Välimerelle. Esimiesten mielettömät käskyt (kylien tuhoaminen, tarpeettomien kuljetusten vieminen henkien uhalla perille) ovat kotisohvalta katsoen hervottomia. Ensimmäisenä kuvatusta porukasta tuntuu vittuuntuvan Tyrone Washington (Stan Shaw), joka harrastaa myöhemmistä elokuvista jo tutuksi tullutta tapaa tuoda suonensisäisiä Yhdysvaltoihin ruumispussien mukana.

”Here's your body count Captain. Three chickens and a duck!“ –Washington.

Ilmestyskirjan soturit on viihdyttävää viikonloppuillan kamaa ja osuvuutensa puolesta on ihmeellistä, kuinka tämä on päässyt menemään allekirjoittaneen ohi. Lopun jalkapallo-ottelu kohtalokkaan panoksensa kanssa paljastaa kaiken irrationaalisuuden: sota on mielettömyys ja sen säännöillä pelaamatonta rangaistaan.

3½ / 5

IMDb

Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966)

Tuottaja-käsikirjoittaja Ernest Lehmanin valkokankaalle siirtämä menestysnäytelmä on kaksituntinen raastinrauta, reaaliajassa elettävä ilta ja yö kriisiytyneen avioparin Marthan (Elizabeth Taylor) ja Georgen (Richard Burton) ja heidän vieraspariskuntansa kanssa. Elokuva oli Mike Nicholsin (Taylorin valinta) ensimmäinen filmiohjaus ja siihen nähden loistavaa työtä, koska Kuka pelkää Virginia Woolfia? on arvostettu yleisesti 1960-luvun parhaimpiin draamoihin.

”You are cordially invited to George and Martha's for an evening of fun and games.” – elokuvan mainoslause.

Elokuva oli monella tapaa rajatyyppi amerikkalaisessa elokuvassa: se oli yksi kalleimmista koskaan tuotetuista mustavalkoelokuvista ja sijoittui ajallisesti avioliittoinstituution käymisaikakauteen, esitellen myös katsojille kaikki asiaan liittyvät tuhon elementit ja tabuaiheet. Elokuvan kieli oli ennen kuulumatonta (naimisviittaukset, nimittelyt) ja filmi saikin K-18 –merkinnän, päästen kuitenkin sellaisenaan markkinoille (kuulemma Jack Warnerin ihmetykseksi).

Taylorin Martha on varmasti yksi klassisen elokuvan veemäisimpiä ämmiä, omasta mielestään kunnianhimotonta ja monella tapaa henkisesti kastroitua miestään sättivä rehevä rouva. George ei toisaalta jää altavastaajaksi asenteessaan, ironisoidessaan ja halventaessaan vaimonsa piirteitä. En epäile, etteikö pariskunnalla olisi säännönmukaisia vastineita oikeassa maailmassa.

Samaan aikaan kuin aviopari ajaa toisiaan turmioon (yhtäaikainen alkoholin suurkäyttö ja huutaminen), he näyttävät olevan erottamaton osa toisiaan. Valkokankaalle leiskuva energialataus on jotain käsittämätöntä ja varsinkin Martha-tulkinta (Oscarin arvoinen) on epäilemättä ajanut näyttelijättärenkin hulluuden partaalle.

Richard Burtonin elämäkerran mukaan elokuva laittoi myös ensimmäistä suhde-etappiaan eläneen pariskunnan koville, tietysti muun filmiryhmän kustannuksella. Kuinka paljon aikansa mediapari siirsi lopulta tunteistaan valkokankaalle? Haskell Wexlerin kameratyö tuo esille intiimisesti ja naturalistisesti ihmismielen rumimmat ja kauneimmat piirteet.

[SPOILER]

Totuuspohjaa itse juoneen taustatapahtumilla oli ainakin sen verran, että pariskunnalle selvisi näihin aikoihin, että Taylor ei voinut fysiikkansa puolesta saada Burtonille lapsia. Henkilöhahmojen välillä elokuvassa oleva jännitehän rakentuukin tähän teemaan.

4 / 5

IMDb

Once Upon a Time in America - suuri gangsterisota (1984)

(Nähty viimeksi ennen 2005)

Sergio Leone on jokaisen nojatuolilänkkäristin päiväunien arkkitehti ja Clint Eastwood niiden käytännön toteuttaja. Huuliharppukostajan ollessa yhtä lailla täydellinen elokuva sarjassaan on Suuri Gangsterisota (kamala käännös!) totaalinen kansakunnan kasvukipujen ja ajan kuvaus. Molemmat ovat sentimentaalisia elokuvia, mutta jälkimmäinen aavistuksen herkemmällä tavalla.

Kuten tunnettua, elokuva liikkuu kolmessa eri aikatasossa eteläisellä Manhattanilla (1920-luvun vaihde, 1930-luvun vaihde ja vuosi 1968). Aikakausissa sukelteluhan tuli rikoselokuvista sivumennen sanoen tutuksi jo Kummisetä kakkosen myötä. Vanhan gansterin Noodlesin (Robert DeNiro uransa kohokohdassa) paluu lapsuutensa ja kieltolakiajan juutalaiskortteliin yli 30 vuoden jälkeen on kuin viime viikolla katsomani Varjojen katujen (1937) päägangsterin taivallus menneisyyteensä. Menestyminen – pikemminkin sen puute tässä tapauksessa – erottaa elokuvien pääsankarit toisistaan. Samoin on moraalin laita: Noodles palaa maisemiin tietoisena siitä, että on aiheuttanut toveriensa kuoleman vuosia aiemmin. Hän on kuitenkin kärkkäänä tietämään, miksi hänet on kutsuttu takaisin anonyymin kutsun lähettäjän toimesta.

Kummisedän ohjaamisesta paitsi jäänyt Sergio Leone teki useita vuosia työtä elokuvan eteen ja sitä voitaneen hyvällä syyllä pitää hänen joutsenlaulunaan. Kuten usein, Yhdysvaltain ulkopuolinen ohjaaja näkee tapahtuneen kaikkein tarkimmin: tässä tapauksessa järjestäytyneen rikollisuuden nousun Manhattanin siirtolaiskortteleista, kieltolain antaessa mahdollisuuden tapahtumille. Eepos perustuu Harry Greyn omakohtaiseen gangsterinovelliin, kuuden käsikirjoittajan työstettyä tekstin lopulta valkokankaalle.

[SPOILEREITA]

"There were two things I couldn't get out of my mind. One was Dominic, the way he said, "I slipped," just before he died. The other was you. How you used to read me your Song of Songs, remember?"

Pähkinänkuoressa Suuri Gangsterisota on sivustakatsojan tarina: sentimentaalisen mutta raisuotteisen ryysyläisen Noodlesin nousu menestykseen Maxin (James Woods) ohella sekä putoaminen jakkaralta, osin kohtalon ja osin tietoisten tekijöiden seurauksena. Menestykseen käsiksi pääsevä nuoruuden rakkaus Deborah pysyy tavoittamattomana loppuun asti. Ei edes rikkauksista paitsi jääminen aja vanhaa miestä lopulta kostotoimiin, kaikkia todennäköisyyksiä (mieshän on väkivaltainen tappaja siinä missä muutkin hahmot) vastaan. Siinä missä Maxista kasvaa menestyksen myötä psykopaatin oloinen maanikko, haisee Noodles loppuun asti kadulle ja viemäreille (pienenä sivuoireena on pakko ihmetellä, kuinka lieronoloisesta teinistä kasvaa karismaattinen, DeNiron kokoinen hahmo – tämä siis kritiikkinä Leonen sinällään upeita roolituksia kohtaan).

"It's true I have killed people, Mr. Bailey. Sometimes to defend myself, sometimes for money. And many people used to come to us. Business partners, rivals, lovers. Some of the jobs we took, and some we didn't. Yours is one we would never touch, Mr Bailey."

Leonen filmi on suurta elokuvaa, eeppinen tarinassaan ja kuvakielessään, komea musiikissaan (Morricone ja Rossini), melankolinen vireessään. Pastellinväriset siirtolaiskorttelien kadut, talojen katot, nuhjuiset varastot ja hämyisät ravintolat ovat epäilemättä niin lähellä realismia kuin mahdollista. Silti (huolimatta yyberbrutaaleista otteista elokuvassa) on kaikki nähty romanttisen linssin läpi: kaikki, myös kasvun oireet, ovat viattomia kansakunnan pakollisia sivujuonteita matkalla aineelliseen ja poliittiseen menestykseen.

Edgar Degas’n Tanssiharjoitus oopperassa (1895)

Ravintolan takahuoneessa tanssiva Deborah on tiettävästi lainattu Edgar Degas’n maalauksesta – tai jos ei ihan varastettu, on ainakin tunnelma lähtöisin jostain hänen teoksestaan. Lähes neljän tunnin leikkaus oli Leonen minimitoive - alkuperäistä kuvattua valmista materiaalia kun oli kahdeksan tuntia (mitä kaikkea onkaan leikkaajan lattialle menetetty). Harvaksi neljän tunnin filmiksi Gangsterisodassa on kuitenkin huomattavan vähän tyhjää käyviä hetkiä, hitaasti rakennettujen kohtauksienkin rakentaessa patoumia, jotka purkautuvat seuraavaan tappeluun tai antikliimaksiin.

Elokuvaa on helppo rakastaa ja yhdeksän vuoden tauon jälkeen sen pariin palaa kuin vanhan tutun luo. Noodlesissa lienee lopulta paljon itseänikin, koenhan olevani monen elämän juonteen kohdalla tarkkailija jos en ihan sivustakatsojakaan. Ainoa toive tuleville vuosille olisi nähdä Leonen suurteos isolta kankaalta, vaikka sitten kieltolakiajan teatterissa kovan teen virratessa!

5 / 5


IMDb

Yli Tyynenmeren (1942)

Humphrey Bogartin roolityöt etenivät 1930-luvun sivuosa-gangsterilieroista toisen maailmansodan alkupuolella merkittävämpiin töihin. Merkkiteoksena voitaneen pitää John Hustonin edellisenä vuonna ilmestynyttä Maltan Haukkaa ja Sam Spaden hahmoa. Toiseen maailmansotaan suuren yleisön tietoisuudessa vastentahtoisen sankarin sijoittaa tietenkin ennen muuta Michael Curtizin klassikko Casablanca Bogartin muiden töiden ohella.

Samana vuonna ilmestynyt Hustonin (ohjasi suurimman osan ennen lähtöään dokumenttihommiin) Yli Tyynenmeren (1942) näyttää ’Bogien’ tyypillisimmillään sodan myrskyissä: antisankarihahmo ajautuu pakon sanelemana osaksi kohtalokkaita tapahtumia. armeijasta häpeällisen palvelusrikoksen takia erotettu tykistöupseeri Rick Leland (Bogart) nousee itärannikolla japanilaiseen laivaan määränpäänään Aasia.

Rickin kohtalona on, laivan edetessä kohti Panaman kanavaa, joutua osaksi japanilaisen vakoiluringin metkuja, joiden tarkoituksena on saada selville amerikkalaisten yksikköjen koostumukset ja liikkeet ja lopulta pommittaa jenkkien hallitsemaa kanavaa. Toisen maailmansodan aikoihinhan Yhdysvallat käytti kanavaa kuljettaakseen sotalaivojaan Tyyneltämereltä Atlantille. Laivalla matkaavan tohtori Lorenzin (Sydney Greenstreet) seuraan hakeutuminen näyttäisi olevan Rickille isänmaan motivoima teko. Toisin on asia viehättävän Alberta Marlow’n (Mary Astor) kosiskelun kanssa.

Iskun on elokuvassa tarkoitus toteutua joulukuussa samoihin aikoihin Pearl Harborin hyökkäyksen kanssa. Elokuvan käsikirjoitusta muutettiin viime hetkellä (alkuperäisen sijoituttua nimenomaan Hawaijin tukikohtaan), koska vuonna 1942 suuri yleisö tiesi jo, ettei Rick pystyisi estämään japanilaisten iskua Pearl Harboriin. Muuttamatta jäi kuitenkin nimi (sekä alkuperäis- että suomenkielinen), mikä on merkillistä: laivahan ei koskaan edes etene Tyynellemerelle.

"If you catch pneumonia, what will happen to our romance?" -Rick mielitietylleen

Rickin hahmo poplarissaan on Bogartin ystäville tutun ironinen velikulta ironisuudessa ja leikittelevyydessään japanilaisen miehistön kanssa sekä flirtissään, kohteena totta kai Alberta. Tältä osin Yli Tyynenmeren on ehtaa tavaraa ikonisen tähden ystäville ja jatkoa yksityisetsijähahmoille hämyisissä porraskäytävissä. Sankarina Bogart ei sorru siloposkiseen errolflynnmäiseen, yksiselitteisesti pyyteettömään toimintaan isänmaan hyväksi. Motiivit jäävät lopulta osin hämärän peittoon. Totta on vain, että Rickillä on vaiheikas palvelushistoria ja paljon vihamiehiä. Alhaisimpaan japanilaisvastaiseen propagandaan elokuva ei myöskään sorru, vaikka maa jo olikin sodassa tässä vaiheessa saarivaltion kanssa.

Pähkinänkuoressa: varsin viihdyttävä sodan aikainen vakoilutrilleri!

3½ / 5

IMDb